Miten tulee herättää pelkoa ja sääliä.
Pelkoa ja sääliä voipi herättää näytelmällisen laitoksen, mutta
myöskin itse tapauksien sepityksen kautta, mikä viimeinen onkin
parempi ja todistaa parempata runoilijata. 2. Sillä kantataru on
sillä tavalla kokoonpantava, että, joka kuulee miten asiat tapahtuvat,
myös näkemättäkin tuntee kauhistusta ja sääliä tapahtuvain johdosta,
niinkuin jokaisen käypi Oidipo-tarua kuullessa. 3. Tämän vaikutuksen
aikaan-saaminen näytelmällisen laitoksen kautta on taiteettomampi ja
vaatii suurimaksuisia hankkeita. 4. Mutta jotka näytelmällisen
laitoksen kautta eivät hanki pelättäviä vaan kummastuttavia, niillä ei
ole tragedian kanssa mitään yhteyttä; sillä kaikenlaista huvia ei ole
tragediasta etsiminen, vaan ainoastaan mitä sille omituista on. 5. Ja
koska runoilijan pitää kuvailuksen kautta hankkiman huvia pelvosta
ja säälistä, niin on selvä, että tämä on pantava itse tapauksiin.
6. Sentähden tahdomme nyt tarkastella, mitä tapahtumissa näyttää
kauhealta taikka surkuteltavalta. Niiden, jotka tämänkaltaisia
toimittavat, täytyy olla keskenänsä joko ystävät tahi viholliset,
taikkapa ei kumpaakaan. 7. Jos nyt vihollinen vihollisensa surmaa,
niin hän ei teossaan eikä aikeissaan osoita mitään säälittävää,
paitsi mitä itse intohimoon tulee.[90] Samaten on myös laita
niidenkin, jotka eivät ole ystäviä eikä vihollisia. 9. Mutta kun
intohimot joutuvat ystävällisiin oloihin, niinkuin esimerkiksi
jos veli veljensä surmaa elikkä on surmaamisen aikomuksessa, tahi
poika isänsä, tahi äiti poikansa, tahi poika äitinsä, taikkapa
jotain muuta semmoista tekee -- tämmöisiä on etsiminen. 10. Vanhojen
jättämiä jumalaissatuja ei pidä hajoittaman, tarkoitan, näet, miten
esimerkiksi Orestes surmasi Klytaimnestran, ja Alkmaioni Erifylen;
11. mutta runoilijan tulee itse tämmöisiä keksiä ja muinais-ajan
taruja hyvin käyttää. Mitä sanalla "hyvin" ymmärrämme, tahdomme
tarkemmin selvittää. 12. Toiminta voipi, näet, tapahtua
siten, että toimivaiset toisistaan tietävät ja toisiansa tuntevat,
kuton entiset runoilijat runoelmissaan tekivät ja niinkuin myös
Euripides kuvaili lapsensa surmaavaa Medeiaa; 13. mutta silläkin
tavalla voi se tapahtua, että henkilöt tietämättä tekevät hirmuisen
tekonsa, ja vasta sittemmin tulevat ystävyyttänsä tuntemaan,
niinkuin Sofokleen Oidipo. Ja näin saattavat tehdä joko ulkopuolella
draamaa, tahi itse tragediassa niinkuin Astydamaan Alkmaioni tahi
Telegono "haavoitetussa Odysseyssä".[91] 14. Paitsi näitä saattaa
vielä kolmanneksi tapahtua, että se, joka tietämättömyydestä juuri
on aikeissa tehdä jotain parantamatonta, ennen tekemistänsä tulee
toista tuntemaan. Eikä muulla tavalla voi tapahtua kuin näin. 15.
Täytyy, näet, toimia taikka olla toimimatta, ja sitä tietävänä taikka
tietämättä. 16. Kehnoin näistä on se, kun joku on tietäväisenä jotain
tekemäisillään, eikä kuitenkaan tee; sillä tämä on inhoittavaa, eikä
tragillista; puuttuu, näet, kärsintöä.[92] Sentähden ei kenkään näin
tee, pait hyvin harvoin, niinkuin esimerkiksi "Antigonessa" Haimoni
Kreonia vastaan.[93] 17. Sen jälkeen tulee aikeen täyttäminen.
18. Mutta parempi on, kun joku tuntematta tämmöistä tekee ja vasta
tehtyänsä toisen tuntee, sillä mitään inhoittavaa tässä ei ole, mutta
tunteminen on kauhea. 19. Parasta on kuitenkin viimeksi mainittu.
Tarkoitan sitä kun esimerkiksi "Kresfonteessa" Merope aikoo poikansa
surmata, mutta ei surmaa, vaan hänen tuntee;[94] ja "Ifigeneiassa"
sisar veljensä; ja kun "Hellessä"[95] poika, äitinsä juuri
ulosantamaisillaan, hänen tuntee. 20. Tästä syystä eivät tragediat,
niinkuin jo on sanottu, käsitä monta sukua. Hakiessaan osasivat näet
runoilijat, ei taiteesta mutta sattumuksesta, sovittaa tänlaisia
kohtia kantataruihinsa, ja senpä tähden niiden täytyikin kääntyä
semmoisiin perheisin, joissa on ollut tänkaltaisia intohimoja. 21.
Tapausten sepitsemisestä siis, niinkuin myös minlaiset kantatarujen
pitää oleman, on tarpeeksi puhuttu.[96]