Entä Irja — eikös sekin haaveile:
Ja se ilta oli lämmin ja ihana
ja linnut ne lauloivat,
keto allansa kaunis ja vihanta,
kukat kedolla kasvoivat.
Tyttö istui kreivinsä sylissä,
moni muistui mielehen.
Yö joutui, ja päivä oli laskenut;
hän nukkui kreivin vierehen.
— — —
— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä?
Sehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa,
jonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo
kuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin
on käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami
ei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä
tulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen
tahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi
edes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain
hänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen
nauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut
hänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan.
Kakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän
on imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen
voiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.
— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti.
Hän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana
vain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua
lemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu
baalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa
ympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka
itsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän
pian kuulutti julki.
— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä
minun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa
lämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä,
niin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä
viileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni
olen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta
jotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni,
minä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen,
yrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen
ja keskikesän päivää. —
* * * * *
Siinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän
ympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa,
kiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä.
Tutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon
niitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä
katsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne
johonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli
"Tupla-ällä", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski —
nimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen
omistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen
kuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos
minkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on
kietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei
pyristelyllä eikä millään.
Jos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä
nainen on se "kohtalo", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka
tiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen
kapine: etsii, etsii jotain "kohtaloa", ja kun se sitte äkkiarvaamatta
ilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta.
— Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka
löytävät vain esim. "kultasen", "morsion", "kylkiluun" tai jotain
muuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä
mies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja
hädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet
hakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se
vain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta
voisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille
ei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka
älytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa,
raahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa
vastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?
Kuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on
ymmärrettävää myöskin ettei hän ollut "kohtalonsa" esineelle vielä
koskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan
hyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he
karttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen
olo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen
Pekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli
olo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan
eivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas
hulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä
se oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä
käsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden
kannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä
lipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on
hullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta
viisaasta teosta.
Nyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua
eikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä
Pekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut
yhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi,
jonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen
päivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan,
eikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu
kaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa,
paistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja
kävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin
leijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä
ylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka
yhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu
kädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna
kuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä
mikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin
aavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan
kasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö
on tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti
Pekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän
silmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.
"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi
sinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen
että aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se
lämmittää minua."
Tietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat
keveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he
aavistavat jotain tapahtuvaksi.
Pekka alkaa tajuta jotain ja muistaa jotain.
"Lahja, tässä on kivilouhos, ja aurinko on noussut."
"Niin", sanoo Lahja, kuin unissaan.
On mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet
paikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää
kallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla.
Kivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen
alas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen
keskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä
kuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa
suihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on
iskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että
he ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle
suojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset
sinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä
näkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä
leikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii
räjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän
pituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia
rantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen
suurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa
louhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.
Lahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman
tavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan
asiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se
ikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat
muutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan
poskille — hän jo hymyää.
"Nytkö se jo loppui?" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei
enään kuulu mitään.
Äänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään
tahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.
"Nyt se vasta alkaa", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen
niin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.
Lahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä
kivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti
haavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä
Pekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään
jos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku
sattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut
mukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon.
Sitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt
kokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen
katsoessaan, ei voi olla ennustamatta: "Jos ylipäätään ennukset ja
tunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha
merkki."
"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo
kivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty."
Lahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa
hänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.
"Miksei saaneet?"
"Koeta arvata."
Pekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin
kenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree
huultaan. Lopulta Pekka tokaisee:
"No vaikkapa siksi kun ei me sitä ennen keritty edes kunnolla
suudellakkaan."
Lahja nauraa heleästi:
"En hyväksy vastausta, mutteihan sitä saata vääräksikkään todistaa."
No, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. —
Mutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään,
nauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin
linnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan
käsivarsilla.
Pekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän
aavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen
aivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä
ajatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä
että suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien
kannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään
anastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi
haluta jotain anastaa!
Kuuluu lähestyviä ääniä oikealta. Levollisesti sanoo Pekka;
"Lahja, meidän täytyy lähteä."
Sanoilla ei ole mitään vaikutusta.
"Lahja, toiset tulevat. He eivät saa löytää meitä täältä."
"Niin — mennään — pois."
Mutta se on jo myöhäistä. Tuskin he ehtivät ottaa paria askelta kun
teknikon pää ilmestyy puitten väliin ylös kallionreunalle. Se pää
pysähtyy, keksiessään alhaallaolijat, ja näyttää hyvin hämmästyneeltä,
Sitte nousee käsi kourimaan leukaa; lujasti taitaa kouriakkin, koska
pää näyttää melkein irvistävän. — Jo ilmestyy sinne lisää päitä: yksi,
kaksi, neljä. Konttoripäällikön rouvan kimeä ääni kuuluttaa:
"Jees-sussiunatkoon, täällähän ne jo ovat molemmat."
Liuski tulee kallionreunalle, kädet taskussa:
"Mi-mistäs te tänne olette ehtineet?"
"Tultiin katsomaan setän juhannuspaukkua."
Ukko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen
hämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu.
Käsillään viittoillen kehuskelee hän:
"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa
kun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä
rojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet
kuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista,
ei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa."
Pekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää
mitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät
kulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari
hommailee ja huvittelee.
"Se oli juhlallinen tärskäys", vakuuttaa ukko yhä hyvillään.
Mutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään
vain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa
ukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat
katselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina
miehinään puhelemaan:
"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä
on koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä
haluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua." — Ukko
on sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee
niitä: "Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon
minä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee
kun sitä hakkaa tai ampuu." — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen
takin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: "Mutta
kaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan
meihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä
himpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla
hullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu.
Lähdetäänpäs kahville."
Molemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana.
Liuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa,
mutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja
tietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain
pystyy avoimesti sanomaan:
"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen
on tehnyt minulle seuraa."
"Sitä ei tarvitse vakuutella", tuumii Liuski. "Näkeehän sen muutenkin.
Tahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on
onni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä
onneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja
lentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi
Imatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla
himpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä." Ukko mutisee
jotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. "Ja
sinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään
asiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —"
"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu
etten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä."
"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs
se minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta,
Pekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä
sanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain
sellainen, hm, runoilija."
Ja ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. "Runoilija" on pahin
solvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.
"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa", kokee Pekka puhua
puolestaan. "Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin
taisi tulla huono."
"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että
siitäkin tulee huono."
Hyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.
Mutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:
"Se on minun asiani, isä."
"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä
siitä sen enempää. — Mennään nyt kahville."
Sellainen oli Pekan kosinta. Ja sen enempää ei siitä puhuttu.
Kahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua
muutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda,
tupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on
Pekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa
aatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen
tytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai
ei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä
pelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä.
Siksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan
itseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla
alkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa
vielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä "runosta".
"Mihinkäs se Lahja meni?", kysyy Liuski. "Pitäisi kai meidän jo
oikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella
kotia. Lahja hoi!"
Ei kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime
tuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:
"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.
Kyllä routa porsaan kotia ajaa."
Liuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina
sikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa,
— sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun
järveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan
yli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan.
Sinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen,
ja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle —
eihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä
louhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta
Pekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla,
viltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi
houkutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun
vilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat
pussissa, ja nauraa hekottavat.
Entäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa
etsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta
tultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi
oikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi
sellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden.
Saakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain
mieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman
suuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin
liehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole
vaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia
sanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on
omituista.
Pekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen,
ja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee,
kävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei,
mutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka
lentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä
kuin hyvänkin passipoliisin.
Sukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan
kallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin
hassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon
sammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten
latvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat.
Niinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut
tuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta
vaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi
kerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt
harottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti
kesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä
juoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se
— Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se "ystävyys"
Signen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta
ettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka
haaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta
huonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono,
nyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä
olet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä
onnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla
kirpelöiviä jäitään.
Niin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen
pikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista.
Vasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä
raikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat
lievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten
kylkiin.
Mitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä.
Hattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan
viltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä
tyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain
viltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun
Pekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton
on hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja
laskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan
tämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka
ei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on
juhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen
rakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei
liikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän
tarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin
ennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin
täytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä
päästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle
— ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi
jotenkuten tulkita.
— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle.
Niitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja
leukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän
tienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko
näin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen
hohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä.
Onko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt
eritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.
Sillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja
jokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa
tutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä
lähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee
tasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa
on tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle
ja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä
vaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.
Ja pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja
tuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan.
Kiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen
kaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat
toisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen
lämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei
parfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on
rauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka
toiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana.
Ja Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi
milloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen,
pienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan
rakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.