Levottomia päiviä.
Haminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti
samannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan
huomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta
kun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa
Etelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen.
Ensimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja
sentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten,
laajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta
tahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän
rasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät
levottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne
olivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä
luontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut
mitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä
laajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan
matalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea
rakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin
puusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen
kruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja
loisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle.
Monen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä
sen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska
viholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville
pikivannikoilleen ja pommeilleen.
Tähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi
Haapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia
maille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka,
huono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja
punatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute
levitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema
olisi säästänyt.
Kevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu
aselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan
tienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä,
eivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli
yhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija,
johon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä
ja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin
ja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5
fregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä
vartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24
kenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa
kaupungista.
Siten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja
levottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että
se voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä
sitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan
rohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana
kuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.
Sillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä
sairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen
temmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan
ruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut
ylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä
ensi päivänä maata paareilla.
Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt
kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen
matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama
päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät
esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun
sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen
jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki
virteen, jolla toimitus lopetettiin.
Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä
ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet
itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin
korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen.
Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se
on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri
yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä
aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja
nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka
hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä
välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui
kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä
olivat odottaneet hänen sanojansa -- Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän
perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.
Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli
kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui
kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja
sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo
neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti
Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä
vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta
Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23
tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo
rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain.
Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja
ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä
kaikki?
Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy
mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.
Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna,
joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö
peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan
hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön
jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi
Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.
Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä
kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä
selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei
ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka
haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan
askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei
tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä
vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos
nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä
varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan
valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja
kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi
sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä,
mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista
estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen
puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa
ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen
kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.
Eversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan
joukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.
-- Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan
arvoton ja mahdoton puolustaa!
-- Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta
taholta.
Mutta Bousquet ei hellittänyt: -- No olkoon! Veremme on siis liian
kallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis
viipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin
parempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän
puolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa.
Olemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä
sadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia
rykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen
syventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he
juuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa
taistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme
entisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista
nurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman
emme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he
voisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.
Syntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet
vimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin,
mutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja
kaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä
puolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä
puolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää
vihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin
puolustaa maailman loppuun saakka.
Tämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin
uudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama.
Solalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen
oli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko
Marttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka
oli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi
Buddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.
Armeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa
jätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi.
Raivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin
päästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan
häpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia
peräytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat.
Erityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta,
ja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki,
sillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.
Levotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven
muisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt
sitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä
alituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä
alakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa
lohduttavilla sanoilla. -- Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä
Säkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita
sotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä
Kaarlo Ulrikin puolta.
-- Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte
huudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän
loukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha
liittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä
jotakin. Mikä halpa mielettömyys!
-- Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja
keisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja
rajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.
Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi
uhkaavalla äänellä kysyi:
-- Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan
laupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa
minut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden
meidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä
pysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen
heidän lakinsa.
Buddenbrock laski kätensä ystävän olalle: -- Sinun täytyy punnita
sanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi,
jos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.
-- Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien
pillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee
kuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat
käskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä
valitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin
herttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat
vaan omaa etuansa.
-- Toivokaamme että niin käy, vastasi Buddenbrock, hyvillänsä kun sai
aihetta päästä polttavasta pääkysymyksestä. Toivokaamme että herttuasta
kehittyy sinun onnesi ja Ruotsin. Muistathan millaista loistoa kaikki
ennustivat sinulle, kun Tukholmassa astuit laivaan purjehtiaksesi
Suomeen?
Lewenhaupt seestyi ja katsoi luottomielisesti asekumppaniansa. -- Kun
nousen loistoon, niin sinäkin Buddenbrock nouset kunniaan. Tahdon
palkita ystäviäni kuninkaallisesti, mutta vihollisiani tallaan, kunnes
he kiemuroivat kuin madot ja menehtyvät.
Buddenbrock nyökäytti kiitollisesti päätään, ja Lewenhaupt jatkoi: --
Tiedän semmoisen päivän tulevan, sillä eräs tietäjätär on minulle
ennustanut enemmän kunniaa kuin mitä voin kestää.
-- Koska? Missä?
-- Ranskassa, Hän sanoi että voin odottaa hallitsijanvaltikkaa, ellen
kompastu 2:teen ja 3:een. Varon näitä numeroita, sillä ne näkyivät
paarini alla.
-- No niin, ruumispaaria he voivat ennustaa meille kaikille, mutta
valtikkaa! Oletko koskaan ajatellut itseäsi hallitsijan valtikka
kädessä?
Lewenhaupt punastui äkisti, ja hänen silmänsä leimahtivat: -- Miksi ei?!
Mutta valtikkaan kuuluu kruunukin. Hän viittasi itään: -- Ehkäpä se
riippuu tuolla.
* * * * *
Tieto armeijalle annetusta peräytymiskäskystä levisi kuin kulovalkea
kaupunkiin, ja samaan aikaan kiiti kuriiri pääkortteeriin ilmoittamaan,
että aselepo oli päättynyt. Odottamaton uutinen sotaväen lähdöstä nosti
Haminassa hämmästystä ja kauhua. Ennen niin taistelukiihkoiset Hatut
olivat nyt siksi sävyisiä, että pahoittelivat kun ei oltu rauhallisilla
keinoilla sovitettu selkkauksia. Pääkortteerin ei tarvinnut heti tehdä
lähtöä, oli siis riittävästi aikaa päästää tunteet purkautumaan, ja sitä
kyllä käytettiinkin joka taholla. Eräästä teltasta Myllykylän
kanervakankaalla kuului jo meluavia ääniä.
-- Koko tämä kurjuus tulee yksinomaan Lewenhauptista ja hänen
ranskalaisista ystävistään! huusi kornetti Hubert, joka samanikäisten
kumppanien parissa tahtoi purkaa sydäntänsä.
-- Kenestäpä muista, myönsi Reif. Ranskalaiset kujeilijat ovat saaneet
meikäläiset mielipuoliksi.
-- Valehtelet, tiuskasi Segebaden, iskien nyrkkinsä pöytään. Jos kaikki
olisivat Lewenhauptin lailla äänestäneet Birkenfeldin herttuaa, olisivat
asiat selvillä, ja silloin voisi valtakunta yksimielisesti hieroa
rauhaa.
-- Mainio rauha! ivasi Reif. Jänisten ja kavaltajien ostama
ranskalaisella kullalla.
Segebaden astui uhkaavana hänen eteensä.
-- Toista se! Jos uskallat.
-- Uskallan! Kaikki, jotka eivät ole hulluja, tahtovat rauhaa, ja sen
voisimme saada, jos tekisimme Peter Ulrikin kuninkaaksemme. Hän on
keisarinnan sisarenpoika, ja hänestä olisi valtakunnalle suurta hyötyä,
mutta Lewenhaupt tahtoo tasavaltaa, päästäksensä itse hallitsemaan, ja
sentähden hän jättää maan ja valtakunnan hunningolle.
Raivokkaana kohotti Segebaden käsivartensa hyökätäksensä nyrkillä
vastustajaansa; Reif niinikään tarttui pikaisesti miekkaan, mutta
ennenkun hän sai sen tupesta, olivat hänen ystävänsä rientäneet estämään
häntä. Segebaden tahtoi tunkea vastustajansa syrjään, mutta Reifin
ystävät eivät väistyneet, ja kun samassa Segebadenin hengenheimolaiset
asettuivat hänen ympärilleen, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa
suunpieksämistä.
-- Ruotsi, huusi Segebaden, saa kiittää Jumalaa, kun sillä on
Lewenhauptin kaltainen mies, joka vielä valvoo, että sen kuninkaan
valitsevat valtiosäädyt eikä muutamat jänissydämmiset sotapäälliköt.
Reif, Hubert ja muut samanmieliset tahtoivat käydä Segebadeniin käsiksi,
mutta Lewenhauptin puoluelaiset tunkivat heidät pois. Siinä huusi Reif
häntä ympäröivästä ryhmästä: -- Odotapa, Segebaden, sen saat vielä
maksaa. Björnberg, Stjerneld ja monet muut ovat vannoneet, etteivät
taistele Venäjää vastaan jos Peter Ulrik tulee kuninkaaksemme, ja siksi
hän tulee. Tehköön Lewenhaupt mitä voi.
Ne sanat saivat aikaan uuden, vielä hurjemman mylläkän, ja pian
syöksyivät nuoret, hurjistuneet soturit taivasalle. Sieltä kuului muiden
kovaäänistä puhetta. Joukko vanhempia upseeria joi vallan lähellä heitä
keisarinna Elisabetin sisarenpojan, Peter Ulrikin maljaa ja kohottivat
sitten lasinsa juodaksensa Venäjän menestykseksi. Silloin lähestyi
Lewenhaupt kulkien käsikynkässä Buddenbrockin kanssa, tosin jotensakin
kaukana, mutta kuitenkin siksi lähellä, että jo saivat sanoista selkoa
ja ymmärsivät mistä oli puhe. Ei ollut ensi kerta kun alapäällikkökunta
täten uhmasi hänen tahtoansa, mutta kun hän ei kyennyt ryhtymään
mihinkään näitä uppiniskaisia vastaan, poikkesi hän syrjään ja katosi
ystävänsä kanssa, ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleet.
* * * * *
Tämä levoton päivä oli nyt lopussa, ja uupuneena heittäytyi Lewenhaupt
vuoteelle nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa. Neuvottelut olivat
suoritetut, kirjeet kirjoitetut ja kuriirit lähetetyt. Palvelevat
herratkin olivat poistuneet. Hän halusi lepoa, voidaksensa unhottaa
vaivat ja huolet. Ahdistetun ylipäällikön sisu oli kuitenkin siksi
kuohuksissa, ettei uni saapunut, ja taas tunki kiivaita sanoja hänen
korviinsa, niin ettei unta ollut ajateltavissakaan. Liikahtamatta koetti
hän käsittää näitä ääniä ja huomasikin, että etehisessä vartioiva
sotamies oli joutunut sanakiistaan jonkun kanssa. Lewenhaupt kuunteli
vieläkin, mutta kun kiistaa jatkui, tarttui hän pieneen soittokelloon,
jolla hän kutsui vahdin sisään. Tämä aukaisi oven, mutta samassa tunki
Segebaden sisään ja heittäytyi polvilleen Lewenhauptin eteen, joka vielä
oli vuoteella.
-- Suokaa minun lausua muutamia sanoja! pyysi nuorukainen huohottaen.
Älkää käskekö minua pois. Sanani ovat vaan teitä varten.
Lewenhaupt nousi, käski sotamiehen ulos ja tarjosi kättä Segebadenille,
nostaaksensa hänet polvistuneesta asemastaan.
-- Mikä on? kysyi kreivi levottomana. Mitä tahdot?
-- Voi setä, jos tietäisitte! Kaikki ovat teitä vastaan. Ylhäiset
päälliköt aikoivat tehdä salaliiton keisarinnan sisarenpojan eduksi.
Olen kuullut heidän vannovan, etteivät aijo taistella Venäjää vastaan,
koska Kaarlo Pietari Ulrik on saava Ruotsin kruunun eikä kukaan muu.
Useat upseerit valmistavat jo matkamyttyjänsä palataksensa Tukholmaan ja
ajaaksensa siellä tahtonsa perille.
-- Lähtekööt, vastasi Lewenhaupt kalpeana mutta ylpeänä. He eivät ole
yksin maailmassa. Minä saan tahtoni perille ilman heitä.
-- Teidän pitää tietää kaikki! Ne komeat arkut, joita juhlallisesti
ajettiin tänne -- voittosaalis Säkkijärveltä --
Lewenhaupt säpsähti: -- No, mitä niistä?
-- Niistä puhutaan kaikkialla. Sotamiehet väittävät, että te olette
salassa tyhjentänyt ne, ja pistänyt kullan omaan taskuunne. Luullaan
että olette saanut nämä aarteet palkkioksi kavalluksesta. Päälliköt
huutavat rauhaa, mutta sotamiehet vaativat taistelua. Ääretöntä
katkeruutta on nostanut Haminan heittäminen ilman puolustusyritystäkään.
Suomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet ovat yksissä tuumissa, ja kuulin
heidän sanovan, ettei tämä peräytyminen ole muuta kuin sen jatkoa, mitä
Buddenbrock teki Lappeenrannassa. Armeija lisäksi uskoo, että
Lagercrantz ja Löfving ovat vangitut sentähden, että tahtoivat taistella
ja koettivat estää Suomen jättämistä vihollisille.
Segebaden vaikeni, ja vasta silloin hän huomasi minkä vaikutuksen hänen
sanansa olivat tehneet. Lewenhaupt oli kavahtanut pystyyn, hänen värinsä
oli muuttunut tuhkaharmaaksi, ja hän seisoi tuossa liikahtamatta
tuijottaen uskolliseen sanansaattajaansa. Näytti siltä kuin olisi hänen
sydämmensä lakannut tykyttämästä. Painostava vaitiolo alkoi, jolloin
Lewenhaupt tajuttomasti kairasi katseensa Segebadeniin.
-- Suomen jättäminen viholliselle?! huudahti hän vihdoin. Nuo ilkiöt!
-- Niin, armas setä. Väestö uskoo, että te ja muut päälliköt aijotte
myydä Suomen. Moni arvelee, että se jo on tapahtunut ja että
vastustaminen on turhaa.
Lewenhaupt seisoi ääneti huulet yhteen puserrettuina, ja Segebaden
jatkoi: -- Jos kuulisitte mitä ilkeitä renkutuksia teistä lauletaan.
Sanotaan, että kävitte Säkkijärvellä ainoastaan juodaksenne veljenmaljaa
Lascyn kanssa ja saadaksenne hänen kultansa.
-- Kahleisiin nuo konnat! kirkasi Lewenhaupt ja polki lattiaa niin että
huone tärisi. Jok'ikinen, joka niin puhuu, on vangittava.
-- Ei ole meillä tilaa niille kaikille. Ette tiedä.
Kreivi oli hetkisen vaiti, sitten naurahti hän äkkiä teeskennellen
iloisuutta, ikäänkuin olisi hän kuullut hyvän pilan: -- Ho, ho, ho!
Luulevat voivansa pelottaa minua! Kirkukoot, poikani! Äänekäs parkuminen
rauhoittaa mielet, ja kun sitten esiinnyn niin he tottelevat.
Segebaden tunsi suojelijansa ja tiesi, ettei ollut helppoa saada häntä
uuteen ajatussuuntaan, mutta hän tahtoi kuitenkin vielä yrittää ja
jatkoi siis:
-- Moni uskoo, että olette syytön ja että voidaan suoriutua, jos
rohkeasti puolustatte Mäntylahtea. Kansa saisi siitä suurta lohdutusta,
jos ottaisitte tämän huomioon. Asettukaamme vastarintaan!
Lewenhaupt hengitti helpommin. Hän näkyi päässeen oikealle uralle: --
Vai niin! Minuun ei luoteta turhaan. Olen aina ollut sotamiehen ystävä
ja otan asiata harkitakseni. Ehkä ei olisi hullumpaa. Voi, kunpa vaan
tietäisi mitä tulevaisuus kantaa helmassaan.
Virkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä
huudahti hän innostuneena: -- Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista
kaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä.
Hän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu
yksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin
olla tulkkina.
Kreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut
hänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt
jälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja
kuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi
vastustajansa kukistetuiksi.
-- Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.
Segebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden
tietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt
samoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen
kohtauksen tuloksia.
Lewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen
rohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa,
mutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän
hämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan
Segebadeniin.
-- En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.
Korkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen
naisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät
vielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti
nainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo,
mutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa
puvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän
käsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen
tyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo
toinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut
tänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle
kutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?
Leena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen
anomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: -- Armahtakaa, teidän
ylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen
mieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.
Tuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin
uteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä
hetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli
noussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi
koskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.
-- Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla
seisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on
niinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt
eikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei
yksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka
koko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä,
Jumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia.
Semmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?
Nyt sulki Segebaden oven, Lewenhaupt oli antanut Segebadenille
viittauksen, mutta sittenkin tunki vielä yksityisiä sanoja ulos. Ring
kuuli selvästi: »kavallus» -- »sotaoikeus» -- »lievittäviä kohtia» --
»vapaus ja armo». Enempää ei mitään.
Kun Leena heti sen jälkeen lähti huoneesta, tarkasteli Ring häntä
löytääksensä vastausta selittämättömään arvoitukseen. Mutta se ei
onnistunut, sillä yhtä lujana ja läpitunkemattomana kuin Leena oli
tullut lähti hän pois.
Tasma oli kuitenkin jäänyt, ja Lewenhauptin ovi pysyi suljettuna, mutta
kauan ei kestänyt ennenkuin Segebaden tuskallisena syöksyi ulos. Ring
tarttui kiireesti hänen käsivarteensa ja kysyi: -- Tietäjätärkö siinä
lähti?
Segebaden viittasi kädellään torjuvasti: -- Ei, ei!
Ring seisoi hämmästyneenä: -- Hän oli kai sittenkin tietäjätär? Vastaa
toki.
Kylmänväreet pudistuttivat Segebadenia: -- Hän oli sitäkin pahempi,
sopersi hän. Hän oli itse kolkko totuus. Lewenhaupt lupasi armahtaa
hänen miestänsä, ja kiitokseksi siitä luetteli nainen kaikki vaarat ja
vihamiehet, jotka ympäröitsevät kreiviä. Hän tunsi ne kaikki ja tietää
kaikki. Olen itse sanonut tuota kaikkea, mutta varovaisemmin ja
lievemmin. Oi, et voi aavistaa!
-- Tuon minä tiedän ennalta, mutta tietäjätär. Mitä hän sanoi?
-- Älä kysy. Tuo vanha noita tuolla sisällä ennustaa semmoisia
kauheuksia, etten rohjennut ilmoittaa niitä Lewenhauptille. En kertonut
muuta kuin että hänen täytyi välttää numeroa 23, ja että hän vahvisti
sanojansa sillä -- sillä --
-- Millä?
-- Hän sanoi, että onnettomuuden ollessa lähimpänä oli kreivi juova oman
maljansa silmästä silmään katsoen itseänsä. Tämä ennustus koski häneen
niin syvästi, että minä käänsin kaikki muut varoitukset onneksi ja
kunniaksi.
-- Konna sinä! huusi Ring uhaten. Annan sinut ilmi!
-- Tee se, vastasi Segebaden, pyyhkien tuskanhien otsastansa. Tee se, ja
ota edesvastuullesi, jos Ruotsin ensimmäinen mies menettää järkensä.
Ring jähmettyi kauhusta. Hänet kätensä riippuivat hervottomina ja hän
jäi liikkumattomana seisomaan.
Segebaden purskahti itkuun ja jatkoi: -- Kunpa vaan en olisi niin varma
siitä, että tuo vanha yökkö puhui totta, mutta sitä hän teki. En pääse
hänen sanoistaan. Lewenhaupt tulee vangituksi, häväistyksi,
surmattavaksi!
-- Surmattavaksi? toisti Ring kauhistuneena.
-- Niin, mestattavaksi. Ehkä tappavat meidätkin, sillä useat hänen
miehistänsä saavat kyllä kärsiä hänen kanssansa.
Nyt uudistui Ringissä hänen tarmonsa, ja hän lausui pontevasti: -- Miksi
et puhu kaikkea puhtaaksi. Tahdon tietää kaikki. Tahdon itse tavata
tuota ihmeellistä naista. Tule!
Segebaden piti ehdotusta hyvänä, ja nuoret miehet koettivat sitten
kaikin mokomin saada naisen käsiinsä, kysyäksensä häneltä kohtaloansa.
Mutta hän oli poistunut kreivin luota ja koko tienoilta.
* * * * *
Kolme päivää oli kulunut aselevon päättymisestä, mutta Lascya ei vielä
näkynyt ja pidettiin varmana, että tuskin hän liikkuu rajamailla.
Kuohuvat tunteet rupesivat viihtymään, ja moni näki jo kaikki
toivokkaammassa valossa. Ehkäpä Lascy oli katunut. Ehkä tämä
vitkaileminen ennustaa uutta, onnellista asiain käännettä, ehkä
kunniakkaitakin päiviä. Jos asema vaan seestyy, kyllä Hatut silloin
valvovat etujansa.
Juhannuspäivä sarasti auringonpaisteisena ja iloisena. Luonto oli
täydessä kauneudessaan kukkineen ja viheriöitsevine metsineen. Ilmassa
oli ylt'yleensä kukkaistuoksua ja lintujen viserrystä, joka ylisti suven
ihanuutta.
Jo aamupuoleen nähtiin Lewenhauptin seurueensa kanssa valmistavan lähtöä
Mäntylahdelle. Uusia tuumia ja toiveita oli taas syntynyt hänen
päässään. Sotamiesten taisteluinto ja toimintahalu teki olon
pääkortteerissa kreiville raskaaksi, ja hän päätti sentähden äkkiä
tarkastaa sotajoukkojansa. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ratsastaa
Summan leiriin, mutta sitten päätettiin kuitenkin lähteä Mäntylahteen.
Tämän paikan oli luonto valmistanut vahvaksi tueksi, ja otaksuttiin että
sitä voitiin puolustaa monenkertaista vihollista vastaan. Itse paikka
oli alhainen kenttä, jota etelässä ja pohjoisessa rajoittivat kummut ja
idässä vuolas, liejurantainen joki. Joen yli johti silta, suojeltu
paaluaidalla, jota tarpeen tullessa voitiin avata niille, joilla oli
oikeus kulkea sen kautta. Joesta itään oli vahva metsämurros, ja tässä
estekohdassa, jonka yli jo muutenkin oli varsin vaikea päästä,
vihollinen suorastaan jäi kunnailla olevan tykistön syötiksi. Pohjoiset
kunnaat olivat vihollisen puolella äkkijyrkät, mutta alenivat vähitellen
kankaaksi Haminaan päin, joten tykkien kuljetus korkeammalla oleviin
linnoituksiin tuntuvasti helpottui. Tämä luonnon valmistama asema
hallitsi koko seutua kauas ympäristöön ja suojeli puolustajia kunnes
päästiin käsikahakkaan. Solasta etelään oli Suomenlahti, ja pohjoisessa
suojeli luonto varustustansa soilla ja nevoilla, joihin nyt oli tokeilla
nostettu vettä ja siten saatu ne sekä ihmisille että eläimille
ylipääsemättömiksi. Tämä puolustuspaikka oli uskottu eversti Fröbergille
2,500 miehen kanssa, ja tänne suuntasi nyt Lewenhaupt matkansa.
Varsinaisena aiheena kreivin matkasuunnitelman muuttamiseen oli kirje
everstiluutnantiksi korotetulta Sprengtportilta, päivätty 21 kesäkuuta,
jossa tämä ilmoittaa että ne tokeet, jotka nostivat vedet nevoihin ja
olivat tehneet ne pääsemättömiksi, oli edellisenä yönä puhaistu, joten
tulvavesi nyt virtasi mereen. Kuka tämän ilkityön oli tehnyt, siitä ei
ollut aavistusta, mutta koska vaara oli ylimmillään, pyysi Sprengtport
pikaista käskyä ryhtyäkseen korjaustöihin. Semmoista ei kuitenkaan
kuulunut, mutta pari päivää sen jälkeen päätti Lewenhaupt kerrankin itse
huvin vuoksi tarkastaa tuota tärkeätä solaa, jonka puolustusrakenteita
hän ei ollut koskaan nähnyt.
Komeannäköinen tuo pitkä solakka mies oli hevosensa selässä, niin monen
loistavan herran seuraamana. Buddenbrock ratsasti hänen rinnallaan, ja
pölyn vuoksi kulkivat nämä kaksi toisten edellä, mutta kun jouduttiin
matkan loppuun käskettiin seurueen rientää edelle.
Ratsastettuansa vähän aikaa hiljaista hölkkäjuoksua pysähtyivät
Lewenhaupt, ja samoin Buddenbrock tarkastamaan seutua. Matkaa Haminasta
solaan oli vaan 5 virstaa. Tie kulki pitkin kaitaa maakaistaletta, jonka
etelärantaa Suomenlahden aallot huuhtoivat, mutta pohjoispuolella oli
sisäjärvi ja aavat hyllyvät nevat.
Lewenhaupt viittasi mereen päin, jossa kalereja makasi ankkurissa, ja
sanoi: -- Noissako nyt on väestö sukupuuttoon kuolemaisillaan, kuten
eilinen raportti tiesi?
Nyt katseli Buddenbrock merelle päin, kierteli viiksiänsä ja vastasi
surullisella äänellä: -- Arvattavasti noissa. Olihan niillä eilen
kymmenen ruumista. Rauha on nähtävästi ainoa pelastuksemme.
-- Siihen sinä aina palaat, vastasi Lewenhaupt kärttyisesti, hillitsi
tulisen ratsunsa ja näytti tyytymättömältä.
-- Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen
toivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi
vaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.
-- Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä
äänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan
Haminaa.
Buddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. -- Tiedät varsin
hyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi
minua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi
syyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa
tapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.
Lewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: --
Pääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa
viholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen
mukaantuvainen.
-- Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.
-- No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa
kuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen
aselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa
meidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta,
ja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä
sanon minä jalomieliseksi.
Lewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja
ikäänkuin epäröiden: -- Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn
suostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa
sotavarustuksiamme?
-- Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan
saamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.
Lewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella:
-- Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen
kunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?
-- Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako
mitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun
meidän pitäisi karkoittaa heidät?
Lewenhaupt yhä synkistyi: -- Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty
ijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas
merkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.
Buddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. -- Mitäs auttaa jos ei vähemmällä
päästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei
Ruotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän.
Suomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei
synny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten
ei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu
kaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin
se vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.
-- Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?
-- Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos
se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja
lepoa.
Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: --
Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?
-- Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?
-- Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona
turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?
-- Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on
turvattu.
-- Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock
kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän
katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: --
Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?
-- En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait
aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa,
ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.
Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock
tarjosi hänelle kätensä: -- Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole
suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat.
Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin
olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti
erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan
suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa
kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.
Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja
huudahti ylenkatseellisesti: -- Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock.
Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.
-- Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle
puhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana
kunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?
-- Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä
valtiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa
halusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.
Nämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas
sankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna
puoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: -- Veli, jos tietäisit,
anna minun sanoa --.
Mutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. -- Ei, älä keskeytä minua! Sinun
täytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa
ja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua
rientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi
Myllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä
armeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja
vihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit
taistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa,
huudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä.
Miten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?
Buddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi
hänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken
tarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus
helpotti tukehtunutta hengenkulkua.
-- Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella
valtioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.
-- On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt
päivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.
-- Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.
-- Entä sinä? Mitä tarkoitat?
-- Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.
-- Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?
Buddenbrock pysyi sanatonna.
-- Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös
Ruotsin vihollinen.
-- Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen.
Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja
koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme
puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä
Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.
-- Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen
upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit
vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?
Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. -- Ei niin! vastasi hän hämillään
hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi
minut muuten valtioneuvosto julistaakin.
Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa
selkää: -- Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä
kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän
kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset
kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen
silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään.
Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini
muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa,
saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi,
minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista
et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei
hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin
viholliselle.
-- Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?
-- Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.
Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti
helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka
tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus!
Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.
Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt
ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut
kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi
kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä
sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka
ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä
naisia!
Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa
äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: -- Vaimosiko siis pakotti sinut
tänne lähtemään?
-- Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta
pelastaaksemme kunnian.
-- Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!
-- Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.
Itsekin salaat totuutta.
Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: -- Koska olen minä semmoista
tehnyt?
-- Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen;
mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää
täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on
täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle
kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin
kevätaurinko.
-- Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!
Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: -- Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet
sinä vuorostasi kiikissä.
Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi
tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti
ystävällisesti häntä olalle: -- Teethän niin kunnian tähden. Tämän
ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut
harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä
rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa,
mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein
ainoastaan rauhan vuoksi.
Ääneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen
enempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi.
Kreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei
tiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän
kumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: --
Sellainen et ollut ennen.
-- Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme
eilen saatikka silloin.
-- Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa
kunniakkaasti tahi kuolla.
Hän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin
ilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat
saapuneet Mäntylahden solaan.