Aristoteleen runousoppia ei voi käsittää eriksensä hänen muista
teoksistaan. Runousoppi on yhteydessä koko hänen viisaustieteensä
kanssa ja on erittäinkin osana hänen kauneusopistaan. Mahdollisuutta
myöden lyhyin silmäilys Aristoteleen kauneusoppiin yleiseen lienee
tässä tarpeen, saadaksemme oikean käsityksen niistä hajallisista
kauneusopin tähteistä, jotka kohtaavat meitä Poetika kirjassa.
Vaikka Runousoppi on Aristoteleen kauneusopin päälähde, niin se ei
kuitenkaan ole ainoa lähde, eikä sen ohessa myöskään millään muotoa
täydellinen. Aristoteles ei ole kirjoittanut mitään täydellistä
kauneusoppia. Esthetika eri tieteenä on nuori eikä ollut vielä
Aristoteleen aikana olemassa. Ne tärkeät eikä suinkaan aivan niukat
tutkimukset, joita Aristoteles niinkuin Platonikin teki kauneudesta
ja taiteesta, ovat sentähden haettavat ja kokoon pantavat heidän
monista eri teoksistaan. Runousopin jälkeen tärkein lähde on
Aristoteleen kirja kaunopuhetaiteesta, "Retorika", sen jälkeen
kirjat "Politika" ja "Ethika", jonka ohessa myöskin "Problemit" ja
"Metafysika" antavat tietoja asiasta.
Itse kauneudesta Aristoteles ei ole tehnyt mitään tieteellistä
määritystä. Kauneuden luonnosta antaa hän kuitenkin jokseenkin selviä
viittauksia. Itse kauniilla pitää oleman suuruutta ja rajoitusta, se
ei saa olla ylen suuri, niin ettei sitä voisi helposti kerrallaan
silmätä, eikä myöskään ylen pieni. Kaksi kohtaa pitää löytymän
kaikessa kauniissa: järjestystä (τάξις) ja tasasuhtaisuutta
(συμμετρία). Kaikki kauniin osat pitää myös oleman niin järjestettyinä,
ettei toinen osa tule ainoastaan toisen perästä, niinkuin ajassa
ainakin, vaan niin että kaikki osat orat toisiinsa niin olennollisesti
perustetut ja kiinitetyt, että, jos yksi niistä jätetään pois taikka
pannaan toiseen paikkaan, koko yhteys hajoaa. Itse kauniin on siis
oleminen yhtenä ja kokonaisena, eikä kuolleena yhteytenä, vaan elävänä,
elimellisenä (organisena) yhteytenä, jotta se, samalla tapaa kuin
eläin, jossa on kaikki organillisesti järjestetty, tekisi omituisen
vaikutuksensa.
Kauniin ilmestyminen taideteoksissa perustuu ihmishengen omaan
luontoon. Ihmishengelle omituista on, näet, kuvailemisen halu ynnä
iloitseminen kuvailuksista, mitkä molemmat hengen omaisuudet saavat
taide-toimen matkaan. Vaikka iloitseminen kuvailuksista on ihmiselle
luonnonperäistä, tulee sen lisäksi vielä toinenkin syy: oppimisen
halu. Siitä syystä, näet, iloitsevat ihmiset kuvailuksista, että he
näistä oppivat. Nähdessään kuvia joutuu, näet, ihminen miettimään,
mitä mikin on, ja sillä tapaa hän oppii.
Nämä ovat ne yleiset syyt, jotka perustavat taide-tointa, ja jotka
semmoisina löytyvät kaikissa ihmisissä. Mutta koska kaikki ihmiset
eivät sentään ole taideniekkoja, niin tarvitsevat he taiteilijaksi
päästäksensä vielä muita erityisiä omaisuuksia. Näitä on kaksi:
runo- eli taidevimma (μανία) sekä taidokkaisuus eli talangi (εύφυΐα).
Kaikki taideniekat ovat siis joko runousvimmaan taipuvaisia taikka
taidokkaita ja saavat semmoisina taideteoksia toimeen, sillä näistä
joutuvat edelliset, runousvimman alaiset, helposti haltioihin,
jälkimäiset taas taipuvat helposti eri muotoihin.
Kaunotaide ja sen toimi on itse luonnoltaan mukailusta (μίμησις). Kun
taideniekka kuvailee, niin hän oikeastaan mukailee. Tämä mukaileminen
ei kuitenkaan ole paljasta jälittelemistä. Taiteilija ei mukaile
ainoastaan ulkonaista luontoa ja sen monenkaltaisia ilmestyksiä, vaan
myöskin oman kuvituksensa sisällistä mailmata. Ja näitä mukaellessaan
hän ei orjallisesti jälittele, vaan kuvailee vapaasti. Kolmesta
kuvailus-laadusta täytyy, näet, taiteilijan aina valita yksi: hänen
täytyy kuvaeltaviansa kuvaella joko semmoisiksi kuin no todellakin
ovat tai olivat, taikka semmoisiksi kuin niitä sanotaan elikkä
arvellaan, taikkapa semmoisiksi kuin niiden oleman pitäisi. Hyvän
taideniekan tulee noudattaa hyvien maalaajien esimerkkiä. Kun, näet,
nämä tekevät jonkun kuvan, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi,
mutta jalostuttavat eli idealiseeraavat sitä sen ohessa. Taideteoksen
korkeimpana määrääjänä on siis perikuva eli ideali.
Eri taiteilijain eri hengen-taipumuksen johdosta syntyy näin muodoin
kolme eri kuvailus-laatua: taiteilija tekee kuvaelmiansa joko
samankaltaisiksi taikka paremmiksi taikkapa huonommiksi kuin ne
todellisuudessa ovat. Nämä kuvailus-laadut ilmestyvät joka taiteessa.
Niiden eri aineiden mukaan, joilla taiteilija kuvailee kuvailtaviansa
jakaupi kaunotaide erityis-taiteisin. Näitä kuvailemis-aineita on
kuusi: muoto (σχήμα), väri (χρώμα), polento (ρυϑμός), ääni (φωνή),
sana (λόγος) ja sointu eli sävel (άρμονία). Tästä syntyy yhtä monta
erityis-taidetta: 1. Kuvanveistotaide, joka kuvailee muodoilla; 2.
Maalaustaide, joka kuvailee värillä; 3. Tanssitaide, joka kuvailee
polennolla (ja muodoilla); 4. Näyttelijätaide, joka kuvailee
äänellä (ja muodoilla); 5. Säveltaide eli Musiikki, joka kuvailee
säveleellä eli soinnulla ja 6. Runoustaide, joka kuvailee sanalla.
Ainoastaan nämä kuusi taidetta ovat kaunotaiteita, joidenka yhteinen
luonto elikkä olento on mukailus. Sitä vastoin esm. Rakennustaide
ei ole kaunotaide, sillä se ei mukaile mitään. Se ei myöskään voi
saadaa ilmi niitä esineitä, jotka ovat kaikkien kaunotaiteiden
varsinaiset esineet, nim. toimintoja (πράξeίς), luonteita (ήϑη) ja
himoja (πάϑη, kärsinnöt). Niin ei myöskään Kaunopuhetaide, jolla
on varsinainen tarkoituksensa kaunotaiteen ulkopuolella, eikä myös
Voimistelutaide.
Mitä kaunotaiteen tarkoitukseen tulee, niin on se kahdenlainen. Koska
taiteen alku on luonnonmukaisesti perustettu ihmishenkeen, jolla
hengellä on halu kuvaolla, halu iloita kuvaelmista ja halu kuvaolmain
kautta oppia, niin on taiteen syvin tarkoitus tyydyttää juuri tätä
ihmishengen tarvεtta. Taiteilija ei siis kuvaile jotain muuta
ulkonaista tarkoitusta varten, hän kuvailee itse kuvailemisen vuoksi,
ja taiteen korkein tarkoitus on siis itse taide. Tämä on taiteen, niin
sanoaksemme, absolutinen tarkoitus. -- Mutta taide voi tämän
päätarkoituksensa ohessa myöskin tyydyttää muita sivu-tarkoituksia.
Taiteen vaikutus ihmisissä on, näet, ylipäänsä kolme lajia. Se
vaikuttaa sekä huvia (ήδονή) ja siveydellistä liikutusta (ήϑος) että
puhdistusta (κάϑαρσις), ja voipi täten sekä yksityisen ihmisen
elämässä että valtiossakin ajaa myös käytännöllisiäkin tarkoituksia.
Puhdistusta vaikuttavana sopii taide laveasti käytettäväksi ja
voipi matkaan saada paljon hyvää. Semmoisena voi sitä käyttää
lääkitys-keinonakin. Tunnettu, näet, on, miten tarun mukaan
muinaisuudessa moni synkkämielisyyteen ja hurmoksiin joutunut tuli
parannetuksi musiikin kautta. Taide herättää myös siveydellisiä
tunteita ja mielenliikutuksia ja voipi sen kautta paljon vaikuttaa
varsinkin nuorison kasvatuksessa. Huvia vaikuttavana taide taas
sulostuttaa inhimillistä elämätä, ja voipi olla keinona korkeimman
maallisen autuuden eli onnellisuuden (ευδαιμονία) saavuttamiseksi,
jopa myös kohtana eli momenttina. Tämmöisten vaikutusten ja niistä
seuraavan hyödyn matkaan saattaminen on taiteen käytännöllinen ja
sivu-tarkoitus.
Nämät ovat pääkohdat Aristoteleen Esthetikassa, jonka oppien
totuutta Lessing on vertaillut Euklideen elementtien pitäväisyyteen.
Täydellisin on Aristoteleen oppi runotaiteesta -- tämän kirjan
aine. Lyhykäisiä selityksiä itsekustakin sen pääkohdasta annetaan
asian-omaisessa paikassa.