Verraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan?
— sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi
laskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän
paukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha
olo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta
silloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa.
Silloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua
kuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä päähän,
kummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien ommellessa joukkoon
papatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin mylväistessä melun läpi,
niinkuin sonni juhlallisella äänellään mylväisee ylitse muun karjan
metelin.
Mutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava, painostava.
Odotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne tulevat
tupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan
murhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain
vartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään
savukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo
unia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään sammunut
paperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa. Ei kukaan
välitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin sivuilta
ja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.
Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi
mielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla
aamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee,
auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan.
Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat
näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana
Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta
metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken
aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin
tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan
saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja
ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole
lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän
oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua
eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki
hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella
mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota
kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain
menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen.
Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä,
vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut,
vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin
nukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on
vastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin
matkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan:
ylös, ollaan perillä!
Perillä!
Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan
tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa
tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli
ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten
meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta
huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken
turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin
on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy,
niin sitä parempi.
Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle
tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi
nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule,
se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa
huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin
joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä
on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan
liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä
säilyttämään turtumustaan.
Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin
alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi
välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli
käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka.
Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen
tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa
kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa.
Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä
ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän
löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta
pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä
mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen
huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta
ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa
heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten
tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina
inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.
Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt.
Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä,
tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista
valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. "Vaimo ja
lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat
kuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä
Pekan ja hänen asiainsa kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat
ne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista
Pekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.
Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta
alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin
raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset
yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan
siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli
katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä
johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen
hirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta
puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli
aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti.
— Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi
löytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava
mäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut
takaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja
joita suojelit.
Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana
kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja
päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on
itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.
* * * * *
Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen
punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen
sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii
että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan.
Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän,
tai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät
ennen", lisää majuri reippaasti, "niin sano rouvallesi terveiset että
aijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan."
"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta."
"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat
tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta
eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin
perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."
"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — —
ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."
"Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies."
Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen
minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies
saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat
toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään.
Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat
niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä
pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten
yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten.
Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä
silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä
on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me
teemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri
suunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun
tiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää
teidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä
meidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin
ettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.
* * * * *
Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen
tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa
soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä
tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.
Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa
makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli
ladattuna.
Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi
murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät
vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen
herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä,
ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme
jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat
päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja
syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä
papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei
muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan!
Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta,
ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten
taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan
sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö
tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat.
Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan
määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain
näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka
syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua.
Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka
on tulossa.
Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta
taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat
ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä
harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen
sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten
alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo,
kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka
ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei
totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton,
niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka
juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski,
terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein.
Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen
tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä
sivullisen nähdä.
— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja
pikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on
teille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle
isältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst!
hiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä
pieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise,
rauhassa, kuuletteko.
— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen
rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi
lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata
ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin.
— Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä.
Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä
ensin, ja sitte — rauhaan.
— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo
puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä
poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit
minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää.
Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten
vapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua,
sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen
koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen
paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin
nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi
enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä
taivaalla.
* * * * *
Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka
naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!
Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat
nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan
ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi
vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa
pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan
takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan
sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat
muutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa
vielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen,
ja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt
on pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat
ristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten
koettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä
pois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan
alle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin
päästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti,
jossa on kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan
pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:
"Missä on esikunta?"
"Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua,
tuntiessaan insinöörinsä.
"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?"
Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta
kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin
siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja
sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät
sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa
yksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä,
kun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan
"esikunnan" majapaikkaan.
Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan
kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi
hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä
vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle.
Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään
katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata
ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia
ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos,
toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi
komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka
tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston,
joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu
aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet,
lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja
monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka
lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan
tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki
talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat
ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi
automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen
niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea
lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä
takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit
tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi
koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.
Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.
"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi
vilahtavan muutamia miehiä.
Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista
huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki,
sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii
Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä
ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen
näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa,
suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas
näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä
lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli
olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. —
Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa
taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:
"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."
Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka
näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön
puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:
"Entäs tuo?"
Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se
on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun
toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen,
tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on
tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti
hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti
muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty
sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä
näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen,
joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:
"Mitäs rouva täällä tekee?"
"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo
ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.
"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina
—"
"Niin olenkin."
"Milloin toivat?"
"Tänä aamuna."
"Rääkkäsivätkö?"
"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,
Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"
Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja
pitää hänet alallaan.
"Onko Taimi turvassa?"
"On. Me olemme asuneet Raatikaisella."
"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle
tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt
pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään:
"Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on
tehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti
pois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."
"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka.
Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin
povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja
viskaa pois.
Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja
kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta
tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille,
toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.
"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi,
ja aika penteleitä ovatkin."
"Mies ja nainenko?"
"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti
Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.
Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"
"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."
"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan
käsivarressa.
"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois,
mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"
Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle
Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään
saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään
olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat
jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka
kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut
odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta
on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin
poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka.
Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.
Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin,
räpytellen totisena silmiään:
"Jos minä tulisin kans."
Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.
"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."
Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään
kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita,
ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta
näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti
tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. —
Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä
peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja,
ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin
yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään!
Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan
paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin
komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava
ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä,
joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven,
on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä
portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on
jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja
sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää.
Sukkelaan!
Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka
juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin
askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn
oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän
ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää
häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka
on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo
lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran
hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin
sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen
naamaansa.
"Tunnetko?" kysyy Pekka.
Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin
pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi
tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi
puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja
toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään
kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että
tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään
värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa
kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo
olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.
Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli
pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa
Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi
hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla
pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan
esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen
valittaa särkyneellä äänellä:
"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko
pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori
kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen
pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa
muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut
äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui
nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"
Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä
enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten
sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa
vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta,
ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään —
ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.
"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo
porrasaukossa.
Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee
vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.
Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte
pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä
kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan
naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän
enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka
keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas
leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.