Koko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta
katonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on
lämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se
pouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että
hampaat hohtavat.
"Minä syön sinut", se sanoo.
"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin
hevoset ja lehmät."
Pouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa
ja kaikki nauraa.
"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen että
kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin
kasvaisit."
"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä
kasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti."
Pouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä
mustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä
sanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta
ne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin
tekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin
minä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa
tuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee
viheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on
muuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä
puuhata mitään.
Minä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen
pihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen
käsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia
väsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla
johonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni,
meidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.
Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä
päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova
jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli
yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.
"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle
naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että
on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen
sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on
vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti
muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa
sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun
käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin
tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi,
niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta
nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.
Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan
hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.
Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee
niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle.
Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on
ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää.
Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken,
paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse.
Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.