Pekka: Et kai tee sitä toista kertaa?
Klanipää: Kyllä ihminen saattaa joskus olla ajattelematon! Tätä en
anna koskaan itselleni anteeksi. Herran pyhät! sinähän kerroit että ne
ampuvat valaistuun akkunaan.
Pekka: Ei kun ryssät.
Punapää: Terve nyt, pojat.
Klanipää: Mihinkäs sinä nyt?
Pekka: Istu hännälläsi.
Punapää: Minä menen nyt.
Klanipää: Juo munkkisi loppuun. Täällähän on vielä pitkä tilkka pullon
pohjalla. Katso!
Pekka: Älähän hätäile. Tule pois Nirvanaan.
Punapää: No, minä juon nyt. Mutta sitte minä lähden.
Klanipää: Rauhotu nyt. Mihinkäs sinä lähtisit. Ethän vain aijo häiritä
Jennyä? Ajattele vähän ennenkuin menet. Saatat vielä tehdä tyhmyyksiä,
ja joudut oikeuteen, saat sakkoa, vankeutta.
Punapää: Ei koskaan minun jalkani astu enään niille portaille, ei
Liisankadullekkaan, ei koko tähän kaupunkiin, ei koko Suomenmaahan.
Pekka: Muistappas että nyt on sota. Et pääse mihinkään.
Punapää: Kyllä pääsee.
Klanipää: Ethän aijo sinne, sinne?
Punapää: Kyllä, jos huolitaan.
Pekka: Se on asia, jota sietää ensin harkita selvinpäin.
Klanipää: Hsst. Puhutaan jotain muuta, mitä tahansa. — Minä tarkotan
että murhe on murheellinen seurakumppali. Se nylkee nahkan tuppeen
sinun päältäsi ja jättää sinut avuttomana tienoheen kaikkien epätoivon
korppien nokittavaksi. Mutta Viinan Henki on se laupias samarialainen,
joka sinut pelastaa, pesee haavat, virvoittaa sydämen ja nostaa sinut
aasin selkään. Näin sanoi ennen sielukas ja juoppo teologi Turtiainen.
Ja minäkin luulen että tämä laupias samarialainen tässä pullossa on
paras sielun lääkäri. Aasin selkään! Hih-hih!
Pekka: Kyllähän siinä on perää. Aasin selkään nostaa, istuttaapa vielä
takaperin ja antaa häntätupsun kouraan — ohjiksi, näet.
Punapää: Takaperin oiskin paras, ettei näe minne matka vie. (Punapää
tulee hyvin totiseksi ja lisää hiljaa:) Sillälailla pettyisi vähemmän.
Pekka: jokainen kohdaltaan pettyy jonkunverran, useimmin ja raskaimmin
ehkä ne, jotka ovat vähimmän huonoja ihmisiä.
Klanipää: Kukas käskee uskoa, toivoa ja rakastaa! Se on järjetöntä
oppia. Paljon edullisempaa olisi näin: älä usko mitään, älä toivo
mitään, älä rakasta mitään. Silloin olet välinpitämätön kaikesta,
etkä pety koskaan. Otat vain iloisin mielin vastaan kaiken mitä sen
välinpitämättömyyden muurisi ylitse saat siepattua; noin vain sieppaat,
pistät pussiisi, ja olet tyytyväinen.
Punapää: Sinä olet sika. Mutta sanoppas Pekka, sinä Kroisos, sanoppas
mikä on elämän tarkotus.
Pekka: Aasin selässä takaperin, niin kai itse äsken päättelit.
Punapää: Älä veikkonen vanno huonon sanoihin. Vai uskallatko itse istua
etuperin?
Pekka: Tiukka kysymys, veli-pyhä. — Luulisinpä silti ettei uskalla
kukaan, kaikkina hetkinään. Silloin ei enään olisikaan ihminen, vaan
lurjus — tai peto.
Klanipää: No eikös me sitte olla lurjuksia ja petoja!
Pekka: Siltä näyttää näinä aikoina. Mutta lienee meissä silti oraalla
jotain muutakin, vaikka peto meissä sen niin usein syö suuhunsa; tai
kuihtuu se muuten.
Klanipää: Onko sinun petosi kasvissyöjä? Silloinhan se ei liene aivan
vaarallinen. Katsoppas tarkemmin ettei se vain lienekkin lammas suden
vaatteissa.
Pekka; Toivoisinpa niin.
Klanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut
heti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten
ole oikeassa.
Pekka: Valitettavasti, taidat olla.
Klanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka
kertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään
erottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta,
rikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja
kukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on
elämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen
romanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää?
Minulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?
Pekka: En oikein luota siihen evankeliumiin.
Klanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta
luotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?
Pekka: Niihin vielä vähemmän.
Klanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku
minunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti
tuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on
hyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen
itseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten
itserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi
suloista.
Pekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten
montteerattu.
Klanipää: Niinkö luulet?
Pekka: En luule mitään, mutta näen että sinulla on edellytyksiä.
Punapää: Sillä on edellytykset helvettiin, ja sulla kans, Pekka, jos et
jo herkiä. Hyi saakeli. Nyt minä lähden.
He lähtevät kaikki, sillä Voutilan on kerittävä junaan, ja Pekka
haluaa saattaa katkeroituneen ja päihtyneen punapään kotia. Voutila
painuu asemalle päin, pohtien kaiketi suurmiesmahdollisuuksiaan, joita
Pekka pilkoillaan oli lietsonut. Punapää ja Pekka kompuroivat pimeitä
katuja, äänettöminä; Pekan mieltä etoo koko ilta nalkutuksineen ja
viisasteluineen, joista ei mitään vapauttavaa lähde irti, tympeitä
takapihan näköaloja vain toistensa aidatuille alueille, ja omille
tunkioilleen. Tällälailla tympeytyvät kaikki tuttavuudet, ja kun
keskinäisen kunnioituksen viimeinenkin hitu on hälvennyt, sikiää
tilalle pientä näykkimistä ja pilantekoa, joka leikkaa enemmän itseään
kuin sitä, jolle se on tarkotettu. Tuttavuudesta tulee ihminen
ennenpitkää kuin täyteen paiseita, jotka vuotavat märkää. Hiukan ennen
tuttavuuden loppua niitä salakavalasti puhkotaan toisiltaan, mutta
lopuksi ei niihin enää iletä kajota, vaan vetäydytään turvallisen
välimatkan päähän, jonka yli vain yltävät välinpitämättömät "hyvät
päivät" ja "mitä kuuluu". — Parasta olisi piilottautua yksinäisyyteen,
mutta sekin tahtoo olla liiaksi raskasta, ja lisäksi se hävittää
kaikki mittasuhteet ulkoiseen maailmaan nähden, joten lopulta ei
pienimmässäkään asiassa enään kykene sijottamaan itseänsä elämän
yhteiseen piiriin. Se on ilkeätä ja piinallista.
Punapää-Keränen on ainoa toveri, jonka kanssa Pekalla vielä on suorat
ja vilpittömät välit. Keränen on niin naivi, eikä osaa teeskennellä.
Mutta nyt, kun hänenkin lapsenuskonsa on julmasti murskattu, tulee
hänestä kai nopeasti samallainen kuin kaikista muista. Sitte ei jää
muuta jälelle kuin hyvästit sillekkin tuttavuudelle.
Keränen alkaa siinä sivulla tuhista itsekseen. Sitte tuhinasta laukeaa
melkein itkevällä äänellä kysymys: "Kuule, Pekka. Sinä kun olet aina
ollut hyvä kaveri, ja kun olet enemmän maailmaa nähnyt, niin minä nyt
kysyn sinulta että pitääkö koskaan luottaa naiseen?
"Pitää. Aina, ehdottomasti."
"Mutta ovathan ne sinuakin pettäneet."
"Pettäjän vahinko, ei petetyn."
"Mutta jos ne pettävät aina."
"Se ei kuulu meihin. Sitäpaitsi lienemme heidät sellaisiksi tehneet.
Kai me haluamme tulla petetyiksi."
"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata
uskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia
mennyt. — Tule sinäkin, Pekka."
"Uskotko sitte siihen asiaan?"
"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä
saa enään luottoa."
"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota
asioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka
käy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset
saa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten."
Sitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista
lujemmin.
Seuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy
melkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä
johonkin.
Pekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi
rakastua!
X
Kuuluu yhtämittainen, heikko puheensorina, josta silloin tällöin
erottaa diskanttina tai toisia heleämpinä joitain irrallisia sanoja,
kysymyksiä, huudahduksia. Molempia kieliä on siinä sekaisin, suomea ja
ruotsia, kuitenkin saman kotimaisen lausunnan yhteenpunomina, joten ne
hyvin sointuvat toisiaan säestämään kuin kaksi sisarusta, joista toinen
silti on kauniimpi ja armaampi. — Leveät kaksoisovet ovat auki saliin,
jonka parkettilattia hohtaa kiiltävän puhtaana kuin olisi se imenyt
pintaansa sähkökruunujen loiston, joten seinien osaksi on jäänyt vain
himmeä heijastusvalo lattiasta.
Yhtäkkiä helähtää näkymättömästä pianosta valssin sävel, keinuvana,
unettavana. Pareja alkaa liidellä parketilla, tullen oviaukon
näköpiiriin vasemmalta ja liukuen pois oikealle, seinän suojaan
taasen. — Pekkaa raukaisee. Hän istuu puolihämärässä sivuhuoneessa,
jossa leikitään panttileikkiä. Pari pyörähdystä on hän käynyt tuolla
salissa, hetkisen on hän sitte ollut mukana leikissä ja joutunut heti
maksamaan pantteja. Nyt hän istuu syrjässä, katsellen vain toisia ja
kuunnellen puheen sorinaa, joka sekin, tuntuu tanssivan valssia, vanhaa
Wiener-valssia, hienolle puuderille tuoksuvaa.
Pekka tuntee olevansa hiukan oudolla maaperällä, jossa on paras
pysytellä hiljaa ettei tarvitseisi huomata itseään avuttomaksi ja
piinautuneeksi. On useita tuttuja täällä, mutta ne ovat kokonaan
toisellaisia kuin ennen. Ne ovat kotonaan, Pekka on vieras.
Ne ovat kotonaan kaikessa tässä, ja täällä vasta huomaa mitä ne
kukin oikeastaan ovat. Ulkona elämässä useimmat niistä liikkuvat
yhtä avuttomina ja tyhminä kuin Pekka nyt täällä, mutta näitten
seinien sisällä ne kukin saavat personallisia piirteitä, tulevat
mieltäkiinnittäviksi, vieläpä monista taulapäistäkin pilkahtaa
nerokkuuden kipinöitä. — Kotonaan kaikki ihmiset lienevät neroja, ja
sentakia omaiset yliarvioivat toisiaan, etenkin äidit lapsiaan, eivätkä
voi ymmärtää mistä syystä näitten suurenmoiset kyvyt eivät pääse
paistamaan julki tuolla ulkona "pahassa maailmassa". Koti ja maailma! —
kaksi ikuista vihollista.
Monasti on Pekka tuntenut surua ja katkeruutta siitä ettei hänellä ole
ollut kotia. Nyt täällä on melkein jo alkanut itää viha, vaistomainen
proletaarin viha, kaikkia näitä hyvän päivän lapsia kohtaan, mutta
vähitellen alkaa tulla tilalle pieni tyydytys: tuolla ulkona, jossa
kyvyt punnitaan, siellä sattuu olemaan minun koditon kotini — tulkaapas
sinne!
Mutta kuitenkin olisi viihdyttävää jos osaisi eläytyä tännekkin.
Silloin vasta tietäisi olevansa maailmanmies. — Ei käy päinsä. Se on
mahdotonta. — On melkein kadehdittavaa se vapaus ja huolettomuus, jolla
kaikki täällä liikkuvat. He ryhmittyvät sattumalta, rupattelevat,
vaihtavat lauseita vakavistakin asioista, eroavat, pyörähtävät muutaman
tanssikierroksen, istuvat leikkimään panttia. Sehän on itsessään
aivan tylsää ja lapsellista leikkiä, mutta ne osaavat liikkua siinä
taitavasti, vieläpä älykkäästi. Niitten kekseliäisyydellä ei näy olevan
mitään rajoja. Ne heittyvät sukkelin kääntein leikin menoon kuin
kaunoluistelijat, jotka varmoina kieppuvat peilikirkkaalla jäällä. —
Pekasta ei ollut siihen menoon. Hän tuli hajamieliseksi, hölmistyi, ja
joutui maksamaan pantteja. Missäpä hän olisi tottunut perheillatsuihin
ja niitten "seurustelutapoihin".
Pekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen
poikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti
huojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan
kupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat.
Ympärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean
kivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy
katettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara
mies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja
tyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan
yölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee
hiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana,
ihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä
ylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta
kuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin
äänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy
vain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku
toivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava
silmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen
putoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta
varttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin
tuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen,
puola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.
Eivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide,
ja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella
katolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja
käytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa.
Joku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä
hengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli
maitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei
tulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä
moitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla
varustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti
nähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita.
Hän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa
halunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla,
tansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu
se helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin
muitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana.
Hänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä
mukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin
tuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin
ovat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii
arvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain
epätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia
tulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän
pilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan
talon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.
Mutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu
kynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi.
Ei tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas
liikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia.
Ja perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään
vihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa
loppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua
niinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja,
vieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin
tuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka
huomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita
myöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen.
Ja tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.
Sellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta,
tulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran
anarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä
vailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta
hän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä
pitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla
profanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä
tuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua.
Tai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein
pirua.
Siinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta
moitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta
ne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän
huoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli
useammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain
vasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa
joutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.
Yhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä,
joka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu
kaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia
herroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän
päittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.
"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on
vakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda." Sillätavalla
tervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan
opettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan
tipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa.
Vasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä
asianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte
sipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei
se faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike
kuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen
saavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan
tuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla
elegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei
ole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä
vielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista,
joka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu
kummilahjana. Amen.
Pekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja
viljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus,
ainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin
vapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien
piirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta
tekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla
jälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa
siistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin
minä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele
enempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia
ohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten
tuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on
viileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen
polityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät
ylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät
päätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen:
juuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa
siinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin
tähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut
jälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä
mieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään
vakaumuksia voi ollakkaan.
Pekka kohottaa muitten mukana lasinsa ja juo sen huomaamattaan pohjaan.
"Se on oikein", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa
olalle. "Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina
herrar."
Tietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen
että mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja
juotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa.
Ei siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä
heidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti
onnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa
majaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti!
liikkuma-alallasi ei ole rajaa.
Tuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi
levottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään
mieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla
että se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa
hermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen
sykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana
ajattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa
kuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän
läpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko
mitään oven takana?
* * * * *
Onhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin
vilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa
jotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken.
Mutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain
muuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan
uudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen
toisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet
sylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee
uneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on
Signe Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän
taikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään,
eipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten,
mitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten
odottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja
paljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen
näköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän
vaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta
neidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen
yli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe
jo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.
Nuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla
mitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne
mielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt
ja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee
se lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista
liritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin
naurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että
Signen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen
kauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli
nousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen
esine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja
lepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa.
Ovatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella
avomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla
on heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse
keskustella äänettömästi.
Pekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen:
tulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on
selvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää
varansa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan
valssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja
hän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa
liikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta
he mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat
he illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa "lemmen
satakielen" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa,
vaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se
on ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa
ei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että
eräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja
järjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan,
nauraahan vain muitten mukana.
Vasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä
lähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei
tosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän
tietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien
perheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt
heti.
Auttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen
arka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee
tuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään
kuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä
saavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään,
joka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että
huppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille.
Lakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka,
kahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset
pieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt
näkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua
jäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin.
— Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi.
Miksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki
rievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin
lumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.
Jos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää
ulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi
paratiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain
sieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai
edes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista
katsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan
Signen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin
kyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole
mies puhkomaan. — Yksi "lähdetäänkö?" huppukauluksen sisältä ja
yhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan
lopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen
käteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa
vilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään
niin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas
varjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se
on liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan
mitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.
Kylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua.
Porttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne,
täällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi,
rakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten
haastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään
se, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut
kiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin
vielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän
maininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on
edessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla,
täynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa
niitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan
tällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat,
niin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan
ylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois,
vaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi
tästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi
pakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen
loukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään
kotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran
sellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan
tyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin
on päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian
vakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin
ihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?
Aina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun
reunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen
hyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton
hämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen,
peräytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa
puoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin
huonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää
sytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat
molemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump —
jump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä
silmä näe eikä korva kuule enään mitään.
Jostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua
luonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun
puheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee!
Sitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa
mennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua
kuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan
raitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.
— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään
huokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi
siinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen
aamu.
Mutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä.
Turhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy
hervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.
"Puhukaa toki!" rukoilee Pekka. "Näettehän että minä olen purkanut
sydämeni salaisuuden" ("hypännyt kaivoon", oli Pekka vähällä sanoa,
mutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa
puhetapaa). "Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa.
Puhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä."
— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka
riemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!
Ja kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa,
sillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut "tunteitaan
tulkitsemaan". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta
enään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias
sana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle
rannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö
vaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?
Pekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää
niistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.
"En minä voi", sanoo Signe. "Antakaa se kinnas pois."
Hölmistyksissään Pekka ojentaa esineen takaisin. Utelee sitte:
"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua
muuten huonona?"
Signe puistaa päätään ja katsoo nuorukaiseen lempeästi.
"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa
vain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut", lisää tyttö huokaisten.
Se oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia
tähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin
rappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään!
hokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi
sitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä
sormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin
on kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja
kiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.
"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin
niin kipeästi?"
Signe on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen
olalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla,
joka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä.
Vain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt
katukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista
pariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen
maailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin
omituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon
annettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli,
josta lähtien ihminen kuuluu minulle.
Miten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen,
pohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta
silloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt,
mutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää
koulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden
ilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö
asiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?
— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt.
Minä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin
häntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta
jumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää
että kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin
huuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä
luonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä
köyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?
— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana?
Mennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa
nainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty
syrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen
miehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen
loisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä
ei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta
kuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. —
En halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman
kypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta
huolimatta, häntä rakastan.
Pekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän
suutelee kylmää kinnasta.
"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän
asianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille.
Voitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä
minä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli
väärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille
— siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän
rakkautta."
"Kyllä te vielä saatte!" pistää Signe sukkelasti väliin, niin
vakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.
— Onko se mahdollista, Signe? on hän huudahtamaisillaan, mutta tyttö
näyttää taasen niin salaperäiseltä ja itseensä vajonneelta että sanat
jäävät Pekan huulien taakse, eikä hän voi muuta kuin katkerasti
hymähtää omille kuvitelmilleen, jotka yhä näyttävät pyörivän saman
janoisen kaipauksen ympärillä: saada, saada!
"Saattaa kai tapahtua niinkin", jatkaa Pekka, "mutta se saa jäädä
kohtalon huomaan, joka antakoon mitä hyväksi näkee. Tulen kyllä
toimeen ilmankin, yhtä hyvin kuin tähän asti olen tullut. Nyt minä
vain yhä vakuutan sitä, mikä minun täytyy sanoa etten pakahtuisi.
Minä puolestani en ole vielä koskaan rakastanut ketään. Niin, tuota,
sattuuhan sitä, joskus, että kun kerran miehen housuissa kulkee, niin
on jotain sentapaista, yhtä jos toista kiintymystä. Mutta näin täydestä
mielestäni en minä, se on vissi se, ole koskaan vielä rakastanut.
Jumaliste, tämä on ensimmäinen kerta, ja olkoon viimeinen kans — jos
kohtalo niin tahtoo. Rakkaus on epäitsekäs. Minä tunnen sen niin
selvästi nyt, ja minä en pyydä muuta kuin että uskotte minun olevan
vilpittömän, kun sanon että rakastan teitä."
"Uskonhan minä sen", vakuuttaa Signe taasen yhtä sukkelasti kuin äsken,
vaikka omituisella aralla ja sydämellisellä äänensävyllä.
Pekan onnea ei voi mitata, niin itkettävän autuas hän on epäitsekkäästä
rakkaudestaan. Signen sanat hän kätkee mieleensä kalliina aarteena,
ja Signen muisto on tästälähtien oleva jumalankuvana hänen elämänsä
tiellä. —
* * * * *
Mutta mitäs Pekka silloin äkkääkään! On tultu aivan kaupungin
pohjoisille äärille. Pimeät hanget leviävät edessä. Viimeisten
katulyhtyjen hohto tuskin jaksaa estää pimeyttä sieltä vyörymästä aivan
varpaille. Mutta lyhdyt ovat saamaisillaan apua: taivaanrannalla alkaa
liikehtiä vihertävä valoväreily, ja yhtäkkiä sävähtää sieltä heikko
revontulien kajastus. Taasen muistaa Pekka toisen yöhetken tuolla
kaukana, jossa revontulet joskus sähisevät yli koko taivaan kuvun.
Pekka hymyilee muistolleen, mutta ei voi olla itsekseen huokaisematta
että eläisipä vielä se tyttö siellä, niin — —.
Yhtä ihmeellistä kuin silloin, on nytkin että käveltiin tänne asti,
eikä muistettu poiketa sille kadulle, jonka varrella Signe asuu.
Signenhän täytyy joutua aikaisin kotia ettei täti vihastu — sekin
mokoma vanhapiika. Ei siis auta muu kuin pyörtää kiireesti ympäri ja
pyrkiä lyhintä tietä täti Loviisan portille. Kysyy Pekka vielä siinä
mennessä:
"Te sanoitte että olette rakastanut. Mutta tehän rakastatte nytkin?"
"Nii-in", sanoo Signe epäröiden.
"Ettekö olekkaan varma siitä?"
"En minä tiedä. Tuntuu välistä niin omituiselta." Siihen omituisuuteen
Pekan äly ehdottomasti uupuu; eikä hän kykene enään puhetta jatkamaan.
Eikä siihen olisi tilaisuuttakaan, sillä vastaan tulee kolme iloista
sälliä, jotka jo matkan päästä huutelevat terveisiänsä hiukan
sopimattomilla sanoilla. Pekka puristaa vain kätensä nyrkkiin ja tuumii
että pysykööt nyt siivolla älköötkä satuttako sormillaan. Sillätavalla
tuumii kyllä jokainen mies, joka naisen sivulla ritarina kulkee,
mutta Pekka melkein toivoo että jotain tapahtuisi, sillä hänen nöyrä
alistumisensa nyt tässä rakkauden asiassa on sittenkin kasvattanut
rintaluitten alle jonkun merkillisen veripahkan, joka kipeästi hautoo
niitä paikkoja, missä sappi asuu.
Jo tulevat miehet kohdalle. Eivät näytä haluavan väistää. Signe ja
Pekka väistävät. Mutta silloin ohimennessä yksi sälleistä heittäytyy
kaulailemaan Signeä. Samassa se sälli saa potkun takapuoleensa, ja
kun se kiroten kääntyy päin, niin silloin paukahtaa sen leukapieliin
puhtaasti tähdätty kaksoisisku kaikkien nyrkkeilyn sääntöjen mukaan.
Ja samojen sääntöjen mukaan se täräys lennättää sällin pökertyneenä
pitkäkseen kadulle. Knock out.
Pekka-ritari se sillätavalla turnausta harjottaa. Tosin ei hän vielä
ollut mitään ajatellut, potkaisi ja löi vain niinkuin kone, joka
tottelee jonkun korkeamman vallan käskyä. Mutta kone tuntee nyt
vilpitöntä mielihyvää että oli suorittanut lyöntinsä niin sukkelasti,
täsmällisesti ja lujasti. Ja sitä vain nyt tulee ajatelleeksi että
olisikohan ollut parempi täräyttää upper-cut, kun sällillä sattui
olemaan suu auki.
Nyt Pekka alkaa jo innostua, ja nyt hän vasta muistaa suuttua.
Tappeluhalu paisuttaa hänen sieraimiaan, ja hän kieräyttää julmalla
himolla hartioitaan, vatsalihaksiaan, reisiään. Hän nuijisi paremman
puutteessa nyt vaikka sähkötolppia tai seiniä. Onneksi karkaavat
toki ne kaksi muuta sälliä jo harjakset pystyssä kohti. Onnellisena
Pekka etsii edullisinta lyöntitilaisuutta, ja kun se pitempi sälli,
oikea hevosenkokoinen ja punanaamainen rumilas, juuri on hartiaväellä
läjäyttämäisillään nyrkkinsä hänen päähänsä ja samalla aukaisee suunsa,
silloin Pekka, onnellisena uudistuneesta upper-cutin tilaisuudesta,
hypähtää aivan sällin nenän alle ja samaa vauhtia paiskaa altapäin
molemmat nyrkkinsä perätysten leukapäähän. Kuuluu ääni niinkuin
lihakirveellä lyötäissä. Sälli mätkähtää nurinniskoin, eikä liikauta
enään jäsentäkään. Knock out.
Se jäljelläoleva kolmas hyppää syrjään, mutta sieppaa samalla puukon
kupeeltaan. Nyt Pekka vasta riemastuu: tässähän tarvitaan vielä
jiu-jitsuakin! Samalla kun sälli sivusta kyyristyy raapaisemaan
hänen kylkeensä, pyörähtää Pekka päin, sivaltaen kämmensyrjällään
puukkomiehen kyynärvarteen niin että ase tipahtaa hankeen. Kaksin käsin
tarrautuu Pekka sitte rampautuneen vastustajan kurkkuun, tempaisee
sällin selälleen ja sydämensä kyllyydestä takoo sitä naamaan, mukiloi
sokeasti niinkuin poikasena ennen. Ja joka lyönniltä niin ihanasti
viillyttää mieltä.
Signen hätähuuto vasta saa hänet siitä mielityöstään katsahtamaan
ympärilleen. Mutta se on myöhäistä. Takaraivoon paukahtaa sellainen
isku että Pekka tupertuu nenälleen äskeisen uhrinsa päälle. Onneksi
on kuitenkin takaraivo Pekan pääkopan lujin paikka. Pian hän pääsee
pystyyn, vaikka päätä huimaa. Se ensimmäinen sälli olikin jo kerinnyt
nousta jaloilleen, ja sehän se löi pampulla, olisi lyönyt kai toisenkin
kerran, mutta Signe riippuu sen kädessä ja potkii. Se on hullunkurista
nähdä. Ei kuitenkaan Pekka kerkiä apuun ennenkuin sälli on saanut
kätensä irti ja lyönyt pampullaan Signeä, vieläpä paiskannut tytön
yhtenä myttynä kauvas lumihankeen. — Siinä amatsoonihyökkäyksessä oli
kaikesta huolimatta tappelun ratkaisu, sillä sen kestäessä kerkisi
Pekka toipua antaakseen sällille nyt sellaisen lopputilityksen, jossa
pamppu saa vielä viimevoiteluksi tanssia omistajansa ruholla, päästä
kantapäihin asti.
Vielä käy Pekka samalla pampulla leipomassa niitä kahta muutakin
roikaletta, jotka jo alkavat nostella päitään. Ja ihmeekseen tuntee hän
vasta nyt äskeisessä puukonheiluttajassa vanhan puolueveljen, sen, joka
kerrattain nyrkkiraudalla iski Pekan pääkuoreen "veljeyden" aakkosia.
Sieltä löytyy nytkin takintaskusta nyrkkirauta. Sen Pekka pistää
muistona, mutta heittää pampun pienen puutalon katolle.
Ja hengästyneenä, mutta tyytyväisenä, katselee ritari sitte kättensä
työtä. Siinä viruu kolme kypsäksi pieksettyä ihmistä pitkänään
laitakaupungin puolihämärällä kadulla. Niin vaarallista ympäristölleen
saattaa olla nuoren miehen epäitsekäs rakkaus. Eikä se silti ole vielä
edes ensimmäistä vuorokauttaan umpeen elänyt.
Turnauksen neljäntenä uhrina makaa sen kuningatarkin, Signe, yhä
hangessa, itkeä nyyhkyttäen hiljakseen, kädet silmillä, hattu vinossa,
ja muhvi ainakin kahden sylen päässä. Pekka saa vaivoin häneltä tietää
ettei toki mitään sen pahempia vaurioita ole sattunut. Olkapäähän vain
koskee. Siihen on osunut pampun sivallus, ei muuta. Pekka koettelee
sitä paikkaa, varmuuden vuoksi, pistäen kätensä turkin sisään. Mustelma
siihen vain on tulossa, mutta tyttö voihkii. Olkapäätä kopeloidessa
hairahtuu ritarin käsi vahingossa puseronkin sisäpuolelle, paljaalle
iholle käsivarteen, rintaan. Niinkuin tulen polttamana vetäisee hän
kätensä pois vaarallisilta alueilta. Mutta se on jo myöhäistä —
kontakti on jo tapahtunut, sähkövirta tehnyt tehtävänsä ja polttanut
varakappaleet Pekan aivoista.
Seuraus on luonnollisesti tämä: ritari nostaa maasta itkevän
kuningattarensa ja pusertaa hänet kunnioittavasti rintaansa vasten ynnä
suutelee hänen yhäti vapisevia huuliaan. Se on aivan asiaankuuluva
toimitus ja seikkailun loppupiste. Eikä Signekään sitä vastusta.
Varmemmaksi vakuudeksi painaa Pekka tähän historiaan vielä toisen
pisteen, niin paljon äskeistä pitemmän että sitä voisi melkeinpä
nimittää ajatusviivaksi.
"Mennään kotiin", sanoo Signe valittavalla äänellä. "Ei saa enään, ei
saa."
Eihän Pekka enempää ole aikonutkaan. Aikoiko Signe enemmän? — Siinä
on taasen yksi niitä ihmeitä, joita ei voi ratkaista korkeamman
matematiikankaan avulla.
Signe kuivaa silmänsä, Pekka puistelee sävyisästi hänestä lumet pois,
muistaapa etsiä muhvinkin. Käsikynkkää lähdetään sitte paikalta. Eikä
puhuta halaistua sanaa. Pian ollaan perillä. Luottavaisesti toisiaan
silmiin katsoen jättävät he hyvästit, ja päättävät tästälähtien olla
hyvät ystävät. Vielä yrittää ritari lähtiäisiksi syleillä neitoa, mutta
tämä nostaa nokkelasti muhvin kasvojensa suojaksi. Eikä Pekka voi muuta
kuin nöyränä tyytyä tähän platooniseen hyvästijättöön.
Vielä poistuessaan tuntee Pekka viileän onnen tästä päivästä nousevan
sen tuomien mielimurteitten raunioille. Yhä Signen kuva silmissään
laskeutuu hän vuoteelleen yön lepoon.