Vaikeus löytää uskottavia syitä sai ensiksi matkaan kieltämisen: koko
kirja ei olekkaan Aristoteleen omaa tekemää, arvelivat tutkijat. Vaan
koska kirja muinaisuudessa yleiseen katsottiin Aristoteleen omaksi,
eikä voitu kieltää, että se kuitenkin on Aristoteleen mukainen, oli
se sentään jollain tavalla asetettava yhteyteen Aristoteleen kanssa.
Näitä seikkoja sovittaaksensa arveli sentähden muutamat, että joku
peripatetisen koulun oppilas olisi, kauan Aristoteleen jälkeen mutta
kuitenkin ennen kolmatta vuosisataa j.Kr., kirjan kokoonpannut
sillä tavoin, että hän Aristoteleen tekemästä saman-aineisesta
kirjasta otti ja kirjoitti ulos mitä hän katsoi sopivaksi ja
tiedon-arvoiseksi jopa itsekkin siihen uutta lisäsi. Sen teki oppilas
muka siitä syystä, että hän katsoi Aristoteleen kirjan kokonaisenaan
sopimattomaksi ja hyödyttömäksi aikalaisillensa, kun, näet, kirja
toiselta puolen sisälsi liian paljon, toiselta puolen liian vähän.
Näin esin. Ritter. -- Toiset taas arvelevat, että joku Aristoteleen
omista oppilaisista muka on opettajan suullisesti tehdyistä
esittelyistä itsellensä muistoksi piirtänyt mitä hänelle kuului
hupaiselta taikka muutoin tiedon-arvoiselta. Näitä muistoonpanoja
oppilaan ei muka ollut aikomus julkaista. Mutta kun sittemmin
Aristoteleen kirjoja ruvettiin ahneemmasti kysymään, olivat nämä
muitten Aristoteleen kirjoitusten seassa joutuneet Alexandrian
kirjastoon ja siten tulleet tutuiksi. Näin Stahr.
Näillä arveluilla ei kuitenkaan ole tukevaa perustusta. Kaikkea
todennäköisyyttäkin vastaan on jo se seikka, että niin tuo keksitty
ulosnoukkija eli excerptori kuin myös tuo luultu muistoon-kirjoittaja
olisivat olleet niin lyhytmielisiä ja yksinkertaisia, että olisivat
säilyttäneet semmoisia Aristoteleen omasanaisia lauseita kuin esm.
"komediasta tahdomme sittemmin puhua" (V, 12 -- vaikk'ei mitään
puhetta siitä sittemmin seuraa); "näistä olkoon nyt näin paljon
sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata" (IV,
22); "komedia on, niinkuin sanoimme" (V, 1); "mutta näistä on
kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme" (XV, 15.); ja
muita samankaltaisia lauselmia, jotka eivät ensinkään sovi toiselle
eikä toiselle. Tavallista enemmän typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä
osoittaisi sekin, että excerptori taikka muistoonpanija olisivat
kokonaan jättäneet pois niin hupaisia ja painavia oppeja kuin esm.
komediasta ja intohimojen puhdistuksesta, vaikka Aristoteles itse
näihin viittaa toisissa kirjoissaan -- komediaan esm. Rhet. I,
11. sekä II, 18. ja intohimojen puhdistukseen Polit. VIII, 7. --,
mainitsematta vielä sitäkin, että dityrambi- eli lyyrillinen runous
on tykkänään pois jätetty.
Näistä poiketen ovat muut oppineet Runousoppi-kirjan nykyisen
vaillinaisen muodon suhteen jakauneet kahteen eri mielipiteesen,
kumpasetkin tunnustaen sen Aristoteleen omaksi -- jota
oman-peräisyyttä tuskin enään sopiikaan millään tieteellisellä
perustuksella kieltää, koska uudempi kielitutkinto on todeksi
näyttänyt, että Runousoppi-kirjassa viljelty kieli pitää yhtä
Aristoteleen muissa kirjoissa viljellyn kielen kanssa (ks.
Teiohmüller Aristotelische Forsch. I. Beiträge zur Erklärung der
Poetik des Arist., Vorrede s. IX).
Toinen mainituista mieli-piteistä -- jota esm. Hermann puolustaa --
on se, että nykyinen Runousoppi-kirja on Aristoteleen ensimäiuen
suunnitelma eli alkupiirros, jota hän vasta sopivassa tilaisuudessa
aikoi täydentää ja tarkemmin korjata, joka aikomus sittcmmou, syystä
tai toisesta, jäi täyttämättä. Toiset katsovat kirjaa katkelman
tapaiseksi jäännökseksi eräästä laveammasta ja täydellisemmästä
kirjasta.
Edellistä mielipidettä vastaan sotii useat lauseet itse teoksessa,
niinkuin esm. "Näissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän
niiden keinojen suhteen, jolla saavat kuvailuksen aikaan" (I, 14);
"Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä
on puhuttu", (XXII, 20); "Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin
myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, j.n.e.
-- -- olkoon siis tämä lausuttuna." (XXVII, 16) y.m. -- mitkä lauseet
kaikki viittaavat johonkuhun täydelliseen ja päätettyyn teokseen,
eikä suunnitelmaan. Paitsi sitä viittaakin Aristoteles itse tähän
Runousoppi-kirjaansa niinkuin johonkuhun täydellisiä selityksiä
sisältävään teokseen (ks. main. p. Polit. VIII, 7 ja Rhet. I, 11 ja
II, 18).
Todenmukaisempi ja nähtävästi oikea on sentähden se mielipide, joka
pitää Runousoppi-kirjaa jonakuna jäännöksenä suuremmasta teoksesta.
Tämän arvelun kanssa sopivat kaikki mainitut lauseet hyvin yhteen.
Selitystä vaatii ainoastaan se kysymys, kuinka kirja on joutunut
näin katkonaiseksi. Huomattavaa tässä kohden on kuitenkin se, ettei
tämä kirja ole ainoa Aristoteleen teoksista, joka on vaillinainen.
Uudempi kritiikki on, näet, niin ikään vaillinaisiksi huomannut
esm. Ethica Nicomachica, Politica ja Metaphysica teokset, vaikka
kyllä ei samaan määrään (ks. Teichm. m. t. Vorr.). Ja eipä näin ole
ainoastaan Aristoteleen kirjain laita; turmeltumisen kohtalo on,
valitettavasti, tullut niin monelle muullekkin klassillisen ajan
teokselle osaksi. Muistaminen onkin kuinka helposti vanhan ajan
kirjat saattoivat tällä tapaa joutua vaillinaisiksi. -- Sitä vastoin
puolustaa tätä arvelua se seikka, että laveampi teos runousopista,
joka teos oli kahteen osaan jaettu, on ollut vanhan ajan tiedossa, ja
että Aristoteles itse siihen viittaa nimillä "εν τοΐς περί ποιητικής",
"εν τοΐς περί ποιήδεως" (ks. mm. pp. myös Rhet. III, 1. 2. 18 y.m.).
Itse vaillinaisuuskin näkyy todistavan tätä arvelua. Kun esm.
Aristoteles, Luku V. 12, sanoo: "Komediasta tahdomme sittemmin
puhua", niin on myös luonnollista, että hän todella tästä vasta
puhuikin. Turhaan haemme kuitenkin jotaan paikkaa, jossa hän olisi
ottanut asian puheeksi. Mutta laiminlyömiseksi Aristoteleen puolelta
sitä ei voi selittää, semminkin kun hän itse Rhetorikassa tähän
viittaa, sanoen tässä kylliksi osoittaneensa kuinka monta lajia
naurettava on. Kuinka olisi hän voinut niin lyhyellä selityksellä,
kuin mikä löytyy Poet. Luku V, suorittaa niin aivan tärkeän opin,
kuin oppi komediasta, josta hän ei tee täydellistä määritystäkään,
vaikka hän kyllä, Luk. XXII, sanoo kylliksi puhuneensa draamallisesta
runoudesta s.o. sekä tragediasta että komediasta. Vaillinainen on
niin ikään intohimojen puhdistuksen oppi. Eipä myöskään oppi runouden
kolmannesta eli lyyrillisestä lajista saisi jäädä semmoisesta
kirjasta, joka ottaa varta-vasten pulmaksensa runousopista. Ja
kuitenkaan tästä ei puhuta paljon mitään. Mihin jäivät niin ikään
kaikki lupaukset, joita tekijä kirjan alussa lausuu? Kaikki nämä
tekevät todennäköiseksi, että kirja on jäännöksenä Aristoteleen
laveammasta kirjasta.