Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin,
luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen
aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja
sitte ne nukahtavat rantasomerolle.
Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää
että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli,
jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja
lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella
auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä
sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon
tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että
silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä,
vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse
siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!
Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla.
Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää
sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa
on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen
pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain
hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan
tuossa.
Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt
heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa
aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat
ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei
mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.
Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä
haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin
joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta.
Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän
auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii
tekoon.
Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun
viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut
vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa.
Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan
sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.
— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja
antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en
pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka
väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan
itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta
syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa
sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä
elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole
miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo
Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä
haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti.
Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki
tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.
— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule.
Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä
melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi
mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin
mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää
isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle
ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti
minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta
vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä
sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se,
joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista,
on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla
hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo
historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi
havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai
heidän esi-isiensä kukkarossa.
— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun
avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko,
koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.
— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita
etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan
juurella sylikkäin.
Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia
että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä
huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on
meidän rakkautemme.
Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta
olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee
niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas
kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni
kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.
— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta.
Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä
romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa.
Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi,
kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä
heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen
toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.
Raha! — käy kilpaan, jos kykenet.
* * * * *
Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen
taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille,
ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta
kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä
vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa
kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan
ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan,
tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista
syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia
kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri
ihminen, ne eivät kuulu sinulle.
Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä
on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee
henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti
neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä
kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut
kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen
ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus.
Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa.
Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka
kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden
pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. —
Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki,
sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja,
niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan,
jossa on murheen ikuinen loppu.
Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman
pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina
niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo
maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa
kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan
piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän
lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja
polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu
aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika
lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku
luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee
verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä
kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman
ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni
itikka huojuvan heinän nenästä.
* * * * *
Vasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä
perusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti,
jalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät,
löytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut.
Lopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea
espanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi
sen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä
mihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää
sitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee,
katselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa
lahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka
näkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle
ole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi
silti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä
mansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.
Siellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa
kolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma
sammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten
järven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella
miten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä
iltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär
seuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa
joskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.
Kuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt,
ja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen,
kiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan
täytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä
uutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär
on puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti.
Suukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä
läheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko
daami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse
selvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne
suuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia.
Tällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi
takanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä
on ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja
taiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja "niidyn kukkasia".
Mitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin
minä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö
on komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä
turhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!
Pekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni.
Hän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse,
tavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven
takana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee
tiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta
palaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven
taakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen
merkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven
päälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.
Mutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on
Jennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo
siinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää
kättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela
kokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä
varmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari
vuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)
Jenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä
Pekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen,
poika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne
suutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin
puettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja
komeana näin takaapäinkin katsoen.
Kuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan
kirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa.
Katsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein
englantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin
seurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata
turhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes
hiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että
tämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!
Nyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä
nöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee
tuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne
menevät, vetäen oven perässään kiinni.
Luuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän
istuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle
eteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä
aika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa.
— Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis
lopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja
sanoo kylmällä äänellä:
"Se on kai sitte selvä se asia."
"Mikä asia", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.
Toinen ääni ihmettelee: "No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.
Tietysti se asia, se, se tuolla noin." Kolmas ääni hyssyttää: "Hsst!
Olkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissä
saatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan."
Mutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa
enkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä
en tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita
viisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu
tuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.
— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää
mansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy
yhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden
yhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti,
jota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin
molemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä
luulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan
rakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:
a:b = c:d
ad = bc
Keskimmäiset jäsenet ovat jo yhtyneet. Äärimmäiset, joutukaa!
Sanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty.
Pekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki,
hujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään
tapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on
jäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan
suuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi
pariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.
Kiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa
pilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista.
Sieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun
kääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti
vain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä
on todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun
päällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää
vain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja
tukassa heinänkorsia.
— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin
ollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä
viruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä
elämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö
on mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet
pois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta
tämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy
voivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se
mansikkatyttö sanoikaan? — "mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme".
Niinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele
pyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.
Ojan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain
vuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä,
tuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen
ahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta
ovat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja
vikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin
lihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten
tekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä,
kun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen
piilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi
yksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan
ollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi
jo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset
itkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos
mitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.
Tuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa,
ja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön
raukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:
"Pekka! ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä."
Sepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin
pitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan
surun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat
voivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen
ammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun
siipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja
olisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia
kaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä,
vähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista
suista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.
Pekka kuulee sen vain yhdestä suusta:
Pekka! Ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.
Mutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän —
vilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja
kädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja
lähtee soutamaan voimainsa takaa.
— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta
syvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan
omaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä
ettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta
sekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan.
Senverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa
lohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin
ei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin
siipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien
särkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset
ampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.
Ruovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo
yhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa
häntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa,
ripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen
heinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän
purra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.
Särjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa
pakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.