V.

Ratkaiseva askel.

Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen

linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat

mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua.

Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi

raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.

Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.

Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.

Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia

sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille

äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän

uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja

alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta

lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat

tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive

näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten

vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti

Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin

jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia

vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin

valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja

karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä!

Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä

nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset

lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan

epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän

rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä

juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.

Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli

kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi

toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki

kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot

pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet

olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja

oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa

niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka

ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne

sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret

aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin

aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat

lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli

kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta

vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt

Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa

tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa

tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä

toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian

perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa

totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi

hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää

katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.

Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon

Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin

suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut

huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä,

vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta

viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin,

kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä

heitä osataan kestittää.

Nuori sotamies lausui reippaasti: -- Jos vihollisia on 10,000 ja meitä

2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.

Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi

isällisestä: -- Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä,

kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei

ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina

tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy,

mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret

hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan

pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan

halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme,

ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän

sykkii. Eikö niin?

-- Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:

-- Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko

voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.

-- Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää

maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.

Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin

toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.

-- Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että

kuuluu!

Nuori sotamies heilutti hattuansa: -- punaista se viini on oleva!

Innostus tuli yleiseksi. -- Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin

sydänveri on vuotanut loppuun. -- Ei, ei yksikään! -- Nyt taistelemme

miehinä. -- Emme antaudu koskaan. -- Ei koskaan! näin kuului kaikkialta,

ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.

* * * * *

Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia.

Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia

sitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys

toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti

yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa

ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä

Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen

oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen

vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat

vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä

suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli

luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista

silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin

hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.

Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti

todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä

ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen

jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata

mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään

antaa joku selitys.

Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt

saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja

nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä,

sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen

toiveitansa yhä korkeammalle.

Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin

katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja

houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis

oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella

oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä

käyttää.

Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt

syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin

Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.

-- Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.

-- On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi

valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.

Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja

Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen

suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon

tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin

sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi

hänelle kreivi: -- Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn

valta, vaan minä.

Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät

moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että

johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä

tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä

pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.

Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa

synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa

onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi

varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen

kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen

siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse

nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä

luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut

suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt

muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä

olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut

heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta

nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen

toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi

tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän

sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin

piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin

itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat,

käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä

lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla

kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.

Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia

upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso.

Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli

kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään

tarjottavissakaan.

Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät

vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun

lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he

ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti

ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä

ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m.

rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta

monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti

tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista

olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta

saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan

isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.

-- Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena,

maistettuansa sirosti asetettua kalaa.

Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: -- Ehkä teidän

ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!

Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen

tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten

upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä

välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota

silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy

vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt

mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka

rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.

Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle osoitettu

kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen vieraanvaraisuus,

hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen taivas

auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat

kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin

ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä

erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin

uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien

kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä

ollut. -- Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi,

niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen

mukaan.

Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen

eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi

innostuneena pikarinsa ja lausui: -- Välkkyvän säiläni kautta vakuutan,

etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun

voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja

Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä

myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani

niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni

voimaa astua koko maailmaa vastaan.

Buddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen

erinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla

kumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa

kyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja

joista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli

aina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada

maukkaiksi.

-- Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että

saadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.

Imarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä

halusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja

sinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty

kolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi

yllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi

hän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän

katselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten

asetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat

sopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän

tällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg

laveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.

Ateria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin

korttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa

ja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.

-- Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän,

mielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme

kuningas yli kaikkien kuninkaiden.

-- Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti

torjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa.

Nyt on aika ryhtyä toimeen.

Näin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä

esille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: -- Nyt on minun päiväni

tullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon

alaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?

Sprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä

varmuudella hän siis vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne on niinkuin

minäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla,

mutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.

-- Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.

-- Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta

voin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu

kavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut

uskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen

toivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä

murretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki

uskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme

korjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme

puolesta.

-- Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta

minä olen toista.

Sprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: -- Jos kenraali Wrangel onkin

syypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma,

että me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.

Lewenhaupt kuohahti: -- Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on

kunnioitusta -- tottelevaisuutta päälliköille!

-- Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät

taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.

Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen

mieheen ja kysyi uhkaavasti: -- Tekö täällä käskette vai minä?

Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan

Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä

lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa

lisäsi hän sitten: -- Pysykää valmiina rinnallani.

Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta

ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka.

Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä,

myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa

heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo

vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa

valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä

sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat

säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä

luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta

sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka

juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin

kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista

oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut

sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.

Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä

seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle.

Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi

puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla

liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:

-- Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan

valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa

leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka

mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei

väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä

Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja

että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien

Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä

loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun

johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on

minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse

kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja

ehdottomasti noudattaa käskyjäni.

Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut

maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan

ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.

Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta

vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja

astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän

tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen

ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin

viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun

pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa

tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen

ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.

Segebaden tarttui Ringin käteen. -- Näetkö, kuiskasi hän levottomana.

Älköön vaan kreivi juoko siitä.

-- Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.

-- Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. -- Ja sen sanottuaan

Segebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.

Eversti Fröberg kohotti lasinsa: -- Pohjoismaiden tähden malja!

Sankarien sankarin malja!

Riemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin

huulillensa.

-- Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei

huomannut häntä. Hän oli jo juonut.

-- Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena

ja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.

-- Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.

Segebaden viittasi pikariin: -- Tuossa näette itsenne.

Vasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä

pikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.

Äkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä

hiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi

tykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman

itsensä kanssa.

Sammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta

näkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän

ympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: -- Ei tässä muu auta kuin

odottaminen.

Vastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän

vakavasti vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä

asiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.

-- Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan

taistella.

-- Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne

ja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan

tekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin

on korjaaminen myöhäistä.

Lewenhaupt hymyili alakuloisena: -- Tämä kelpo Sprengtportimme

hätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.

Hilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että

ainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei

hän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.

-- Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä

ilmankin rohkenemme.

Ympärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät

että hän miehen lailla pysyy sanassaan.

Fröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet,

ne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat

liian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä

vähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000

miestä avukseen.

-- Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun

seitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu

yhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.

Sprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti

mielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä

täällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki

mahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä

oleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.

Tuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa.

Hänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta

Fröbergin vastustus tuntui varoitukselta -- paikka oli itse turmion

paikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia,

joka ehkä voisi neuvoa.

Parooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta

oikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä

epäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista

suotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei

sitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka

Fröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on

heillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy

solan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.

-- Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se

olisi järjetöntä.

-- Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta

värähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.

Lewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja

katseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: -- Puhutte rohkeasti. En tiedä

millä oikeudella.

-- Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme

kätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne,

ottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.

Lewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä

Segebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään

virkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi

Lewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: -- Päiväni teidän keskuudessanne ei

ole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei

meille sovellu.

-- Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen

avain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.

-- Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa

taistella.

Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa

palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei

Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen

ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen

synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun

hän kysyi: -- Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä

edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä

verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä

vastasi: -- Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen

käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta

olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon

tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän

musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle

onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin

tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.

Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: -- Tule! Meidän

täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui

muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana

sotajoukkonsa luo Summaan.

Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä,

lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana

eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista.

Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen,

kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon

tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa

tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki

nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.

Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa

perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin

vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota

vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään

ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje,

jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään

viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi

käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.

Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan

julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan

kirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan

niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan

ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta

eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu.

Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa

kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja

kuormastoineen.

Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua

ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella.

Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin

totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla

sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.

* * * * *

Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt

pieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli

hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten

lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta,

saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan

kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän

tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin.

Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla

mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus,

että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin

turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.

Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri

Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä

annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita

pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat

ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu

Bousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina.

Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi

ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut.

Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.

-- No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.

-- Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti

neuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki

paitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.

Majuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen

silmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: --

Entäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?

-- Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän

ylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta

todistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja

Ruotsin häviö.

Bousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää

ja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan

nojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: --

Kuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu,

etteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka

sitten että olisivat kulkeneet.

-- Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että

tuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli

jossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen

mielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä

sattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan

Lewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa

ei ollut mahdollista taistella.

Bousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon

alla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin

olisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä

aivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä

näytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja

myötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua,

johon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.

Sanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta

sitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.

-- Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella.

Lähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.

Freidenfeltkin nousi: -- He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin

heille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja

kruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa

voidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He

tietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla

meidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan

voimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta

vetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on

mitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.

Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja

seurannut, jatkoi hän taas: -- Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna

voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme

joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot

Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että

laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että

hevosemme kuolevat nälkään.

-- Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?

-- Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne,

että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia

puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei

yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta,

vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja

Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.

Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo

ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin --. Vanha linnanpäällikkö

ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen

kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata.

Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn

käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä

silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa

muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet

ylös ja lausui vimmastuneena:

-- Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni.

Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja

tottelematon.

-- Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi

vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.

Bousquet'n silmät salamoivat. -- Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa,

mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä

Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja

tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä

mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi

hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.

-- Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen

ylenkatseellisesti.

Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät

ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi

käskykirjeen lukemista.

-- Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. --

Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme

varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja

viljat korjatuiksi.

-- Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos

herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa

jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.

Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja

peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui

kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: -- Mitä

arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?

Freidenfelt kohautti olkapäitään: -- Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa

tunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.

-- Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa

että teemme kaupungista tuhkaläjän.

* * * * *

Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne

omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen

jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi

liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta

ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja

pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta

sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri

Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan

peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.

Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta

palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja

hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa

vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa

kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu

pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut

aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen,

kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa

olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut

vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.

Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli

sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset

kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja

ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi

ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää

tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen

turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään

tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi

matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat

jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin

menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli

kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi.

Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta

jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi

maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa

täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren

räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan

lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka

muistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin

nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi

päiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.

* * * * *

Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli

vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty

kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului

vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti

ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät

Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat.

Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja

pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana

aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet

itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa

tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.

Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat

hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo

saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön

kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin

sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan

kurjuutta.

Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina

erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli

kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui

sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät

käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen

itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää

kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli

peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille.

Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan

asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi

ottaa tai antaa.

Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä,

mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö

neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui

Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä

Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli.

Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä

estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista

vastaan!

Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu

vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis.

Tänäänhän heidän pitäisi tulla.

Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö

ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin

kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa.

Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa

joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan:

-- He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa

merkiksi että nyt oli hetki tullut.

Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä

työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena

äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: -- Kääntykää, te miehet. Tästä

ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!

Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa

ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin

tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut

jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!

Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: -- Purkakaa silta! Tätä

käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt

käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei

puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu

heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:

-- Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka

taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa

sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen

naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat

nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin

lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa

heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat

heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää?

Tahdotteko tulla kirotuiksi?

Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko

yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja

riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi

väristen: -- Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet

tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet,

kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!

Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan

joelle: -- Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi

kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!

Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä,

äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa

seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt

kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.

-- Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon

etupäässä: -- Eteenpäin!

Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei

liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä

sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi

ilmaisivat heidän ajatuksensa: -- Emme kulje edemmäksi.

Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut

olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut.

Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan

naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema

hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.

-- Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!

-- Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen

kuolemme.

Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut

kädet ristissä: -- Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!

-- Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.

Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena

ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin

mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen.

Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.

-- Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän

muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.

Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi:

-- Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä,

mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne!

Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät

joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka

vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme

taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää

aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä

käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!

Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: --

Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!

Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta

sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät

epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?

Silloin kuului taas Leenan ääni: -- Väistykää, ne eivät voi muuta. --

Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään

ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse,

kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: -- Kun ihmiset

vaikenevat pitää kivien puhua.

Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi

muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo

toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.

* * * * *

Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin

tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta

pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta

ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden

vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka

jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä

lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet

karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty

tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä

pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät

ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä

Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla,

että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis

saarroksissa.

Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita

luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka

tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut

mitään seurauksia.

Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa

asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä

taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla.

Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen

kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään

lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan

läheisyydessä.

Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla

kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa

sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille

lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa.

Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.

Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa

Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden.

Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori

ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen

luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi

kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli

satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin

läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan

jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili

ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen

ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin

Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: -- Oletko unohtanut käskyni vai

etkö aijo totella?!

Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui

pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: -- Tiedät

että inhoan vartijoita ja vakoojia.

-- En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka

ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä

kuolemaan.

Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: -- Kreivi

Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman

hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi

siinä sittenkin riittävästi tilaa.

-- Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi

tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän

varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet

ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta

miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun

kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.

Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin

hoteisiinsa.

Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen

kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:

-- Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse.

Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman

saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat

verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin

ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä,

niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja

palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.

Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta

näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi

ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi

yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän

vitkalleen vastasi:

-- Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin

näit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa

Ruotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti

jokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän

voimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi

jättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota

jälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa

laivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.

-- Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet

teitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika

olisi kunnian aika.

-- Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö

yksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja

muuttuu tyhjäksi.

-- Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se

näyttää.

Mutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: -- Sinun sankarisi on utukuva, joka

kammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki

haaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu

aavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät

ainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä

samaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.

Kreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi

ahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta

Lewenhaupt viittasi kieltäen.

-- Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt

todistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit

tahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.

-- Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?

-- Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan

kotia Ruotsiin.

-- Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka

vielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme!

Miehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä

ovat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen

sydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.

Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: --

Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!

Näyttäkää kuka olette!

-- En voi!

-- Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja

kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa

sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.

-- On liian myöhä. Minua ei ole enään.

Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti

ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:

-- Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja

tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta,

mutta minä --

-- Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän

häpäisee lippuamme.

-- Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei

taistelua vaan neuvotteluja varten.

-- Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän

keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä,

että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä

uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos

loppu kaikesta on antautuminen.

Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen

kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: --

Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut

Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.

Kalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen

Lewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei

kyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili

surunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli

pysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:

-- Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt

sanon: -- Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei

kellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.

Segebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja

Lewenhaupt jatkoi: -- Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos

myötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.

-- Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne

antaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.

Jähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: -- Elämä on vaan yhden

kerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa,

silloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja

näen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat

sekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin

tehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle

tolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt.

Todistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.

Kreivi ojensi taas hänelle kätensä: -- Jos jäät eloon, niin annan

sinulle jäähyväissanan matkallesi: -- Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi

Häntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.

Päivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin

ainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa

ja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys

uskottiin Bousquet'lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja

kuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta.

Siten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat

musertuneet muruiksi.