IV

Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti,

katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on

joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä

hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani

ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain

peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme,

joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän.

Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli

mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.

Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin

laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi

kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien

laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo.

Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone

— kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa

laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen

sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan,

Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin.

Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä

menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa

suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.

Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi

minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään,

vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole.

Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen

aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja

alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät

hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen

minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin

kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat

samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin

jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi

kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan,

eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain

näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.

Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja

sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat

meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen

kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.

Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen

silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa

tietäväni mitä hän ajattelee.

"Kerro isästä", sanon.

"En minä nyt jaksa. Kerro sinä."

Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä

rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun

silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te

vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että

mistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä

ja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta

se mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja

että eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka.

Sitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe

mitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt

tunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu

töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan.

Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin,

mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka

kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä

parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin

että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä

parran sisästä kuuluu:

"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?" — kuuluu

sellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.

Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole

puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin

vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo

yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja

aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan

ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti

polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.

"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei

sinua enään täällä tarvita."

Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan

sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää

vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään

rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta

niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes

kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla

kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain,

jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla

koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että

tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin

nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja

menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan

koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone

alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin

kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän

kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään

kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta

tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä

en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär,

josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan

niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.

"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies. Minä

lyön sinua."

Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee

minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta

en saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan

taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me

itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja

katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin

sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten

ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.

"Sammuta kynttilät, äiti", hoen minä. "Etkö näe että niillä on vilu."

V

Kuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?

Sehän on Elina.

Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin

ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole

liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan

taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa

toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin

kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä.

Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina

alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä

taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja

nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.

Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei

edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun

Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai

— il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään,

ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen

hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben

—. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle

nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä

tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se

olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se

merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa.

Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää

hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina

tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee

Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä

selviämistä.

— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän

hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.

Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on

päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana

siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla,

johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka

nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä

että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa

kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia

jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät

väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin

sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta

siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla

kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että

sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa

pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa,

tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän

laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:

Pekka saa

rakastaa

Elinaa,

hurraa!

Rakastaa,

hurraa, hurraa, hurraa!

Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että

huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi

kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka

suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa

silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin,

tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa.

Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous

on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä

sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain

katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri;

vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys.

Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen,

lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan

penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa",

niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.

Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee

pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita

pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa

muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.

Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki

lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana,

odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina

on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa,

ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman

kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se

tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo

piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä,

joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina

yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi

suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin

pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit

miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä

sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.

Vesi kihoaa Pekan silmiin.

Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri

katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:

Tammerkosken sillallaa

näin heilani ensiikeerraan...

Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien

kanssa sisään. Jopa kohahtaa:

Kalliolle, kukkulalle

rakennan minä majani...

Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti

ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa,

kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun

jatketaan:

Tule, tule, tyttö armas

jakamaan se mun kanssani...

silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin

itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.

"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"

"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi

vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen,

puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta

auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran

varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.

Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?

"Kiitos piletistä", sanoo Elina.

Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan

muistanut kumartaa.

— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.

Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.

Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti

hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:

Tule, tule, tyttö armas

jakamaan se mun kanssani.

Hurraa!

Pekka saa

rakastaa

Elinaa,

hurraa!

Rakastaa,

hurraa, hurraa, hurraa!

Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he

pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä

loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä.

Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he

alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä

on liian kuuma.

Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin

katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten

lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan

korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa,

tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät

pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi

lähellä.

"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.

"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä,

sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole

tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö

miten kädet vapisevat? Katso!"

Elina ei vastaa mitään.

"Mennään kotiin", sanoo tyttö sitte vakavana.

On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet

yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat

suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat

ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut

senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä

hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.

"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään

tänne taasen opettamaan."

"Enpä tiedä", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.

Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää

ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän

poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät

ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä

kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat

lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat

hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!

"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille

asti."

"En minä muista mitään. Se oli lapsellista."

Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi

muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka

marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin

toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina

kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli

ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa.

Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka

opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut

ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he

itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina

olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä

toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi

pelkäävänsä sellaista puhetta.

Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta

kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää —

silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.

Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja

katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.

"Mene pois!" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. "Minä tahdon

kotiin."

Pekka kiroaa itsekseen.

"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?"

"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele."

"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on

ajanut sinut pois kotoa."

"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille."

"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?"

"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä."

* * * * *

Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta

Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa

tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään

tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään

sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi,

riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön

syliinsä, ja hokee:

"En päästä, en."

"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien

jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa

nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.

"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt.

Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka

koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa

minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti

rak-kastanut."

Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa,

tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna

kaikki.

Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät

pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta

on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen

kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin

jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:

"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."

Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun

sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella

että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen

osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan

sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. —

Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia

ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä

tullut tosi.

"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että

sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina",

toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin,

"minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee

vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan,

ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.

"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä,

ottiatuota."

Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä

viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka

tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain

jupisee:

"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää

suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä

poliisille:

"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.

Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.

Mene helvettiin tästä!"

"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien

parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"

"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen

käsipuolessaan.

"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö

äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin

kiivas tämä Pekka."

Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä

vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat

näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle,

jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on

kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja

sähisten.

Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.