XI

Viihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin

joskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei

täysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään

ja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus

luulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta,

joskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin.

— Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen

iskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta

sentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy "vastuun

päällä" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on

Inhottavaa.

— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi

rahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut

vekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän

juttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen

harhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten

joukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa,

joka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten

seutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta

ei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja

juna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien

piiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä

tarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea

jokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla,

pienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien

välinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään

tuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.

— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras

paikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten

likelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin

tehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti,

jos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin

haastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä

neitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus

sieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve,

hyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!

Pekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten

matkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään

arvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen

statistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo

pääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun

diivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat

jääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki

näkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää

yhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät

kuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain

sellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat

kiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse

tästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat

he enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet.

Luonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan.

Tässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä;

vasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä,

järkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin

metsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen

kuuluva.

Siinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina,

kerjäläisen tarina.

Mutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen

kohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit

ja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä

monessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen

vapausvietti, joka nousee kapinaan "oikeusvaltion" nimellä prameilevan

yhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti

pitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia?

Kyllä järjestyneessä "sivistysvaltiossa". Mutta muinaisajan kansojen

keskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein

pääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina.

Heidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo

verettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt

senkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi

heidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat

olojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä

katkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on

syy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?

Ylen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää,

joka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa.

Pitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä

pääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi

— johtaja.

* * * * *

"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa." Se

on maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee

turpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.

Puoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät,

aamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli

myttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet

ulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia,

kiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi

henki ja autuus.

"Onkos ylösotettu?" — "Onko tässä vapaa paikka?" kysellään kilvalla.

Pekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen

vastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään

paikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään

vapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida

matkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat

menevät sivu; mutta "ylösottamisen" pelkääjät istahtavat penkille,

katsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä

sittenkin oli "ylösotettu", kun tuo herra sanoi että: enpä luule.

— No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää

leveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen

vastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan

pyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai

herrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen "liikemies".

Ne ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin

kyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan

hakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen

virkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.

Vaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi

pahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja

puhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa

kulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet

puristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.

— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään.

Harvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen

leimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin

seitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot

näyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä

tuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät,

ja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille,

mutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että

ne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat

ja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän

katkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä

kohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha

ilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat

jäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis

vankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole

matkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja

tuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin

varhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä,

ja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.

Yhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei

voi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo

uhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja

lynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä

viimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut

tanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa,

ei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle

yhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä

sisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka

talvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta)

narrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan

vankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia,

tämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto?

Luulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi

naamansa, niin tuontapainen se olisi.

Jostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa

noita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään

mielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi

vierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on,

Pekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?

Tuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän

pehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu

kuin hän!

* * * * *

Läpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun.

Luoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta.

Ihmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on

mitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto

siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin

— kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se

muisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi

sen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. —

Kuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian,

ja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen;

syyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen

kohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä

olisi tarvittu.

Mutta ihmisethän ovat sanoneet: Kyllä se Iita hyvästi jaksaa, ei hätää

mitään. Niin sanoi vielä Raappanan isäntä viime syksynä, ja lisäsi

salaperäisesti: Huhutaan sillä olevan rahakätköjäkin, vaikkei tiedetä

missä ne on. — Ne ovat kaikki vetäneet minua huulesta, kun eivät ole

ilenneet juoruta miten asia oikeastaan on. — Sikamaisesti olet, Pekka,

isänperintösi hoitanut; oman osasi hummaat iloisesti pois, ja toisen

osan jätät virumaan pankkiin, tuumien että Herra hänet hoidelkoon.

Tilillä olet nyt, ja tiukasti oletkin. Olet murhannut hänet, joka

sinulle elämän antoi. Hm, saakeli hänen antamisistaan. Mutta tässä

on nyt turmeltu muutaman naisen elämä, ja sitä ei enään mikään mahti

korjaa kohdalleen. Täytyy tehdä se, mitä vielä voi.

Varovaisuus on kuitenkin tarpeen. Eihän ole varmaa että tuo sisukas

piru — jos se sittenkään on hän? — ottaa apua vastaan — apua entiseltä

aviomieheltään ja entiseltä pojaltaan. Pekka kumartuu naisen puoleen,

sanoen puoliääneen:

"Minä tunnen teidät."

Ei mitään vaikutusta. Pekka kysyy:

"Tunnetteko te minut?"

"Tunnen kyllä", vastaa nainen käheällä äänellä, kääntämättä päätään

akkunasta.

Se on siis hän! Mutta aivan niin yliolkaista vastausta ei Pekka ollut

odottanut. Nainen oli siis jo aikoja sitten, ehkä jo paikalleen

istuessaan, tuntenut poikansa, vaikkei ollut asiasta milläänkään — ja

nyt heitti vastauksensa välinpitämättömänä selkänsä taakse. Sehän on

kyllä liiankin laupiaasti tehty, koska päätetty on etteivät he tunne

toisiaan. Vaikea on nyt lähestyä. Mutta nyt on kertakaikkiaan ja

kaikesta huolimatta soudettava esiin. Eikä tässä auta kaarrella. Suora

tie paras tie.

"Arvaan kyllä mistä te tulette, mutta arvasin sen vasta nyt.

Paikkakuntalaiset, sieltä teidän kotipuolesta, ovat sanoneet että

jaksatte hyvin."

"Vai niin sanoivat, saatanat."

Pekkaa puistattaa. Tuosta suusta ei sittenkään haluaisi kuulla

kirouksen sihahtavan. Pekka huomaa sitäpaitsi alottaneensa puheensa

väärästä päästä. Naisessa voi herätä epäluulo, kun tätä tietä käydään

asiaan. Mutta eihän enään sitäkään tyhmyyttään voi korjata. Täytyy

jatkaa:

"Sitä minä vain tässä halusin sanoa että minulla on teille isältä

terveiset."

Nainen muikistaa halveksivasti suutaan, eikä nytkään puhu mitään.

"Eivät ne terveiset ole kyllä aivan tuoreita. Siitä, kun isän tapasin,

tulee pian umpeen seitsemän vuotta."

"Valehtelijan määrä."

"Kuulkaapas, minä en salli että te vastaatte minulle tuollatavalla.

Minulla ei ole vähääkään halua ei kiusata teitä, ei säälitellä, eikä

muutenkaan tukkeutua teidän asioihinne. Mutta nämä terveiset on minulle

annettu toimitettavaksi, ja minä toimitan ne. Meidän pitäisi saada

puhella hiukkasen kahdenkesken. Sopisikohan teidän tulla minun mukanani

Helsinkiin?"

"Mene helvettiin!"

"Enkä mene. Mutta se on nyt varma että te tulette. Jo ensi asemalla

nousemme tästä pois ja valtaamme ensimmäisestä luokasta oman kopperon.

Te tulette. Se on nyt kertakaikkiaan päätetty."

Ei hyppää nainen kiljuen pystyyn (niinkuin Pekka hiukkasen pelkää),

ei kiroile, mutta ei osota mitään heltymisenkään merkkejä. Sensijaan

se nyt, pahasti luimistaen, katsahtaa ensikerran poikaansa silmiin,

ja laskee sitte päänsä alas, jääden siihen nuokkumaan kumarassa,

kädet sylissä. Kaiketi hän oli Pekan sanoista saanut juuri sen määrän

kylmähköä osanottoa, minkä hänen ylpeytensä sieti. Ja kiinteät sanat

olivat hänelle hyväily, niinkuin ainakin voimakasluonteiselle naiselle.

Hän lienee niin herkässä mielenvireessä kuin hän ylipäätään voinee olla

— nyt enään, nykyisin.

Ympärilläolevat ihmiset näyttävät jo kerinneen kiinnittää huomionsa

heihin kahteen. Lihava vierustoveritar on kurkottanut korvansa aivan

liki heitä, vaikka silmät katselevatkin viattomasti maisemia vaunun

toisellapuolen olevasta akkunasta. Ja tuo pehmeäkielinen perhonen,

joka vastapäiselle paikalle lehahtaessaan vielä suutaan suipistaen ja

uumiaan kiepauttaen niin hempeästi katsahti Pekkaan, se puolestaan on

vetäytynyt aivan penkkinsä toiseen päähän. Sieltä se hassunkurisen

pyörein silmin ja ylhäisellä ilmeellä pöllöttää Pekkaa ynnä tämän

puhekumppalia, etenkin jälkimmäistä.

Tässä vaununosastossa ei ole edes lupa vetää muutamia haikuja

järkkyneisiin veriinsä. Mutta ei sovi nyt poistua tämän naisen luota,

kun hänestä kerran on lujan otteen saanut. Pekka ryhtyy kuitenkin

valmiiksi lataamaan piippuaan. Kohta tulee asema, jossa sopii siirtyä

toiseen vaunuun.

Samassa juna viheltää. Pekka ottaa matkalaukkunsa hyllyltä.

"No", sanoo Pekka. "No", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle.

"Nyt lähdetään."

Nainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa

joukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen

sellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen

ovelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka

ryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee

sitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva

pata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka

niin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa

molottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään

sinellinhialla, toverien nauraessa.

Niin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka

sulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu

itse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.

Pekka: Minun pitäisi pyytää anteeksi teiltä.

Äiti: Mitä peliä sinä taasen alat? marakatti.

Pekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme

kyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?

Äiti: Helsinkiin.

Pekka: Mitä aijotte siellä tehdä?

Äiti: Varastaa.

Pekka: Ei teidän tarvitse varastaa. Teillähän on varoja yli

parikymmentä tuhatta.

Äiti: Sinä saatana. Vielä pilkkaat, niinkuin muutkin.

Pekka: Ei ole tässä pilkkaa eikä leikkiäkään. Minä puhun silkkaa totta.

Äiti: Totta? Minä alan vainuta läpi sinun totesi. Älä luulekkaan! En

huoli sinun avustasi, kuuletko, en huoli. Valetta ja petosta sinä

yrität.

Pekka: Eikös varastaminen ole valetta ja petosta?

Äiti: Ei ole. Se on ottamista.

Pekka: Sepä merkillistä siveysoppia on. En tosiaan ymmärrä sitä. —

Sanokaa minulle suoraan miten teistä tuli varas.

Äiti: Kun en liennyt kerjätä.

Pekka: Ellei halua kerjätä, täytyykö välttämättömästi olla varas?

Äiti: Täytyy, varas tai rosvo — ellei ole lurjus.

Pekka: Siis olen minäkin jotain näistä kolmesta: varas (= rosvo),

kerjäläinen tai lurjus.

Äiti: Mikä lienet, siitä ei minulla ole tietoa, mutta sen tiedän että

varkaan leipää olet sinäkin syönyt.

Pekka: Se on hyvin mahdollista. — Mutta, ettehän tarkottane —? —

Vastatkaapa vielä yhteen kysymykseen: milloin aloitte varastaa?

Äiti: Silloin kun sinua kannoin näillä käsilläni, ja isäsi hummasi

merillä.

Pekka: Saa — äh. Olette minua sillä tavalla elättänyt!

Äiti: Niin.

Pekka: Ilmankos minulta ei koskaan mitään puuttunut! Voi äiti, äiti! —

Ja ihmiset luulivat että isä lähetti rahaa.

Äiti: Niin.

Pekka: Tottavieköön, eipä liene isäparka ollut mikään mallikelpoinen

aviomies. Mutta hän lienee itse saanut siitä eniten kärsiä. Teitte

kovasti väärin, äiti, kun ajoitte hänet pois silloin jouluna. — Tapasin

isän, niinkuin jo sanoin, vielä senjälkeen kerran. Siitä tulee nyt pian

seitsemän vuotta umpeen. Hän tiesi silloin kyllä senkin uuden Suojasen

olemassaolon, mutta sanoi vain olevansa siihen asiaan alistunut. Hän

näytti pitävän itseään syyllisenä kaikkeen. Hyvin nöyrä ja viisas mies

hän oli.

Äiti: Poika, onko se totta? Tapasitko isäsi?

Pekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä

molempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin

ja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta

pankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.

Äiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet

insinööriksi.

Pekka: Sehän minusta tuli.

Äiti: Missä nyt on isäsi?

Pekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen,

kaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.

Äiti: Niin, siinä sitte ollaan.

Pekka: Siinä ollaan. — Tuletteko nyt mukaani, äiti?

Äiti: Tulen.

Sen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin

että hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee

ja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi,

mutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille,

tulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä

vedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin

pyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille.

Sitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat

kaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa

— tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa

äitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei

voi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.

Pekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi

kepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä,

niin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat

ja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja

ulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei

pitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja

pienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia

kyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi

tilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä

välinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene

nukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet

lyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo

katsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.

Aletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. —

Siellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun

keikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään

kattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.

"Älkää viitsikö. Ei se kannata", sanoo Pekka väsyneesti.

"Minä herjaan!" huutaa toinen.

"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain

keskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa

alas!"

Pekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä

vähitellen tyyntyy.

"Laittakaa itsenne kuntoon. Me ollaan tulossa perille."

Ei pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava

vaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.

"Menetteleehän tämä elämä näinkin", puhelee Pekka. "Ei kannata kirota

jos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään.

Tekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse

— tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä

sittenkin näen varkaan kuin kerjurin."

Juna hiljentää vauhtiaan.

Äiti: Minulla on poika täällä kaupungissa, se huoripoika, Artturi.

Pekka: Kuinkas vanha se jo onkaan?

Äiti: Neljäntoista.

Pekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä

laatua sen isä oikein lienee?

Äiti: Sellainen villi kulkumies, rosvo, Matisto, jos hänet muistanet.

Pekka: Niinpä melkein arvasin. Ei liene pikkuveli rakkauden lapsia.

Äiti: Ei.

Pekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille

pojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita

kehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä

uusi vai minä?

Äiti: Tämä toinen.

Pekka: Niinpä juuri. Se on selvää. — Nyt on aika lähteä.

Niin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni

satunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä

ilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa

yhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne

häviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen

äitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin

näkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He

ottavat ajurin ja vierivät pois.

Pekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa,

joka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä

hänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä

tai panna pystyyn pienen kaupan.