ja senkaltaiset. 6. Murteista taas syntyy barbarilaisuus. Täytyy siis
taiten näitä käyttää. 7. Sillä jokapäiväisestä eroavaiseksi eikä
alhaiseksi tekee lausekeinon murre, ja metafora, ja koriste, ja muut
edellänimitetyt lajit; mutta selväksi tekee sen tavallinen lausetapa.
8. Mutta lausetavan selvyyttä, jokapäiväiseksi muuttumatta, eivät
suinkaan vähimmin auta sanain venytykset, supistukset ja muutokset;
sen kautta, näet, että nämä poikkeevat tavallisesta, tekee ne, juuri
koska ne ovat tavallisuutta vastaan, lausetavan jokapäiväisestä
eroavaiseksi; mutta yhteydellänsä tavallisen kanssa selväksi. 9.
Sentähden ne eivät nuhtele syystä, jotka moittivat tätä lausetapaa,
ja pilkkaavat runoilijaa; niinkuin esimerkiksi tuo vanha Eukleides,
joka, ikään kuin olisi muka helppo runoella, jos on lupa venyttää[152]
niin paljon kuin vaan tahtoo, ivaelee tätä, noudattaen samaa
lausetapaa, esimerkiksi
ήτίχαριν εΐδον Μαραϑώναδε βαδίζοντα,[153]
ja
oυκ άv γεράμενος του έκείνον έλλέβορον.[154]
10. Ilmeisesti miten hyvänsä[155] käyttää tätä lausetapaa on
naurettavaa; mutta kohtuus on paras kaikissa kohden. 11. Sillä
metaforain ja murteiden ja muiden lajien sopimattomalla käyttämisellä
matkaan saatetaan samaa, kuin jos niitä tahalla naurettaviksi
esitettäisiin. 12. Mutta minkä eroituksen sopivaisuus siinä tekee,
se havaittakoon epillisessä runoudessa,[156] kun sanoja sovitellaan
runomittaan. 13. Ja jos joku murteissa, metaforissa ja muissa
lajeissa asettaa takaisin tavalliset sanat, niin huomaa, että
totta puhumme. Kun esimerkiksi Aiskhylo ja Euripides ovat tehneet
yhdenlaisen jambi-runoelman ja yksi ainoa sana muutetaan, niin että
esm. murteen-omainen pannaan tavallisesti käytetyn sijaan, tuntuu
toinen kauniilta, toinen vähäpätöiseltä. Aiskhylo, näet, runoelee
"Filokteteessä:"
Tuo rutto, joka lihat jalastani syöpi;
mutta Euripides panee "syöpi" sanan sijaan "ahmaa". Niin myös: