Murhenäytelmä ja sen osat.
Nyt tahdomme tragediasta puhua, kun olemme esiin tuoneet sen,
edellisestä johtuvan, luonnon-määrityksen. 2. Tragedia on siis
arvoisan ja täydellisen sekä tarpeeksi suuren toiminnan kuvailus,
joka on suoritettu miellyttävällä, kaikissa kohdin kutakin osaa
myöden sovitetulla kielellä, ja, toimivain eikä kertomuksen avulla,
pelvon ja säälin kautta vaikuttaa puhdistusta näissä mieli-aloissa.[42]
3. Miellyttäväksi sanon sitä kieltä, jolla on polentoa, sointua ja
säveltä;[43] 4. eri osia myöden sovittamiseksi sitä, että muutamia
osia toimitetaan ainoastaan runomitoilla, toisia taas laululla. 5. Ja
koska kuvailusta suoritetaan toimimalla, niin täytyy ensiksikin yksi
kohta tragediasta olla itse näytelmällinen laitos; sitten laulanto ja
lausetapa; sillä näiden kautta suoritetaan kuvailus. 6. Lausetavalla
ymmärrän itse runomitallisten säkeiden sepittämisen;[44] ja mitä
säveltämiseen tulee, niin on koko sen voima tunnettu.[45] Vaan koska
toimintaa kuvaellaan ja tätä toimitetaan toimivaiston kautta, mitkä
välttämättömästi luonteensa ja mielensä puolesta ovat jonkunlaisia
(sillä näiden kautta sanomme myös toimintojenkin jonkunlaisiksi
tulevan), niin tulee löytymään kaksi toimintain perustetta: mieli ja
luonne,[46] ja näitä myöden kullakin on menestys taikka ei. 8. Mutta
kantataru on toiminnan kuvailusta, sillä kantataruksi sanon tapauksien
yhteensovittamisen; ja luonne se, minkä nojalla sanomme toimivaisten
olevan tuon tahi tämän laatuisia; mieli taas se, jonka kautta he
puhuessaan osoittavat jotain taikka ilmoittavat ajatuksiansa. 9.
Kaiken tragedian peruskohtain täytyy siis olla kuusi, joittenka mukaan
tragedia on milloin minkin kaltainen. Nämä peruskohdat ovat: kantataru,
luonne, lausetapa, mielenparsi, näytelmällinen laitos ja sävellys.
10. Kaksi näistä peruskohdista ovat ne keinot, joilla kuvaillaan;[47]
yksi muoto, miten kuvailus tapahtuu;[48] ja kolme ne esineet, joita
kuvataan;[49] eikä sillä paitsi näitä ole mitään peruskohtaa. 11.
Näitä, niin sanoakseni, muotoja ovat useat runoilijat käyttäneet;
sillä jokaisella murhenäytelmällä on näytelmällinen laitos, luonne,
kantataru, lausetapa, sävellys niinkuin myöskin mielenparsi.[50] 12.
Mutta etevin näistä on tapausten yhteensovittaminen; sillä tragedia
ei ole kuvailus ihmisistä, vaan toiminnasta, elämästä ja onnesta
(onnettomuuskin on toiminnassa); ja tragedian tarkoitus on
toiminta, eikä laatu.[51] Luonteitten puolesta ovat, näet, ihmiset
erinkaltaisia,[52] mutta toimintain puolesta onnellisia taikka päin
vastoin. 13. Senpä tähden he eivät toimi kuvaellaksensa luonteita,
vaan toiminnat käsittävät myöskin luonteet. Niin ovat siis tapaukset
ja kantataru tragedian päätarkoitukset; ja päätarkoitushan onkin
kaikista painavin. 14. Tähän tulee vielä ettei tragediaa voi saada
aikaan ilman toiminnatta, vaan kyllä ilman luonteitta; 15. sillä
useimpain viime-aikuisten runoilijain tragediat ovat luonteettomia,
ja ylipäänsä ovat useat runoilijat samanlaatuisia, niinkuin esimerkiksi
myös maalareista Zeuxis on tämän laatuinen Polygnoton rinnalla; sillä
Polygnoto on hyvä luonteenkuvaaja, mutta Zeuxiin maalauksessa ei
ilmaannu luonetta ollenkaan.[53] 16. Ja jos paitsi tätä joku laatisi
perätysten hyvin sepittyjä, luonteita kuvaavia puheita, lausetapoja
ja mielenparsia, niin hän kyllä tekee sitä,[54] mikä tragedian asiana
sanottiin olevan; mutta paljoa enemmin tekee tätä kumminkin se
tragedia, joka vähemmin käyttää näitä, mutta jolla on kantataru ja
yhteensovitettuja tapauksia. 17. Tämän jälkeen etevin niitä keinoja,
joittenka kautta tragedia vaikuttaa mieleen, on osa kantatarusta,
nimittäin vastaiskäänne (peripeteia) ja tuntemisvaihde (anagnorisis).
18. Todistuksena tähän onkin se, että niiltä, jotka runoilemiseen
ryhtyvät, ennen onnistuu lausetavan ja luonteiden tarkka suorittaminen,
kuin tapausten yhteensovittaminen; niin esimerkiksi melkein kaikki
alkaavaiset runoilijat. 19. Alku siis ja ikään kuin koko tragedian
henki on kantataru, vaan sen jälkeen tulee luonteet. 20. Samoin
tapahtuu myöskin maalauksessa; sillä jos joku maalaisi kauniimilla
väreillä sikin sokin, niin hän ei ilahuttaisi samassa määrässä, kuin
jos hän liidulla piirustaisi kuvan.[55] 21. Sillä tragedia on kuvailus
toiminnasta ja sen kautta parhaasta päästä myös toimivista. 22. Kolmas
on mielenparsi. Tähän kuuluu taito puhua mitä mahdollista ja sopivaa
on; mikä seikka puheitten pitämisessä erittäin on valtio- ja
puhetaiteen asiana. 23. Sillä vanhat panivat toimivaiset puhumaan
valtiolliselta kannalta, mutta nykyiset puhetaiteelliselta.[56] 24.
Luonne on se, joka ilmoittaa mimmoiset aikeet jollakulla on;[57]
josta syystä ei luonnetta olekkaan semmoisissa puheissa, joissa ei
laisinkaan löydy mitään, jota puhuja haluaisi tahi välttäisi. 25.
Mieli taas on se, jonka kautta osoitetaan mitenkä joku asia on,
tahi mitenkä se ei ole, elikkä jolla yleiseen jotain näytetään. 26.
Neljäs on sanojen lausetapa. Lausetavalla ymmärrän, kuten jo ennen
on sanottu, sanoilla selittämisen, jolla niin runomittaisessa kuin
suorasanaisessakin muodossa on sama voima. 27. Jälellä olevista on
viides, laulanto, etevin huvituskeinoista. 28. Ja näytelmällinen
laitos taas on kyllä mieltä viehättävä, mutta taiteettomin, ja
runoustaiteelle vähimmin omituinen. Sillä tragedian voima pysyy myös
ilman näyttelemättä ja näyttelijöittä. Paitsi sitä on näyttölaitoksen
valmistelemisessa koneenkäyttäjän taito painavampi kuin runoilijan.