Entisyys ja tulevaisuus.
Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä
syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei
ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli
mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta
oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin
kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu
rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi
kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä
hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna
takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille
vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he
olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen
muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni
täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru
vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen
tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli
odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti
kaikkien mielessä.
Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina,
Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana
viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta
yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi
uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle.
Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet,
joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta
kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta
emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan,
yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin
hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta
huolimattomuutta puolustuksen aikana.
Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän
lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä
päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut
eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja
odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen
hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja
niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja
ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut
rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.
Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä
vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin
merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata
nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu
ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi
Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa.
Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving
seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin
nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä
vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun
Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen
kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita
hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän
odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa
tien varrella.
Jollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän
joutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin
jälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta.
Nyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän
koulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan
järkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen
kohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän
puolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä
osaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta
Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Löfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli
päättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan,
mutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään.
Vastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu
majurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita
leipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen
palkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän
kenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä,
ja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten
taistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120
taalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon
läheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen
ei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko
Suomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran,
ettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen
uskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia.
Äkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving
siipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi
kuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan
sotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista
hyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo
urhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän
kolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja
hyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa,
ja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät
silmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.
Siinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos!
Täällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa _silloin_ kansa
riemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa
edessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin
maalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä
näkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa
tietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet
vihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa
ja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja
ihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu,
joka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja
Buddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?
Koko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta
sitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli
jo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen
kotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli
noussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia
seudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen
linnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat,
samoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä
vastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo
linnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille
tarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista
olivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden
kruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa
kahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit
rannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet
tätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin,
mutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen
tahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja
maahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu
auttaa, sitä täytyi kestää.
Löfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle
etsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja
rauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat,
vaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset.
Vanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri
hänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen
ruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja
köyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana,
mutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut.
Piirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen
silmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.
Ei voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli
käynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen,
kun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva
Sprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti
Suomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen
majesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken
perustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun
oppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän
revolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi
linnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa.
Tästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen,
nerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa
siksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan
Suomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.
Ensimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla
eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä,
Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan
jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan,
mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti,
ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje
oli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille.
Avuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti
suurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän
setänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka
nöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: -- Suuri
Jumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika
kouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet
unohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta
kadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet
nöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman
hienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen
mielestään.
Hänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741.
Hänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei
ollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset
kasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti
hänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen
alakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt
isänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat
muiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa
olisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa!
Isänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli
hän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut
pienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja
koetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden
onnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät
Viaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella
käynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö
Maunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän
isänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna
kannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport
kuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että
Löfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin
valmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.
Kaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa,
kaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka
sisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty
leveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja
siinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä
ja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt
paljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän
astioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha,
hyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten
pyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä
maitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat
istuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan
lempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi
hänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving
asettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä
kotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta,
miehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin,
pitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa
kuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi
ensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät
sisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu,
nostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.
Löfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman
menettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia
ihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen
edessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei
pidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli
kielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä
vähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet
vieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään,
kysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.
-- Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä
odotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen
luoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai
herratkin tulevat?
-- Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras
pappi? kysyi Löfving.
-- Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia
on kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt
ihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä
hyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään
luo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.
Kun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.
-- No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta
pojilta.
-- Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta
linnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.
-- Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.
Kapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: -- Tämä
siis on Viapori.
-- Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää
rakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä
ymmärretään puolustaa.
-- Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin
uutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin
nähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse
kuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa,
mutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin
entisten kumppanien pojat kelpasivat.
-- Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi
Löfving ollen olevinaan tietämätön.
Yrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: -- Katsokaa herra kapteeni.
Ehrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista
Ruotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat
päälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka
voivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa
makasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi,
niin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset
Wargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat
suuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa
mahtavan kokonaisuuden.
Löfving naurahti: -- Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori
miehitetyksi urhoollisilla sotureilla.
Juhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: --
Luulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden
tykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan,
paheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi
parantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan
tehdyt erehdykset.
-- Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu
anteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että
Ruotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla
tarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.
Löfving nyykäytti myöntävästi; -- Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies.
Tunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli
rehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän
tekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.
Ihmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet
aavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.
Kapteeni jatkoi: -- Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska
hän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa
ja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä
pitämään mielessä mitä hän opettaa.
_Yrjö Maunu._ Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin
vapaus vaaraan.
_Löfving._ Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa
pojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja
niiden puolesta tulee teidänkin seisoa.
_Juhana._ Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.
_Yrjö Maunu._ Emme kuole, me voitamme.
Emäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin
ruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin
häntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen
nähnyt häntä?
-- Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen
majurinrouvan Ulla.
-- Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa
hänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin
entinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta
komppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.
Sitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi
kapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo
välkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan
tuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan
semmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset
lähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen
mielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita
vieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.
Ullan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja
kaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta
hoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille
ja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle
jonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen
matkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei
ollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä
mahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten
välttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.
Entä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan.
Mutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.
Hetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen
huolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja
astui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.
Ällistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö
punastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti
Ulla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä
katselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo
ruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti!
Kuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken
mikä hänelle oli rakasta.
Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli
saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi.
Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten
tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että
kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.
Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota
pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen
äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee
järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa,
liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta
kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan.
Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta,
ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä
jonkun uhrauksen arvoinen.
Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja
lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi
hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä
näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan
edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja
vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla
suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata
Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä
ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja
kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin
jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin
sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta
se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä,
parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä.
Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa
miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut
ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi
maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti
nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa,
vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei
hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän
pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän
niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.
Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa
sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat
historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin
olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen
entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa
avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.
-- Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin
isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.
Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja
vastasi: -- Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla
oli kova aika.
-- Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota
julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan
oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli
silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti
juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä,
sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut
poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut,
että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden
neljäsosa tunnin loman luutnantille.
Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: -- Oliko se viimeinen kerta? kysyi
hän.
-- Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun
jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.
-- Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni
vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän
tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan.
Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän
kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin
minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin
hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin.
Tuota muistan vielä.
-- Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu
reippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät
minkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat.
Ei kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan
meidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan
pelkureiksi.
Ullan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi
kuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset.
Paljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.
Yrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän
tarkoittanee?
-- Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin
ruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat
kadonneet.
-- Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli
savujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia
on ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen
häväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat
joutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.
-- Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään,
sanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän
isänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.
_Löfving._ Sitä en usko.
_Ulla._ Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi
epäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.
_Yrjö Maunu._ Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.
_Ulla._ Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä
pahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö
tekin, kapteeni, luule samaa.
Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut
kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli
Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava
valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja
Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.
-- Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset
kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin
kapteeni?
-- Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä
oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen
aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.
Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli
jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan
kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä
venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä
siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.
Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: -- Nyt kuulet
ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani.
Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.
Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni
Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että
maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.
Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota
valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui
mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: --
Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi
sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: -- Tämmöiseltä
Suomen valtakunta näyttäisi. -- Ja sitten hajotti hän kädellään
hattaran, joka siten haihtui.
Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti
säälimättä: -- Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin
neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut
semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen
läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella
päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja
kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.
-- Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.
Tämä pani surullisena kätensä ristiin: -- Mitä minä ymmärtäisin arvella!
Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.
Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen
salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti
ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: --
Tahtoisin olla kuningas! kuningas!
Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi
iloisesti: -- Mitä kadetti silloin tekisi?
-- Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes
koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin:
-- Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!
-- Ja sitten? naurahti Juhana.
-- Sitten huutaisin: -- Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on
meidän ja me sen otamme!
-- Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.
Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: -- Oletko unohtanut
mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.
-- Minkä aikakausien?
-- Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja
ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat
vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin
valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi
vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte
minua tahi ammun teidät, sillä minun _täytyy mennä eteenpäin_!
-- Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te
siis semmoinen suuri mies?
Nuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän
reippaasti: -- En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla
kuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee,
minä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.
Kapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei
joutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka
Löfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen.
Mutta voi kuinka hän oli muuttunut.
Kapteeni seisoi siinä hervaistuneena. -- Attila! huudahti hän. Martti
sinäkö se olet? Sinähän se olet!
-- Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä
olen nyt toinen.
-- Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin,
mutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille
molemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.
Löfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi
vakaasti: -- Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin
voinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa
halusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen
nimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous
suurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt
yhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta
sittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea
perustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen
korkeamman ja kauniimman maailman.
Löfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas
ja rohkea poikansa?
-- Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.
-- He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala
että olisin semmoinen.
Isä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: -- Mikä
on pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?
-- Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö
tiedä mitä lupasin _hänelle_? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa
kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei
tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista
valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on
ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen
alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.
Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta
Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.
-- Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin,
jotka olivat vetäytyneet syrjään.
Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: -- Hän tuossa on Sprengtport ja
_hänen_ velipuolensa.
Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi
ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin
likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui
epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi
nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa.
Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: -- Herra
sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me
emme voineet.
Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän
ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.
-- Olen tuntenut isäsi.
-- Isäni?
Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää
kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi
liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla
katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta
jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä
luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta,
kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen
mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:
-- Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.
Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua.
Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut
mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen
historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.
-- Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen.
Hän on nyt murtunut ja köyhä.
Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän
oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.
Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun
isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta
epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: -- Kysy sinä tuolta
mieheltä, tunsiko hän isäni.
Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli
lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan
hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta
oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli
kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen
veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen
nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: -- En kysy
mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.
Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita
tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja
kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.
Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen
kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa
kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä,
eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä,
vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui
sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.
Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä
lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään
ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta
katselivat häntä.
Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: -- Mikä on sielujenne
työ?
Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi
hän uudestaan.
-- Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta
että hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen
vapaus on?
Nytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet
kiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän
tarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: --
Mikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä
maan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko
seurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai
oletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa
kaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?
-- Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving
vakaasti.
Attila jatkoi: -- Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka
elämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme
tietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen
kukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru
kalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen
sydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?
Kyllähän sen kaikki tiesivät.
-- Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan,
ja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi
jää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä
kansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta
toimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin _yhden_, joka osasi kumpaakin,
mutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.
Nuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?
-- Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä
jännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta
mieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta
tytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.
-- Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin
ikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.
Yrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt
kun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran
oli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen
viitannut.
-- Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.
Salama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään,
kun hän vastasi: -- Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se
häntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme
itsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän
oli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden
kirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen
kuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan
henkisenä kuningattarena.
Hehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen
sielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta
kapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: --
Levätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri
Sprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta
pysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä
se, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti
synkältä.
-- Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa
tarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi
niinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet
ja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt
etsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua
sotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?
Nuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen
puhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: -- Tiedättekö että Ruotsi
varustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?
-- Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on
vielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama
kuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään
kahtia.
-- Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei
meille. Pois täältä pojat!
Kapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen
tiellensä. -- Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua
loppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.
-- Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille
miehille? Puhut kuin akka.
-- En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja
etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen
upotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.
Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään,
mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.
Attila jatkoi: -- Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi
totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä
ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi
auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu
pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he
työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta
juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus:
rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui
neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.
-- Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta
sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä
silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei
puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen
valtakunnasta.
Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: -- Älkää uskoko, että
keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin
olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat
eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa
johti itse Herra.
Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: --
Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta
kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa
maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin
koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen
lakia levittämään.
-- Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena,
mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on
kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä,
mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on
hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä
eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä,
mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja
miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.
-- Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii
toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka
ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän
valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii
itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta
te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa.
Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne
usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa
Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille,
jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette
kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan,
kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta,
jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan
merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää
kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että
ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei
kukaan teiltä riistä.
Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä
sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat
saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat
semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen
ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa
juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö
Maunu: -- Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään
valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.
-- Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.
Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan
suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui
iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: -- Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä
saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei
tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa,
niin totta on olemassa elävä saatanakin. -- Näin sanoen asettui kapteeni
suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli
toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.
-- Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.
-- Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen
paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan
sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.
-- Mitä? Kuinka?
-- Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä,
mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin
mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi
vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla
surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla
kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja
keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana
ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.
-- Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.
-- Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman
pilkallisesti.
-- Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli
ollut toimessa, huokasi Ulla.
-- Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen
erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa
rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä
kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia
ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni
saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.
-- Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.
-- Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja
tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään
hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän
olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan
ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä
Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.
-- Poistuiko hän? kysyi Ulla.
-- Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä
vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua
kiusauksessa, on hukassa.
_Attila._ Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä
sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet
suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia
olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn
kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta
ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja
armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano
ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään,
ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan
toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme,
eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo,
sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää
toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän
etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme
tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut,
mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä
kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä
virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki
kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia
parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin
jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin
ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella
veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä,
sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan,
mutta te voitatte lopuksi.
Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa
olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen,
lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: --
Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.
Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten
silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli
helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat
tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti
hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan
niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut
lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin
koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi»
ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi»,
vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä
olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu
keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria,
mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata
kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin
yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville
semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta
sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?
Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin
puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta.
Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena
tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän
miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:
-- En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen,
pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä
sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin
keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään
omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta,
niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme
itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta
silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.
Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän
sydämmiänsä.
Löfving huomasi sen ja jatkoi: -- Minun nuoruudessani sanottiin, että
rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt
kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi
olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen
minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon.
Mutta synniksi sitä en usko vielä.
_Attila._ Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä
murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan
edesvastuun?
-- Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.
-- Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en
näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä
kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin
sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.
_Ulla._ Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.
_Attila._ Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta
Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun
hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun
aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä
kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka
kädessä tehdä sitä mikä oikea on?
Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän
niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas
murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:
-- Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse
olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti
minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että
myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.
Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia
surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: -- Olemme jo ennen
seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä
tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin.
Emme koskaan ymmärrä toisiamme.
Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista
surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: -- Saattaa
kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka
heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy
mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat.
Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun
semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun
hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. -- Kapteeni
kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi
siellä tavannut vanhoja muistoja.
-- Mitä hän sanoi? kysyi Attila.
-- Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on
vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa
rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta.
Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää.
-- Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon
Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.
Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: -- Totta kai. Olette ehkä
oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.
Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli
laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.
Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille
niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.
-- Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.
-- Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen
saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.
-- Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää
vielä menkö.
-- Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja
nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian
askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska
hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.
Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa
vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn
kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon
sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt
elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.
Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli
täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut
puhunut.
Juhana katseli Yrjö Maunua: -- Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.
-- Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.
-- Niin minustakin.
He pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.
-- Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.
-- Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.
-- Ja Akilleys ja Patroklus.
-- Niin.
-- Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.
-- Lupaan!
Säteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät
rajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä
kykeneviksi kaikkeen.
Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja
raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan.
Nähtävästi se oli haavoitettu.
-- Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas,
niin pelastaisimme sen. -- Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän
kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää,
lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.
Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota
kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas
jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: -- Mihinkä
menette?
Löfving pysähtyi. -- Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat
siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.
-- Vai tappelutantereelle. Entä sitten?
-- Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.
-- En voi.
Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin
riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:
-- Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on
antanut se pysyy. Eikö niin?
-- Totta kaiketi.
-- Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan
ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan
kuitenkin poikani.
Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: -- Katso tuota harmaata päätä.
Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku
Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme
vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt?
Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on
heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.
Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja
Löfving jatkoi:
-- Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat
ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen
hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi,
suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt
muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston
haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena
olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?
-- Oi, täydellisesti!
-- Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa -- tuolla
Hämeenlinnassa -- valan jälkeen?
-- Isä, sitä en unohda koskaan.
-- Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten
vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.
-- Ja nyt täytyy meidän erota.
-- Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen
virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää
riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne
samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen
ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.
-- En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.
Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän,
tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: -- Et tahdo?
Attila loi katseensa ylös: -- _Hän_ se ei tahdo! _Hän_ tietää, että
minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää _hänen_ luonansa
ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä
alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.
Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: -- Emme
siis koskaan tapaa toisiamme?
-- Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja
sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.
-- Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo
minulle anteeksi!
-- Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä
isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.
Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski
hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat
punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin
tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat
tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.
Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa
kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni
salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:
-- Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet
puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja
pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.
-- Miksi ette?
-- Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala
tietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.