IX

"Herra Suojanen, puhelimeen!"

"Pyytäkää odottamaan muutama hetki."

Pekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa

tushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan

pieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä

on toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo

sujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan

vertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun

lakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni

kokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja

harakanvarpaita.

Puhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä

taasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet

muutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut

pistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan

on tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan

rantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se

mitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole

huoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila

pääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa

kahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa

j.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä

hän lupaa tulla tunnin perästä.

Lauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka

jäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa

ollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella,

odotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On

alettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina

jonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä

taivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa

jotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit

syövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle

taholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat,

joita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen

rintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se

todellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että

sotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman

yleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään,

siirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä

oikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka

saksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja

entiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää

siirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla,

oman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan

länsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka

koko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria

miehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi

Suomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se

itäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen

perästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.

— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti

siinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin

muillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää

pohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. —

Turhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa,

eikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti

seinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi

tehdä työtä kuin kuvitella joutavia.

* * * * *

Konepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän

kuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä

on jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua.

Mutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka

kiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja

materian uinuvaan maailmaan.

Kun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan

ohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin

piirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä,

ja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn

tuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta

siinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku

käytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia,

tekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva

aines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen

tarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä;

silloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa

todellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty

ehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.

Matematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta.

Mutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät

taivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa

jotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle

sielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta

kanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on

kerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä "keksinnöissään",

rakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää

sitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki

ihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella

jalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein

lopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla

tajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan

on sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien

kristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen

hajottaen.

Tällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan,

leikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä

siten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi

on hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee

hiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo

muistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa

työhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin.

— Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun

hänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että

hän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka

kuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki

pettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen

silmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä.

Hän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja

armotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen,

ja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä

on ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat

Pekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja

koettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa

tapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat

tyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään

idiootteja.

Onneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä

sellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan

vain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää

höyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa,

mutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa

on se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa

sellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin

esim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän

mielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan.

Siten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa

täydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen

havainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen

tehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos

vanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on

täydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää

sylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja

asioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee

olemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.

* * * * *

Tällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka

ihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on

jo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää

ylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se

vain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.

Heittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo

komeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on

pilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka

hyräilee:

Ja Jussi se sanoi Jaskalle;'

Lyö ryssää puukolla;

ei ryssän ole väliä,

ei sill' oo sielua.

— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko.

Se teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän

"luomisen kruunun" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken

lisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät

montako pisaraa tirisee esille "sielua" niin toisesta kuin toisestakin.

Ei tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista,

jotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita

vesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi

laineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi

tunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei

kuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne

päästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä

ja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka

suurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä

onnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka

turtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen

juovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin

ole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä

hiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään

voivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.

Turvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja

klanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät

tyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs

jaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin

ryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin

sitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti

niin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän

sävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa

melkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy

siitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan.

Klanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo

jäihin upotettua tulista munkkia.

Nämä kaksi heppulia ovat Pekan parhaat toverit tätänykyä. Ihme kyllä ei

hän ylläpidä tuttavuutta lukutoveriensa polyteikkarien kanssa, vaan on

valinnut seurakseen Keräsen, joka on torpparin poika ja lukee kieliä,

ynnä kauppiassuvun vesan Voutilan, joka aikoo lakipykälien avulla

turvata esi-isiltään perimänsä huijaushengen. Ne ovat kaksi aivan

vastakkaista tyyppiä, toinen idealisti, toinen kyynikko, ja sopivat

siten hupaisesti täydentämään toisiansa.

— Koska eriseuralaisuus on jo alettu, on viisainta olla pitämättä

juoma-aineissaan suden tai lampaan puolta, tuumii Pekka. Siksi hän

tilaa heti lasin whiskyä, ja tietysti kepeän illallisen, jonka siinä

sivussa voi hyvin vaivattomasti nauttia.

Ei puhuta pitkään aikaan mitään, ryypiskellään vain hartaasti. Pekka on

jo tilannut kolmannen whiskylasin, kun lopulta punapää viittaa päällään

seuralaiseensa, ja murahtaa:

"Se tuo ei aijo maistaa muuta kuin viiniä."

Klanipää: Tämän asian selitys on siinä että meitä kumpaakin on

tavallaan vaimonpuoli pettänyt.

Pekka: Ahaa, ja sinä siis ruumiisi terveyden vuoksi pysyttelet vain

viinissä, kun toinen taasen tahtoo päästä Nirvanaan.

Klanipää: Niin, minulta haavoitettiin ruumis, ja Keräs-raukalta sielu.

Punapää: Sulla ei totisesti muuta olekkaan kuin tuo ruhosi, eikä sua

muualle saata satuttaa. Kutti parahiksi.

Klanipää: Itseesi se kutti-pisto osuu. Pikemmin minä tästä selviän kuin

sinä kuolemattoman sielusi taudista.

Pekka: Etkös sinä, Voutila, aikoinasi yritellyt lukea teologiaa?

Klanipää: Sattuuhan sitä.

Pekka: Mitäs sitte viitsit kiusata toista.

Klanipää: Enhän minä kiusaa. Sielun puutostani vain ihmettelen, kun

sitä olen jos mistä koettanut itselleni hakea, mutta en mistään

löytänyt.

Punapää: Isäsi jo möi sun sielus kauppatiskin takaa.

Klanipää: Sinun isäsi osti kai sen sieltä sinulle.

Pekka: Sanoppas minulle suoraan, veli Keränen, sekö se oli se Jenny?

Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.

Pekka: Älä sure. Et sinä tainnut olla ensimmäinen, jonka se petti.

Sillä on luonto semmoinen. Ja itseään kai se eniten pettää. Se on hyvin

onnettomasti montteerattu naisihminen. Lopultakin saat kiittää onneasi

kun pääsit erilleen.

Punapää: Tunnetko sinä Jennyn?

Pekka: Olenhan minä tuntenut, ennen, kun se vielä oli kotonaan.

Punapää: Onko se totta, sekin että sinä —?

Pekka: Kyllä. Me taidamme nyt olla kohtalotoverit.

Punapää: Mhmm. O-o-o. Perhana. Mikset sanonut ennen?

Pekka: Kukapa sitä kahden ihmisen väliin. Enkä minä teitä ole

nähnytkään yhdessä kuin kerran. Nyt vain ajattelin että kai se sitte

oli tämä, joka petti, eli sanokaamme että hairahtui toiseen poikaan.

Klanipää: Mikä sen Jennyn sukunimi on?

Pekka: Kuikkala.