Tilinsuoritus.
Tämän surkeuden ja hämmingin aikana istui Löfving vangittuna Birger
jaarlin vahvassa linnassa. Hänelle oli annettu yksi niitä huoneita,
joissa onnettomat tuomitut joutuivat erilleen kaikesta yhteydestä
ulkomaailman kanssa. Kyllä oli hänelle tarpeen paljon tarmoa ja paljon
uskallusta pysyäksensä lujana.
Hänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty
pukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki,
siinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin
vartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita
askeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen
huudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita
vastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi
vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn,
rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti
kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti
hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving
niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen
sydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää
rohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan
rukoillessaan apua.
Vapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä,
mutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä
sen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving
oli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi
vapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa
armeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään
jaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa
laillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen
kaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei
häntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta
päivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni
loppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto
armeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin;
edellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli
antautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan
sotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin
olevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä
malttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit
vapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle
takaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta
miehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän
oli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka.
Kyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.
Ajatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi
tehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai
valmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa
koko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi
lapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli
kapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka
hetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään
pyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia
tunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin
kärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä
pyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän
ollut enään kenessäkään järkeä.
Jatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä
voimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton
pysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas
tila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella
tai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi
sietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan?
Päivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä
edellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän
olisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt
mielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen
mukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset
tarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.
Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving
vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen
koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita
menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta
sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi
sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän
unhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta.
Mutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta
ajattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja
kaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi
äkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui
kaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.
Tämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla
muassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta
ja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi
käheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta
vastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari
Pietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet
linnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan
voittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan
enään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän
kyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin
muukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä
sen asukas nääntyä nälkään.
Ei muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon
ahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä
vaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja
ristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan
toivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä
askeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen
jälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä.
Epäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti
kynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin
vartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä
haudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän
käskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.
-- Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja
vankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä
koko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.
-- Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi
vartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta
kosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään, ellei
--
Löfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat
monenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen
päässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.
-- Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.
-- Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka
käy?
-- Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. -- Hän istahti penkille
ikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.
-- Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?
-- Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä
sillä ei ole apua. -- Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui
edestakaisin eikä voinut enempää sanoa.
Löfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin
melkein nöyrästi: -- Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.
Vanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja
kolkosti: -- Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä
vastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle
tiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.
Vartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni
taas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän
pitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen
aavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman
iskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet
sitä lieventää.
-- Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman
miehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.
Kapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: --
Korkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän
mielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.
-- No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti
nyykäyttäen päätänsä.
Kumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin
olisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä
kysyi Löfving näennäisesti tyynenä: -- Meikäläiset ovat kai kaikki
vankeina?
-- Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun
vaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet
luovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan
meitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä
viimeisen kerran, miten voin.
-- Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla.
Tänne en jää enään.
Vartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: --
Se ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään
palvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka
olette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun
palkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että
tänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi
hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.
-- Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että
jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.
-- Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut
liian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut
vastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata
teitä.
Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli
kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta
päättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois
vieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan.
Parasta on että hän lähtee. -- Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni,
liikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen
epävarmana mihin nyt ruveta.
-- Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei
käy mutta ehkä sentään.
Löfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä
saavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli
ennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: -- Joko nyt pakenen
tahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden
koirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.
-- Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija.
Minun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on
teidän parasta tulla alas meidän luoksemme.
Nainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin
tahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää
kuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä
vankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. -- Mutta
pitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! -- Näin
sanoen lähti hän huoneesta.
Löfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin.
Tasma nousi ja katseli niinikään häntä.
-- Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa
ilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. -- Kyllä te vielä muistatte
minua, Annikkaa, Anteron Annaa!
Katse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen
nojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut,
kysyi hän: -- Mitä tahdotte?
-- Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu
linnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.
-- Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että
Jumala on minua vielä liian vähän koetellut?
-- Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme
toisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.
Sisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: -- Oletteko
lakannut vihaamasta minua?
-- En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa
suoritetuksi.
Löfvingin sydän rupesi heltymään: -- Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi
hän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille,
jotka ovat teille pahaa tehneet.
Tasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia
hiljaisella myötätuntoisuudella: -- Tuntuu niin oudolta tavata teitä
taas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme,
mutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.
-- Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan,
olen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta
ajatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot
astuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.
-- Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.
-- Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut
tämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.
-- Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla
opetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä
pelastaa.
-- Mutta sinnepäin sittenkin mennään.
-- Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi
kuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra
tahtoo sitä varjella.
Löfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin
aikoihin: -- Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi
pitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut,
mutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.
-- Elämää eletään vaan yksi kerta.
-- Jos sitä voisi elää toisen kerran, niin paljon tekisin toisella
tavalla.
-- Niin minäkin. Mutta nyt on kaikki jo takanamme. Olen koettanut
paikata ja puhdistaa minkä olen voinut. Sen vuoksi olen tännekin tullut
puhumaan teidän kanssanne, niin että kaikki tulee selvitetyksi. Martin
kuoleman jälkeen on ainoana halunani ollut tavata teitä vielä kerran.
Tuskan piirre kasvoissaan lausui Löfving: -- Jospa tietäisitte kuinka
minä häntä kaipaan äärettömästi!
Tasma istahti hiljaa penkille: -- Jos kuka kaipuuta ymmärtää, niin kyllä
minä. Sen huomaatte kyllä, Löfving, jos ajattelette menneitä aikoja.
Löfving punastui äkkiä, mutta kalpeni taas: -- Jos olette tullut tänne
syyttämään minua, niin syyttäkää! Mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi
saa, ja jos nyt olisi samat olot kuin silloin, niin tekisin samoin
vieläkin. Mutta jos käy niinkuin nyt näyttää, niin olette oikeassa. Te
näitte silloin edemmäksi kuin minä.
-- Ellette olisi silloin halveksinut mieheni sanoja, olisitte jo aikoja
sitten tiennyt mihinkä kohtalo vie.
-- Minulla oli vaan yksi tie. Olin ruotsalainen sotamies, ja semmoisena
täytyi minun elää ja kuolla. Mihin Jumala on asettanut, siinä täytyy
seisoa.
-- Ikäänkuin ei Jumala silloin olisi niinkuin nytkin nöyryyttänyt meitä
vieraiden aseiden alle. Mutta siihen aikaan tahdoitte yksin hallita, ja
sentähden luulitte voivannekin.
-- Jos olisin sen tehnyt oman edun vuoksi, ei mikään minua epätoivosta
pelastaisi, mutta Jumala on todistajani, että mitä teinkin, sen tein
valtakunnan eduksi parhaan ymmärrykseni mukaan.
Tasma ei vastannut, hän vaan istua huojutteli synkkänä ja miettiväisenä,
ja Löfving jatkoi taas: -- Olisinhan, niinkuin moni muu, voinut heittää
kaikki sikseen ja pelastaa nahkani, mutta se ajatus tuntui minusta
kamalammalta kuin kuolema, sillä aseista luopuminen oli samaa kuin olisi
omin käsin polttanut lapsiinsa orjanmerkin.
Nytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän
halusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä
uhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä
vieläkin selittää.
-- Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät
maasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin
muillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin
ruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus
johtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko
myydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin
itselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja
Suomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään
seurata minua, ammuin hänet.
Tasma katsahti häneen: -- Ette te, vaan minä tapoin hänet.
Tuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa
sitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?
-- Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita
kasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?
-- Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut
ellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta
taistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan
uhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein
lapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja
kastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut
kestää suruani.
Tasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: -- Siihen aikaan en
ymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut
aseisiin kuin että estin muita.
Löfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei
kukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset
aseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo
oli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei
itse ollut lisännyt kurjuutta.
-- Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?
-- On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän
kaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut
parempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin
ei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.
Tasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä
kokoontaitettu paperi.
-- Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven
hautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.
-- Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo
päästä vihittyyn maahan.
-- Marttiko?
-- Niin.
-- Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt
tehdä.
-- Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä
ankaruudellani.
-- Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas
on kuollut.
-- Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että
hän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli
säilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko
rakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä
hänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme
mieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski
minuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema.
Minua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän.
Kapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! -- Nyt kun hän
on poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää
mitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut
minulle ensi päivästään saakka.
-- Tuon kyllä käsitän.
-- Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä
toiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa
maailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja
häneen ne palasivat takaisin.
Löfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen
sielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä
kysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: -- Teidän ei tarvitse
luulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin
kuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat
tuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein
kaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on
pystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on
kukkasseppele. Niistä otin nämät teille.
Auaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita
kukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: -- Olette
kuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista
kuin minä?
-- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen
tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut,
ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette
Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.
-- Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti
pyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen
vastauksensa kuului juhlalliselta: -- Jospa tietäisitte kuinka maa vetää
puoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä
lakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa
vapautumista.
Tasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut
hänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: -- Kun
ihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä
on tullut, eikä silloin valehdella.
-- Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen
kasvonsa käsillään.
-- Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui,
oli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.
Tasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila.
Samassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä:
-- Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.
Mutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui
hänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin
myrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä
vielä oli olemassa.
-- Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt
niin paljon. -- Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot
käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui
murtuneena itsekseen: -- Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan?
Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!
Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava
selville, ja hän lausui: -- Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä,
kivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat
pöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin
vieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni.
Itse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit
sinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et
tuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.
Löfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän
mykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle
kuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään
rupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja
käsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: --
Itse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki:
-- Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en
voi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.
Tasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi
kyynelsilmin: -- Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut,
sillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut
pois.
Hän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin
olisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä
jäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen
äsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: --
Tullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin
lähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.
Vihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: -- Älä lähde vielä. Hitaasti
herää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja
täytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.
Attilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti
Löfvingille ja vastasi: -- Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi
moni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa
Alcenius-suvun piirteet.
Löfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni
kuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: -- Kun äitisi
makasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen
sänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin
väsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka
herätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile
Jumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.
Kyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: --
Nyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.
Ei Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: -- Kun avasin
silmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen
hartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun
sanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä
lupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving
itki.
-- Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.
-- Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä
elävä kuva.
Elämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja
äänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten
Attilaan sanoi: -- Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut
sinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut
halaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon
näköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.
Attila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: -- Tahdotteko siis tervehtiä
minua poikananne?
Löfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: -- Koska
olet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.
Kapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: -- Rakas lapseni!
Attila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: -- Isäni! Teitä olen
ikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme,
en kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.
Löfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki
punaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla
sanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: -- Kuninkaani lippu
on sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin
tehdä.
Attila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä
kuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.
-- Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut
Ruotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on
venäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin
armeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata
Ruotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen,
luopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.
Löfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut.
Kesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: --
Kumman suomalaiset miehemme valitsivat?
-- Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock
kysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: -- Emme! On jo
tarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana
päivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.
Löfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: --
Elämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.
-- Teillekin, isä, myönnetään vara valita.
Attila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen
elämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen
kuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen
miehen, ja hän vastasi nöyrästi: -- Mikä olen minä taistelemaan Herraa
vastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.
-- On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala
tahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.
Tätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se
rupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi
leimuavin silmin: -- Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!
Mutta Tasma vastasi varoittaen: -- Jättäkäämme tuomio Jumalalle.
Korkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se
ystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.
Miehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa
silmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja
lähti huoneesta.
-- Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä
Löfvingille.
-- Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta
aseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se
niinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.
-- Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?
Löfving pudisti surullisesti päätänsä: -- Mihin menisin? Koti-ikävä oli
jo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista
taistelua, eikä siihen ole aihettakaan.
-- Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.
-- Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan
uskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu.
Suomalaisena kapteenina tahdon kuolla.
Attila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli
heidän ainaiseksi käydä yhdessä.
-- Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet
toisemme, en voi enään teitä jättää.
Mutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: -- Uskotko että minä
nuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni
isättömäksi palvellakseni maani voittajia?
-- Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.
-- Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin
järsitty luu heidän hopeakulhossaan.
Vastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin
miekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä
luopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin
uudistaa pyyntönsä: -- Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä
ja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.
-- Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin
loistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.
-- Ette siis tahdo?
-- Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä
tuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos
tulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.
Attila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.
-- Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi
jos suretan sinua, mutta toisin en voi.
Sanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti.
Ovessa hän kääntyi ja sanoi: -- Olin vähällä unohtaa majuri
Sprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä
sain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät
hänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä
kauan.
Löfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen
itkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä
hänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset
hänelle haudan partaalla.
-- Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.
-- Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.
Löfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja
vastasi jäykällä tyyneydellä: -- Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy
jaksaa kestää kaikkea.
* * * * *
Nyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta
majuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset
saivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei
tyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen
uudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja
selityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin
oma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä
majuria tervehtimässä.
Mutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa.
Kyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen
sydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka
tahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja
antaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta
pian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja
johtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo
vanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa
askelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen
määrättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei
ollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi
epätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua
aseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko
seurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon
ja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa
ja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.
Sinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta
mykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten
katselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä
kulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput
olivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli
vieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen
aaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden
sotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin
irroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana
määräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli
mennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille.
Husulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät
kiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti,
ikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta
nähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin
antautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin,
ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään
toipunut.
Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja -- häpeätä.