PIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa
tule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi,
paikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On
lämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä
että on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia
paikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi
silmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka
aukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo:
"Pekka."
Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä
rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On
turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.
Mutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat
terävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria
olennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki
repeää hajalleen, alkaen liikkua.
On vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa
nukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä
suuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä,
toinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan
joskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?