Ilmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin
lämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen
ei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin
räystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se
voi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien
ajan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa
onnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen
kannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien
elämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku
pikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa
sellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan
mitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti
kerran tapahtuu.
Joku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle.
Pekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se
oleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli,
silloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena
ja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa
ei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää.
Mutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään
syleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään
ihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään
luonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys
on niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten
koettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat,
sillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä,
joitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta
muotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa
että on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat
tiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme
pohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät:
katso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen
kirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.
Sellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on
huomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen
ja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole
ollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei
ylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia
yksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut
pistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen
turvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti
Pekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla
ollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä
katkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken
menneen sirpaleet liian liki Pekkaa.
Mutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta
kiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti.
Se itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi
kiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin
täyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma
on, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua
sillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan
sarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu
hänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei
ole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia
asioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan
— ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut
yritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä
ottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä
kauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä.
Ukko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja
hyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja
suurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko,
ja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta
koitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut
tuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.
Tyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana
tekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko
asumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen
keksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön
hellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka
on nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin
korkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä
että Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka
pistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain
puuttuu, ynnä se kolmas.
Pekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset
määräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie
valtamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia.
Tie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran
työnteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi
lehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on
kova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä,
mutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes
ne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea.
Eipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut
jo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt
taipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse
pienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin.
Siis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto
hänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä.
Kaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki
lähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä,
joka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. —
Viimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.
Silloin on lyötävä jarrut sukkelasti kiinni: tiellä on sulku.
"Seis! Tunnussana!" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä
lähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.
"Mitäs sotaa te nyt leikitte?" nauraa Pekka. "Viskatkaa hiiteen nuo
pölkyt. Ettekö näe että tämä on tie, julkinen maantie, jota ihmiset
kulkevat. Tie auki!"
"Ja sitä ei avata. Tunnussana me sinulta purrataan, elikkä joudut
esikunnan eteen."
"Minkä esikunnan?"
"Punaisen kaartin. Se on meillä valta nyt, ja sinun pitää vapista.
Mistäs tämä piili tulee?"
Pekka ei tiedä itkeäkkö vai nauraa tälle uuden ajan aamun vartijalle.
Mutta toinen mies puhelee sävyisästi:
"Sanokaa nyt, ettei tule sotkuja. Meillä on määräys pitää tässä vahtia."
"Mitäs ihmettä te sitte vahtaatte?"
Sitä ei kumpikaan näy tietävän. Viimein täräyttää se kiivas mies
pontevasti:
"Me vahtaamme vallankumousta."
"No näytänkö minä vallankumoukselta?"
"Älä sinä saatana viisastele. Täältä paukahtaa —"
"So, so, Lutviikki, älähän nyt kiivastu; vallankumous ei saa
kiivastua", tyynnyttelee se siivo mies, ja selittää sitte; "Me
vahtaamme tätä kaupunkia rovokaattorilta ja rasputiinilta. Sanokaa nyt
mitä teillä on asiaa, että me saadaan tällätä raporttiin."
Eihän näistä selviä toisesta paremmin kuin toisestakaan, ellei niille
jotain sano. Parasta taitaa olla ettei herätä turhaa närkästystä.
Pekka selittää kuitenkin ensin miehille että nämä ovat laittomia
tekoja molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen
maantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät
säikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman
kantansa:
"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä
porvarin laille."
Sävyisä mies rupeaa laveammin selittämään "lain laajaperäistä
käsitystä". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian
suoraan:
"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani hakemaan
synnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?"
Näkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan ojaan
asti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää levottomalta,
mutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.
* * * * *
Ei ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen, jossa
ihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä muutenkaan
mies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä sieltä
molemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain puhelimitse
soittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen päällisinpuolin kuulumiset
ja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis tasan kolmen aikaan.
"Näkemiin."
"Näkemiin."
Ja helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.
Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi
paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia
huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen
tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä
tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa
päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy
olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta
naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää,
pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria
miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön
johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi
ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan
ei kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä
sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne
alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin
kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa
nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo.
Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut
sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma
tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee
Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää
olemme perillä.
Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo
koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan
takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen
kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen
rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. —
Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä,
mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin
kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.
He ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.
"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen
korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja
hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.
"Isä!" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.
Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön
(se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.
"Kotona vasta", sanoo hän.
Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa
käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he
pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä
peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset
hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se
varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta
tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta —
sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään
hypähtele.
Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä
enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi?
Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina
pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin,
lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka
koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä
hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä
kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen
ja ihmisillä paha tahto.
Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa
paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä
kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän
vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia
puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille.
Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu
sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon
kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä
näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa,
päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan
riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle
noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan,
alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee
infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee
taasen huristamaan.
Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova
paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä
saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se
toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi.
Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien
kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät
pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee
ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin
miestä korvalle.
Kuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.
"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja
lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."
Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku
nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla
pitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi
mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää
toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan
sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin,
ääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa
puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa
erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan —
ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin
autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä
ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko
nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska
Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa
sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen
sille, jota rakastaa.
Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo
jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon
uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä
jyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:
"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä
ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki
merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin."
Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa
suoraan porrasten eteen.
* * * * *
Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla.
Joka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on
sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat
pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka
siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen
aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat
— ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää
joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan
että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille —
omille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina
luultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän
omilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi
viinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.
Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun
Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin
— tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä
tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan
niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon
on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä
vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia
kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen
avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon
omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies
havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen
tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään
tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta
tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä.
Palvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.
Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan
pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään,
ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda
Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat
paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota
varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa
suuruudessa.
Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena
laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä
hänen helmaansa.
"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan,
jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon
nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan
voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan
siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-nimeen
yhdistettäväksi kuvitellut.
Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka
aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt
tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman
paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen
sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka,
vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain —
isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut
yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua
olemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti.
Opeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä
minulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea
teille molemmille!
"Pekka, itketkö sinä?" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.
"Tieh-tysti."
"Oletko mustasukkainen?"
"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. "Mutta
minua surettaa kun minulla on niin vähän —"
"Mitä? Vähän?"
"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan — onhan
minullakin jotain."
Lahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen
hassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä,
vaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka muistaakin
ennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He menevät siis
sinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on kaikki
huiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii Pekka
sitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin kuukauden
ajan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea kasa
pirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä katselee
Pekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei sitä voi
nyt mihinkään laskea.
Palvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään perheen
pään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:
"Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.
Enkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli."
He vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he kahden
istuvat pöydässä, kysyy Lahja: "Mikä se oikein oli?"
"Se oli vain semmoinen sähköllä keinuva tulla."