Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle
torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan.
Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan
portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin
unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain
Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta
silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!
Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin
hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan.
Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta
ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai
rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas,
ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan
valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat
yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien
ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee
painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon
yhteisille illallisille.
"Onkos se Pekka Suojanen?" kysyy kuiva ääni.
Pekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.
"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo
ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä,
tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten
tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä —
sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen
täytyy ärryttää.
"Onkos teillä mitä asiaa?"
"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen."
"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?"
Tuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:
"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan
toisella sointuvalla äänellä.
Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen
surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein
lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on,
vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot
kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.
"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa
tunne."
"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin
teille isästänne — isältänne — terveiset."
"Minä tulen."
Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä.
Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti
valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia
kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.
"Hitåt, vassogo'!" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.
"Jag tror herrn är en ny student?"
"Ja visst", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.
"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija
ojentaa kumartaen lakin takaisin.
"Pankaa lakki päähän", sanoo tuntematon.
Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten
hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että
ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.
He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen
nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen
lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei
enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman
hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien
kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee
niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.
"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko?
Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"
Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä
tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi,
vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu
tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden
tunnosta, ajattelematta mitään.
He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan
ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista
pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei
maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja
kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka
tietää kyllä että se on parasta lajia.
Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet
toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta
mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut.
Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se,
joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka
nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien
vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä
hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta
kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.
"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne
malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä
viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti
olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän
voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka
kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin.
Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa
kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain
hiukkasen ryppyisempi."
Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken
kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen
ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:
"Isä!"
He puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.
Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä
vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista,
merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He
nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat
kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.
Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia
onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään
koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä
kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan
mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.
Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan
vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa
kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.
"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun
olin välillä työssä".
"Kuulin sen tovereiltasi", sanoo isä. "Onko sinulle karttunut paljon
velkoja?"
"Toista tuhatta."
"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän
kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"
"Isä!"
"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni
velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä.
— Miten äitisi muuten jaksaa?"
"En tiedä."
"Sepä kummallinen vastaus!"
"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo
neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton
jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee
tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."
"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että
äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut
aikalailla."
"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia."
"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?"
"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja
kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla
poikineen hätäpäivää."
"Oletko varma siitä?"
"Luulen niin."
"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen
nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä
ovat molemmat kirjat."
"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?"
"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla
räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain
haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että
siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi
kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei
rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta
aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli
olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se
olkoon tämän perinnön opetuspuoli."
"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken
edeltäkäsin."
"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?"
"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen."
"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin
yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin
perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut
edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."
"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.
Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.
Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin
pettää."
"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja
iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita
toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken,
får jag betala!"
Niin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.
"Mihin menette, isä? Missä asutte?"
"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen
maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta.
Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa
liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."
"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin
minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."
Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne
nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:
"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat."
Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka
isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:
"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan."
"Insinööriksi", vastaa Pekka autosta.
"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi."
"Hyvästi."
Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo
menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi
pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee
lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.