Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla
on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän
takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli
paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen
rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa
nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa
kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa
tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.
Miten on Pekka tänne joutunut? Ja vielä puhujaksi!
Se juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä
tapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan
sydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään
luisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän
vain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen
takaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin
milloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen
kirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle.
Siellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa
valtaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus,
kun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja
käheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.
Katkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen
mahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda
eikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän
ylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka
kuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen
ukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi
minkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi
hyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle,
niin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi
säikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa
kiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis
äkkiloppu tälle surkeudelle.
Sellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta
auttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa,
orpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka
Elina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti
hetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä
työmies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt
sai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä,
köyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui
joukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte
lämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan
orvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän
antautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.
Pekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on
tarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan
tavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa
Pekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän
haparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan
paremmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta
niinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja,
joihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa
yhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta
sosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta,
kahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat
ihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan
yhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä,
ja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon
valoon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja
tasa-arvo!
Punaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät
käsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia
ravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille
ja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi
sietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän
luokkarajoista.
"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit
niin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen
on piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään
jauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus
ei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan,
niin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna
niihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen
luokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne
porvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh."
Pekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että
sellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin
vain:
"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa,
jos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet
pitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei
kelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan."
"Niin, niin", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan
pöydännurkkaan, "mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja
ohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa."
"Te kai tarkotatte että Erfurtin?"
"Öhöö, tuota, örvurstin, niin. Sitähän minä meinasin."
Puheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan.
Pekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua
on pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä
puoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee
kerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta
ja pyllistystä jatketaan.
* * * * *
"Kuulkaapas nuori toveri!"
Nurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on
"Kansan voiman" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.
"Tulkaapas tänne. Painakaa puuta."
Pekka istuu. Punanokka tilaa tahraiselle pöydälle lisää kaljaa ja lasin.
"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt
nuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka
setäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun
paasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi,
joka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä
puhut?"
"Kysytkö sinä sitä setänä vai porsaana?"
"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi,
ja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen
allikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti."
"Minun täytyy uskoa, jos haluan elää."
Toimittaja viheltää pitkään.
"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja?
Satunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi
on vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon
seinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja
tämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana.
Et sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan.
— Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen
tunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan,
sinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —.
So, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun
sinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä,
niin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat,
kun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä
teet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina.
Kaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta,
joihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla
on sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti
hengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut."
"Vieläpä tuo setässäkin henki pihisee."
"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki
niskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas
epistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen
perustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä
'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni.
Minun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!"
Pekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa
kaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän
vielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.
"Jessus varjele! Missä se tuli?" ihmettelee Laitilaiska.
"Lankesin Talolla, portaissa", valehtelee Pekka.
Sillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun
koetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin
siinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa,
löi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla
löi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli
kaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.
Nyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleen
Laitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta.
Makaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään.
Makaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.