VII Luku.

Kaarlolaisten jäähyväiset.

Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin.

Gammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea

varten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana

kotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun

hän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen;

puolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi.

Vanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului

paimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu,

ja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia

ja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja

vanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun

useimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä

huoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos

pienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi

osa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri

Sprengtport käytti, sillä hän se oli.

Päivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä,

ja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut

sodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon,

mutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua

ei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin

ryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä!

Hänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan

taistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli

asunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt

hajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar

pakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun

virstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut

odottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän

kysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi

määrätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta

seuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä

ulkoilmaan.

Viitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla

ja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen

rajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta.

Tähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta

päästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään

olivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin

viheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt

mieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi

ainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas

siltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle

johtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta,

ja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin

entisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin

hoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki

ollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä

viinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa

olivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet

tuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale

unikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää

tahtoansa.

Syvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt

oli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä

laaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja

sitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta

sanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi

Gammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan

niinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi,

mutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se

puolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut

kukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli

Sprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua.

Täältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä

viheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis

Suomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.

Tähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli

tavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha

huvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea

pihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja

levottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä

kyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea

tätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille

ennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan

päässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle.

Aikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi

rantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa

eikä enään näkynyt.

Hän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään

järvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas

silmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita

kahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi

hänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi

majuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä.

Liikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto

näytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että

hän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut,

sammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut

koskaan ollut.

Seisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti

Sprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella:

-- No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.

Löfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei

löytänyt.

-- Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.

-- Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?

-- Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin

koirajoukko. -- Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi

Löfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas

kului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat

ajatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: -- Mitähän Kaarlo

kuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.

-- Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me

kaikki.

Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta

ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä

kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi

keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut

sitten kun erottiin.

No niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan

sairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman

tyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä.

Kun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun,

etsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen

tahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä

tietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän

majuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka

hänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen

sanoi hiljaisesti:

-- Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että

jos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä,

niin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on

parempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei

käy riiteleminen.

Majuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje

huomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan

lennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.

-- Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain

sen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut

yhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.

-- Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.

-- On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta

sittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään,

ettei hän enään kuulu sinne.

Löfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi:

-- Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt

valtakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva,[1] jonka armot

viskaavat kirkkohaaviin. Mutta niin se nyt on --.

[1] 12 skillingin paperiraha siihen aikaan.

Nuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä

umpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen

asemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken

katsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi

hiljaa: -- Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?

-- Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt

leikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on

siksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan

itse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua

ainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa.

Kuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.

-- Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta

ystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.

Niin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta,

joka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi

kunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: -- Kun Kaarlo kuningas

kuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.

-- Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa.

Uudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään

tarvita.

Hukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi,

lähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista

olutta, jonka hän asetti pöydälle.

-- Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi

olutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen

myös tarjota?

-- Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin

kapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.

Löfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta,

ja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli

lopuksi että hän jäi.

Kun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport:

-- Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä

ja tahdon suorittaa kaikki. -- Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri

asettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.

-- Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin

siitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa,

mutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa

jäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja

hajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä.

Aluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni

toverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut

minulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän

ei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.

-- Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein

rukoillen.

-- En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt

kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti

minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon

sinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen

sammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut

kaiken maailman kultaa kalliimpi.

-- Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.

Löfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä

saada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä

palaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut

samaa.

Kapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: --

Oli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.

-- Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut,

ja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan

vielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut

samallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden

tuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä

kotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen

ulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen

lentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa,

joka oli auttanut meitä kotiin.

-- Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin,

hyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.

-- Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut

ja tänne kaivettakoon hautanikin. -- Niin oli kapteeninkin mielestä.

Mihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.

Kun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: -- Yrjö Maunusta

tahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä

voit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?

Majurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt

kimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.

-- Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä

unohda että hän on poikani.

Oli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut.

Hän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää

kumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä

asti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen

sydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli

häntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta,

ja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen

mieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut.

Jonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen

varttuvan.

Sprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi

liikutettuna: -- Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu

surren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä

teoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan

kimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat

erämaassa vaeltavalle hänen tiensä.

Sitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt

Löfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi

lasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut

heidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä.

Kumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan

ei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.

Vihdoin Löfving lausui: -- Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä

kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on

kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka

Jumala on kaikkivoipa.

Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: -- Tosin Jumala on

kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä

ylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa.

Sentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan

tahtoa vai omaansako. «Hyvän ja pahantiedon puun» nimi paratiisissa on

vapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin

pääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen

kurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.

-- Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen

tahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä

sallii?

-- Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus.

Ainoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi

myös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua

rikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen,

ja sentähden on hänelle sanottu: »joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva

kuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut

niille, jotka häntä rakastavat», mutta myös: »siellä pitää olla itku ja

hammasten kiristys.»

Ajopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat

tulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin

eteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi

äkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.

-- Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja

samaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti

saapuneita.

Heikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo

ikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan,

kuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys

lonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta

sitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen

sauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin

kuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan

tullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä

vastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy

aurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen

sydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut

kaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut

oli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.

Kun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli

siksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen

viihdytetyksi iloisesti kysymällä: -- Kuinka sinä tervehdit?

Lapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: »hyvää päivää».

Sepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia:

-- Hyvä että palaat maasi poikana.

-- Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin

hänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni

muu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja

ruotsalaisena.

-- Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen,

vaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti

tämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan

askareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti

kotiin.

Entä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen

riutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin.

Olihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?

-- Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni

oli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle;

mutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut

niidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en

aavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja

samettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen

olin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.

Katkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä

huomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja

pahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat

palkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin

vastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti

menettämän henkensä.

-- Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä

rauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?

-- Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi

tulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien

kohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle

vastaisen kuninkaanvaalin kautta.

-- Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää.

Eihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.

-- Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet

ovat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska

hän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna

Elisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja,

jos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.

Tämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän

aikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten

rupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi

kuohahtaen: -- Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se

ryömien antaa pois kruununsa!

Kukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa

surkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat

pyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle,

sillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan Kaarlo

Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty Venäjän

valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä

kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen

käsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului

molempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?

-- Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin

lähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos

Ruotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari

Ulrikin serkku.

-- Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin

usein Kööpenhaminassa.

-- Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä

tarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut

Venäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää

mihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin

valtaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas

talonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa.

Suomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa

ja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin

ehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan

prinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu

toivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä

keisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään,

ellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman

osan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli

tiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja

Henrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston

täysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät

Venäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä

kannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.

Tuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi

katkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa

Suomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset

eri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos

vaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän

sotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin

vähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli

vaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi

semmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi

vuosisatojen kuluessa oli uhrattu, -- ei ikinä!

Syvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt

halua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki

turtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen

vaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni

istui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita

santaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa

nojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi

silmänsä.

-- Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.

-- On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana

hintana rauhasta.

-- Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta

kohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!

Lisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin

vaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: -- Vaikka kuinka

silmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä,

silloin tällöin vaan -- hän kurotti kätensä vaimolleen -- rakkauden

ihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä

toivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa,

joka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä

lapsesta tulee?

Rouva puristi lasta rintaansa vasten: -- Hänestä tulee mitä Suomesta

tulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi

niinkuin toinenkin?

-- Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme

merestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä

ja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta,

hänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!

-- Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva

hiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?

-- Se, joka on valittu.

Rouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: -- Mitä

huolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun

kyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi.

Ah, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi

välikappaleeksi Jumalan kädessä.

-- Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä

tämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen

vaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen

perikatonsa.

-- Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan

uuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa

pelastuisi.

Kyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: -- Sanotko minua joskus

kovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi,

sinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun

kärsimyksistäsi.

Mutta Sprengtport vastasi vakavasti: -- Jos hän sen kautta tulisi

kärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä

siitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä

voitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei

loistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta

sitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien

tuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on

puhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin

havaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle

vielä tuntematon siunaus.

Rouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja

itki.

-- Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä

uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta

auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja

takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.

Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: -- Niin

tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta.

Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.

-- Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä,

takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät

hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.

Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä

oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan

sitä kokeakaan.

-- Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä

silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni,

jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja

selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme

tässä epätäydellisyyden maassa.

Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: --

Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät

meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten

elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.

Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne

taas ja nukahti uudestaan.

Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti

hymyillen sanoi hän hienosti: -- Te katselette poikaanne aivan samalla

lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin

Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat,

samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.

-- Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan,

muistutti majuri synkästi.

-- Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.

-- Te ajattelette rohkeasti, Löfving.

-- Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut

kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai

hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa,

kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja

suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.

Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja

tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: -- Toivokaamme että sanat

suustanne joutuvat Jumalan korvaan.

-- Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:

-- Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.

-- Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.

Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut

yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon

valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin

mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua

Porvooseen.

-- No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi

mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei

minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella

rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!