Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
I
I
Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä
kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta
ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran
että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken.
Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo
hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen
mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven
hangilla.
Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on
kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset
ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä.
Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa.
— Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä
pysyisi arkisessa tasapainossaan.
Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa
vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja
pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen.
Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja
alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka
leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän
aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään
mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On
kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti
tähän äärettömään valoon.
Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee
nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus
yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin
sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan;
tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan
kirkkauteen.
Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine
lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana.
Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste
liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.
Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän
onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen
päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.
— Minähän se olen.
— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän
siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan
pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu,
oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain
tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos
nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden
rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa
tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo
sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään,
olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole
jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen
valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta
lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon —
tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.
Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut
metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän
selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa
suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu
olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa
aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden
ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen.
Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa
tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi
niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina
ja rauhoittavina.
— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen
jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.
Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta
laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi
ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.
On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne
jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten
luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne
jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet,
pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.
— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä
tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen
teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän
edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette
ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja
muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä.
Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!
Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte
hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän
tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka
eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä
miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla
kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.
Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla
alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet
pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät
raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.
Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen
näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin
mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet
akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! —
Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden
katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.
Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä
— jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee
tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti
tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää
kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää
ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon
jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen
kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen
väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.
"Terve vaari. — Kevät tulee."
"Niin tulee, niin."
Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat
kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät,
kevät!
* * * * *
Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on
kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen
sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin
tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten.
— Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat
keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä
vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi
syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on
hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana,
niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto
kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot
ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän
sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti
nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti
on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti,
veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla
helisee onnekas varmuus; elämisen onni.
On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia,
sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä
kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti
pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten
halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa
kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon
kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän
katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka
on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole
vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka
sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua.
Pyhä väristys täyttää hänet.
— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin
vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren
sanoman.
Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään.
Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo
pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään
kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän
hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät,
ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla,
etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään
ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.
— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään
eteenpäin.
Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen
jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se
tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan
mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää
niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä
naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen
eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se
vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se
niin, tämä näin.
Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi.
Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa
katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä
harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla
edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä
aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli
Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi
siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on
tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy
menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli,
niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa.
Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä
sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma
pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät
ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.
Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi
kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie,
pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen
peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen,
jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat
kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun
niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän
iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin
hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa
senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi
vinoon oikealle.
— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin
aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.
Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs
repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin
tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja
korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran
pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee
pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.
* * * * *
_Pahoinvointiin_ ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää
joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä
yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti,
niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään
rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet
ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei
voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe
mitään.
— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa?
Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä
nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes
liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä
kuulu mitään.
"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään.
Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain
hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä
huoneessa ketään?"
Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua
puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten
männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu
kulkusten kilinääkin.
— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?
Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua.
Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka
tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja
— näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia
voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman
kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä
silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että
aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan
saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.
Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä
syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee
kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja
karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.
Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki.
Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on
vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan
on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea —
tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.
Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse.
Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka
Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja
tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs
on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko
on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt.
— Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain
käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä.
Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin
kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.
Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua,
varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian
hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi,
eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee
kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.
Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on
sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan
—. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole
haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on
korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava.
Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen
nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko
enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.
Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän
tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto
säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin.
Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan.
Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää
lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä
hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä
auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu
aidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut
hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas,
joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa
pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä
punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se
on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi
housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten
alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.
— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti
minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa
juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin
aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha
sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi
halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää
tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat
tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne
— tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita.
Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen.
Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä
yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja
sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan
tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu.
He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.
— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin
kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä
ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma
vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen
kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä
vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna
kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun
aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä
sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta
kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.
— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten
väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee
viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin
kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt.
Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi
peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota
iätkaiket olet takaa-ajanut.
Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina
maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi
tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan
savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä,
tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon
kanteen:
Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana,
ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä
arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.
Se olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan
näin:
Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —
Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.
Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla
joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja
tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella
tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.
Nikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin
viihdyttäen.
— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä
on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi
kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea,
ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin
pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua.
Se on lohduttavaa.
Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän
sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on
viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa
tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään.
Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä
kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja
tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole
kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi
sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon
väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä
se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee
itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain
huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee
useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja
ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan
vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin,
Pekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia.
Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä
väärinkäyttää.
Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä
tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja,
jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti
Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on
sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden
siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan
hyvässä seurassa.
Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja
rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se
toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka,
tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois
laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen,
jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta
sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi
palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä,
tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi.
Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko.
Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes
yhden työn, ja on iloinen siitä.
Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä
sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee
yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka
leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa
ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien
silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on
tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka
pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua
niitä häiritsijöikseen.
Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään
tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen,
ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys
uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen
päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.