Manifesti.
Vaikka 1741--1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara,
mursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat
räystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi.
Parempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat
Sprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan
ulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus
oli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin
koski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta,
mutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen
sanansa otettu eri lailla vastaan.
Kun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki
hän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten
hänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen
peräytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua
hän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari
oli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy
hänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.
Puoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut
ajatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin
vaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai
Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun
hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla
äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving
vaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään
makaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun
hän vihdoin sanoi: -- Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän
oli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut
pelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!
Vihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä hän
sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän mikäli
aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen
sotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin
tunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta.
Hän oli vaan entistä tuimempi.
Toisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli
majuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto
hänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli
tyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan
majuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen.
Suuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme
vangiksi otettua kasakkaa.
Sprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt
linnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena
hitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa,
pieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa
rupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten,
mutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet
pysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea
avatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua
istahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä
tervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän
pysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?
Leena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen
valmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti
sitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei
olisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski
isään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota
kaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä,
mistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli
syytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn
häneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli
menetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän
itse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos,
puhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei
koskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään
lepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.
Leena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään,
kun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois
saadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän
sulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän
kautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin
sulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana
aamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät
huoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin.
Niin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua
miestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat
hänet mukaansa.
* * * * *
Kun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin,
lähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan
suostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli
suomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä
sotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi
kasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa
kolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan
kautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä
päin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin
Suomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla
paikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti
kyllä sekä miehet että tykit.
Uutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä
heillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt
itse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto
kokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan
kenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät
vastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes
jouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali
Lagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman
matkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä,
poltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit
ja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin.
Syyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä,
vaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen.
Vallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi
puutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.
Noita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin,
että Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen
osastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi
heikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa.
Kokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai
jälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15--20 penikulmaa
jäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet
ratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli
tietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat
kestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin
tapaaminen ilahutti häntä lisäksi.
Nämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton
tieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja
kulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun
varastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan
ilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan
tervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa
viereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja
Löfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka
olivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja
palvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla
oli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä
kukaan.
Heidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt
kohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla
levinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli
julaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen
lailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se,
että parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon
jatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut
saada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään.
Lisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa
synnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli
pyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista
valtiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä
oloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä
huhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi
tosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli
Lewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut
saapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa,
koska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt
ylipäällikköä.
Nämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin,
ettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina,
viskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: -- Kyllä nuo
vetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa
sytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, -- se on
häpeä, joka painaa minut maahan.
_Löfving._ Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole
antaneet semmoisia käskyjä.
_Sprengtport._ En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti
niinkuin muutkin.
_Löfving._ Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan.
Nyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa
myöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.
Sprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja
muutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän
epävarmasti: -- Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.
_Löfving._ Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin
ystävä Buddenbrock? Kavaltaja!
_Sprengtport._ En ymmärrä miksi aina tuomitset Buddenbrockia ankarammin
kuin muita. Hän toki pitää päällikkönsä puolta, eikä koeta niinkuin
Lagercrantz vieroittaa kaikkia hänestä.
_Löfving._ Mutta hän koettaa itse ja muiden kautta eksyttää
Lewenhauptia. Sillä tiellä vie hän varmimmin meidät kaikki perikatoon.
_Sprengtport._ Jätä semmoiset puheet! Sellaista ei saa koskaan lausua
ilman todistuksia.
_Löfving._ Ikäänkuin niitä ei olisi riittämään saakka.
_Sprengtport._ Siinä tapauksessa esitän minä vastatodistuksia.
Buddenbrock ja minä olemme vanhoja tovereita. Koko parhaan aikamme
seurasimme Kaarlo kuningasta. Pelkuri hän ei ole, paitsi --. Mutta se ei
kuulu tähän.
_Löfving._ Te arvelette, paroonissa on aina miehuutta, paitsi silloin
kun hän tarvitsee miehuuttaan. Hän tietää, että niinkauan kun Lewenhaupt
pitää häntä neuvonantajanaan, on hän varsinainen päällikkö, joutumatta
mihinkään edesvastuuseen. Että Buddenbrock tekee kaikki pysyäksensä
tässä asemassa, se on luonnollista, mutta kuinka Lewenhaupt on joutunut
hänen talutusnuoraansa, sitä en ymmärrä.
_Sprengtport_ Myrskyisessä meressä vaanii neuvoton pelastavaa lankkua,
ja nyt on Lewenhaupt semmoisen tarpeessa.
_Löfving._ Mutta kuinka on hän siksi valinnut Buddenbrockin?
_Sprengtport._ Kun ylimielisyys tahtoo sitoa ystävyyden niin täytyy
myöntyväisyyden kiristää solmua. Buddenbrock, osaa taipua, sentähden
sujuvat asiat hänen kanssaan, mutta ei ikinä Lagercrantzin kanssa, joka
muutoin ei ole rakentanut ystävyyttä kenenkään muun kuin oman itsensä
kanssa.
_Löfving._ Sen uskon. Hän luikertelee käsistä kuin ankeriainen.
_Sprengtport._ Buddenbrockin suurin vika on, että hän on totellut, missä
hänen olisi pitänyt käskeä, ja että hän on käskenyt, milloin hänen olisi
pitänyt totella. Sentähden äänesti hän valtiopäivillä sotaa, vaikka
Ukrainan päivien muiston olisi pitänyt saada häntä harrastamaan rauhaa.
Sentähden pyrki hän päälliköksi Suomeen, vaikkei hän luottanut itseensä.
Sentähden vitkasteli hän, kun Vrangel pyysi häntä rientämään, ja
sentähden horjuu hän nyt toisesta päätöksestä toiseen ja antaa joka
taholta moitteelle sijaa.
_Löfving._ Paitsi veljensä taholta.
Sprengtport vaikeni taas miettien.
-- Olkoon miten onkaan, sanoi hän. Jos Gotthard Buddenbrock todellakin
on ollut täällä juonittelemassa, niin on se käynyt naiskäden kautta.
Löfving katsoa tuijotti häneen kysyväisenä. Hän ei käsittänyt majuria.
_Sprengtport._ Kuinka moni mies onkaan, samoin kuin Buddenbrock, raukka
vaimonsa edessä. Ei se ole mikään salaisuus, että paroonitar Buddenbrock
ohjaa miestänsä kovalla kouralla. Hän määrää maalin, johon hänen tulee
pyrkiä, hän liehtoo hänen kunnianhimoansa ja itseensäluottamusta, ja hän
pitää huolta suvun tulevaisuudesta.
_Löfving._ Mitä tuo tähän kuuluu?
_Sprengtport._ Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja
hänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on
uneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota
kotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä
puolestani säälin häntä.
_Löfving._ Sääliä tuommoista! Minun mielestäni pitäisi sen, jonka
omaatuntoa Lappeenrannan kohtalo painaa, panna taivas ja maa liikkeelle
paran taaksensa sen vähän, minkä hän kykenee. Mutta mitä tämä
Buddenbrock tekee? Ensiksi hyväksyy hän kaikki hulluudet, joita
Lagercrantz tyrkyttää Lewenhauptin päähän, ja kun ne ovat tehdyt,
moittii hän niitä, puhumattakaan hänen omista kurjista neuvoistansa,
jotka ovat myrkyttäneet koko armeijan. Seisotaan ikäänkuin ruutitynnyrin
päällä, joka milloin tahansa saattaa räjähtää.
_Sprengtport._ Lagercrantz olisi valmis myymään sielunsa, jos hän voisi
sillä kukistaa Lewenhauptin, mutta syyttää Buddenbrockia kaikista, se on
väärin!
_Löfving._ Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi
hän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias,
kuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin
kukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos
ruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot
ensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja
panee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä
vastaan.
Majuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut
raihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon
neuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin
armeijaa, se häneen syvästi koski.
Löfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden
katkeroittuneena: -- Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on,
seisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.
_Sprengtport._ Sitä en tiedä.
_Löfving._ Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada
kulkea etupäässä.
_Sprengtport._ Sinä, joka olit tainnoksissa?!
_Löfving._ Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin
joka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja
sisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen
armeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä
lunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin
sihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin
Lewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200
miestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin
lippu siellä.
_Sprengtport._ No, sitten?
_Löfving._ Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin:
-- Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien
ylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.
_Sprengtport._ Entä Lewenhaupt?
_Löfving._ Hän hymyillen lausui: Rohkea yritys, eikä niinkään hullu. --
Teidän ylhäisyytenne, pyysin minä taas, tulkaa sitten avuksemme, ja
saatte nähdä, että sillä aikaa kuin Lascy istuu pesän edessä
lämmittelemässä Moskovassa, menee Ruotsin armeija suorastaan Pietariin.
_Sprengtport._ Se ehdotus oli kyllä sinun kaltaisesi, mutta ymmärsikö
Lewenhaupt sinua?
_Löfving._ Olisittepa nähnyt kuinka hän säteili. Aurinkona! -- Kapteeni
viuhtoi innostuneena kättään ilmassa. Kuin aurinko! Ylipäällikkö oli
siksi rehellinen, että hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta kun hän
kääntyi Buddenbrockin puoleen, oli kaikki lopussa. -- Petollinen parooni
katsoi minuun ylenkatseellisesti ja ihmetteli, kun Levenhaupt
hetkeksikään oli voinut kuunnella semmoista, jolla ei ollut yhtään
oikeutta antaa hänelle neuvoja. Mutta minä rukoilin vieläkin: -- Teidän
ylhäisyytenne, tehkää minulle mitä tahdotte kun olemme voittaneet.
Ottakaa pääni! Annan teille sittenkin Viipurin, mutta antakaa minulle
tänään 2000 miestä! Lewenhaupt pehmeni taas, mutta sanoi ensin hiljaa
Buddenbrockille, että minusta yhteen aikaan puhuttiin Tukholmassakin.
Parooni vaan kohotti olkapäitään ja vastasi: -- Mistäpä ei
pääkaupungissa puhuta; jos siinä on kylliksi, niin rohkene sitten
yrittää, mutta ole varma siitä, että pian puhutaan enemmän sinun
hupsuudestasi kuin sinun voitostasi. Jos hän menestyy, himmennyt itse,
mutta jos hän sortuu, laukeevat seuraukset sinun niskallesi. Ne sanat
ratkaisivat kaikki. Lewenhaupt seisoi siinä kuin lammas ja vastasi
hämillään: -- Vai niin, niin luulet Buddenbrock, olet oikeassa. En olisi
jalosukuinen, jos etsisin epävarmaa onnea roistoväen kautta. Sitten
kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: Lähtekää virkaanne ja hoitakaa
komppaniianne.
_Sprengtport._ Sen olisi voinut sanoa edeltäkäsin. Ei tikapuilla tähtiin
kiivetä.
_Löfving._ No ei! Mutta siten viskattiin varma voitto käsistämme. Jos
ylhäiset silloin olisivat sallineet minun toimia, niin seisoisimme nyt
kaikki tsaarin pääkaupungissa. Koko Suomenlahden ympäristö olisi meidän,
ja Ruotsin lippu olisi etevin pohjoismaissa.
_Sprengtport._ Niin ei käy enään koskaan, sen minä uskon.
_Löfving._ Ei ainakaan tällä tavoin. Venäjä pääsee taas voitolle, eikä
ole sanottu että he enää jättävät Suomen takaisin.
Kiihtyneessä mielentilassaan oli kapteeni joutunut keskelle lattiaa, ja
seisoi siinä hajasäärin ja suuriäänisenä, kun ovi aukeni ja nuori mies
astui sisään. Ensi silmäyksellä huomasi jo että hän oli kaukainen
muukalainen. Asetta hänellä ei ollut, mutta olalla kantoi hän
matkalaukkua ja kainalossa sitraa säkissä. Harmaata ihokasta peitti
osaksi lyhyt nahkavuorinen viitta, ja päässä oli leveälierinen hattu,
jonka alta valui vaalea tukka.
Vieras nosti hattuansa ja kumarsi syvään.
-- Pyydän, että joku olisi hyvä ja neuvoisi minulle, missä saisi tavata
majuri Sprengtportia. Olen täällä vieras, mutta minulle on sanottu, että
hän on kylässä.
-- Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?
Vieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.
-- Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.
Elonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja
vastasi vankasti: -- Olen laulaja.
-- Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä
ollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus
meidän aikanamme.
-- Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin
muistan syvästi koskeneet sydämmeeni.
Sprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: -- Semmoinen olin minäkin
nuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen
äidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden
ympäröimänä.
-- Se on onni, virkahti tuntematon.
-- Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän
usein kokosi lapsensa laulamaan.
-- Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä
lupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut
rauhaa.
-- Kukahan se on, joka lähettää minulle tervehdyksen.
-- Eräs, joka pyytää teitä ajattelemaan sitä aikaa, jolloin teidät sai
kyyneleihin laulu kreivi Egmontin kuolemasta, ja jolloin te hehkuvalla
sydämmellä lauloitte Wilhelm Oranialaisesta, kuinka hän älyllä ja
miehuudella vapautti isänmaansa Espanjan ikeestä. Elähyttävätkö teitä
vieläkin ollenkaan nämät vanhat alankomaalaiset muistot?
-- On siitä aikoja, sanoi majuri miettiväisenä. Kukapa vielä elää, joka
tunsi minun silloin. Äitini ja ainoa veljeni ovat kuolleet. Sisareni ja
vanha vaalijani olivat sitä ennen menneet, ja sitten en tiedä ketään?
-- Se, joka lähetti minut tänne, sanoi että olitte saaneet
ristimänimenne Wilhelm Oranialaisesta. Nimenne on Wilhelm?
-- On kyllä, mutta kuka sen on sanonut? Miksi ette ilmoita nimeänne
ettekä mainitse sitä, joka lähetti minulle tervehdyksen?
-- Sen sanon kernaasti, mutta laulajana täytyy minun saada sanoa se
laulussa.
Muukalainen otti esille sitransa ja istahti katse kiinnitettynä
Sprengtportiin: -- Näen että olette paljon kärsinyt; niin minäkin,
sentähden ymmärrämme toinen toistamme. Sen sanottuaan alkoi hän hiljaa
soittaa, mutta vähitellen vahvistuivat säveleet ja muodostuivat
suloiseksi melodiiaksi.
-- Kuinka kaunista, virkahti Sprengtport hänkin istahtaen, taas kuulla
noita armaita säveliä.
-- Eikö totta, myönsi muukalainen. Kuinka ne viihdyttävät ja sovittavat.
Tietäkää, oli aika jolloin kaikki syntini, kaikki suruni, koko
elämäntaisteluni toiveineen ja tappioineen olivat kokoontuneet yhdeksi
ainoaksi kauheaksi taakaksi, joka painoi minua maahan. Mikä on silloin
ihminen? Kaikki mikä elämässä on valoisata, kaikki mikä meitä kuitenkin
pitää pystyssä tuntuu ikäänkuin poispuhalletulta ja toivoton pimeys
valtaa sielun. Kenen luo silloin mennä? Siihen aikaan en tiennyt ketään.
Olihan vaan yksi ainoa taivaassa ja maassa, mutta hän oli minua niin
ruhjonut, ettei apua ollut näkyvissä. En voinut toivoa enkä rukoilla.
Silloin liitelivät laulun hiljaiset säveleet huoneessa ja kuulin
lapsikuoron laulavan:
Kas siemenkin virkoopi, vaikka
Sen maaks oli muuttanut multa,
Kun joutuupi hedelmän aika
Se tähkänä kiiltää kuin kulta.
Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo
lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri,
mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta
kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.
-- Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.
-- Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra
majuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän
muuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat
säveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden
täytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa
teille.
Laulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa,
muuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan,
mutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm
Oranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä
vastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.
Hän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen
eteensä ja epäluuloisena kysyi:
-- Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.
-- Mahdollista kyllä.
-- Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun
ääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin
matkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän
salaa mielessään.
Vieras laski sitran pois ja nousi.
-- Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen
lähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. -- Näin sanoen veti hän
esille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta
tämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti
tuntematonta.
-- Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on
itse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen
tervehdyksen kanssa.
-- Maria! toisti Sprengtport kalveten.
Enempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:
-- Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun
toteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. -- Ehkä olette näihin
aikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän
tyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän
rakasti minua. Keisarillisesta armosta --
Sprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila
huomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun
Sprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:
-- Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja
ennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua
tälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa
asiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä
teidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä
häntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi
muuta.
-- Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.
-- Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on
syntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme
niinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt.
Maria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan
ja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja
vahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin
että mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen,
sen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.
Sprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas
ja sanoi: -- Siis oli se viekotellut Mariankin.
-- Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut
kuin korkein elämässä!
-- Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti
Löfving. -- Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.
Attila vastasi kylmästi: -- Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne
tultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.
Kääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: -- Kun teidän tyttärenne minun
suojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.
Majurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti
ja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo
aikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut
sitä uskoa.
-- Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi
teidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes
ne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.
-- Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?
Attila astui askelta likemmäksi: -- Marian korkein toivo oli saada itse
näyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi
enään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä
minun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä
kohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään
Suomen kansalle.
-- Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.
-- Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila
surullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua
semmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.
-- Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä
ja toista jäänyt suorittamatta.
-- Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.
-- Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?
-- Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku,
joka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin
urhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin
suuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.
Majuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: -- Se aika
jolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen
hautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua
heiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.
-- Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä
täytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti
ilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas
Espanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan
veri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan
uskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla
sen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.
Sprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:
-- Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.
_Attila._ Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme
ihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa
maassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin
vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt
rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.
_Sprengtport._ Mitä tuo tähän kuuluu?
_Attila._ Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo
kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti
kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.
-- Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt
vasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. -- Se ei ole totta! Täällä ei ole
rovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.
-- Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole
sen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä
pakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka
taipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt
taas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa
omistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa
kurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna
mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen
tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt
hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon.
Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei
riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään
kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää
viljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata
saaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä
syntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei
kukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.
-- Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. -- Mutta ette te
enkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.
_Attila._ Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti
manifestin: -- Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää
laiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja
kuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu
teille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä
silmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne
katuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!
_Sprengtport._ Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään
vihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen
lankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään
kaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon
tähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään
onnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.
_Attila._ Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta
hänen sydämmensä sykki.
Majuri hymyili surullisesti: -- Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman
pohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.
-- Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka
Jumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren
miehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken
toiminnalleen?
-- Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät
langetessaan suuren tehtävän muassaan.
-- Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme
ole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos
vaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.
-- Ei tiedä, mutisi majuri hiljaa.
-- Ei, lisäsi Attila, se tehtävä, joka sulkee itseensä elämän, se kyllä
aikanaan löytää oikean miehensä. Olkoonpa etten minä ollut se ja että
minun jälkeeni tulee toinen, olenhan kuitenkin ollut avustamassa.
Synkkyys majurin silmistä oli vaihtunut miltei avonaisuudeksi ja
hyväntahtoisuudeksi, ja hän vastasi leppyisästi: -- olette puhunut
paljon, jota en voi ruotsalaisena upseerina hyväksyä, mutta se ei estä
minua Wittin jälkeläisenä myöntämästä, että olette oikeassa. Suomessa
tuo kuitenkaan ei menesty. Rikas, tiheästi asuttu Hollanti saattoi
kuohuttaa aaltoja, jotka vihdoin syöksivät espanjalaisen hirmuvallan
haaksirikkoon. Mutta täällä? -- Harvalukuinen kansa, joka ei pyydä muuta
kuin saada elää rauhassa.
-- Juuri tätä rauhaa manifesti meille tarjoo.
-- Kuinka pitkäksi ajaksi arvelette? Ja entä ennen kun sen saavutamme!
Olen vanha soturi, ja tiedän, että rauha viihtyy paraiten tykin takana,
ja tykki kaipaa miestänsä. Se, jolla ei ole voimaa lyödä ketä tahansa,
se älköön esiintykö omalla lipullaan Europan eteen. Hän ei saa
lapsellisesti luottaa mihinkään muuhun valtaan, kuin siihen, jonka voima
hänelle antaa.
Verevä puna nousi Attilan poskille ja hän kohotti uudestaan manifestia:
-- Tässä, sanoi hän, antaa Venäjän voima meille oman vallan. Se antaa
meille lepoa ja vapautta, antaa meille tulevaisuutta. Lukekaa itse sen
lupaukset!
-- Mutta jos tuo suuri valtakunta katuu? Mitä heikko Suomi silloin
tekee?
-- Mitä jalous lupaa, sitä ei voima kadu. Muutoin tiedätte yhtä hyvin
kuin minäkin, että joka elää vapaana, se kasvaa voimakkaaksi.
-- Niin te luulette. Minä puolestani tiedän, että heikossa täytyy olla
paljon tarmoa, kun sen pitää kuolettaa rakkautensa ja tallata sitä,
voidakseen edes sillä keinoin säilyttää sitä, jota sen voimattomuus ei
voi suojella. Mitä Löfving arvelee?
Kapteeni loi katseen puhujiin ja hänen sanoissaan tuntui olevan täyttä
totta, kun hän lausui: -- Minä arvelen, että se olisi hirtettävä, joka
kiusaa meitä luopumaan kuninkaastamme. Teillä ei ole mitään tekemistä
maamme kanssa, tiedätte vähän siitä, mitä me tarvitsemme. Hoidamme
asioitamme itse omin neuvoin. Mutta jos tahdotte palkkaa tänne
tulostanne, niin etsitte turhaan Venäjän kultaa, Ruotsin tappara on
likempänä.
Attila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving:
-- Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.
Attilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: -- Isäni pysyi vielä
ihmisenä kun te muutuitte pedoksi.
_Löfving._ Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen
siitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja
Ruotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään
tultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.
_Attila._ Siihen ette kykene.
_Löfving._ Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua
palkkaanne.
Löfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi
terävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: -- Ajattelette kai poikaanne ja
syytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen
isääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta,
jolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka
valmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät
saaneet kuolla.
_Löfving._ Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä
nauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.
_Attila._ Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi
Suomessa.
_Löfving._ Te siis muutatte mielipidettä.
_Attila._ En muuta mitään.
_Löfving._ Tottakai muutatte, kun ensin yrititte viedä koko Suomen rajan
yli ja samassa hetkessä surkuttelette itseänne ja kaikkia muita, jotka
vietiin pois Ruotsista. Katsokaa, niin on käynyt ja niin käy
ijankaikkisesti kaikille luopioille.
_Attila._ Luopioille! Siksi en tullut koskaan, mutta orjaksi kyllä
teidän ansiostanne. Hän tempasi auki ihokkaansa ja paljasti rintansa.
-- Tässä! Näette! Tämän sain siellä, sitten kun ensin olitte tehnyt
minut isättömäksi. Kummalla meistä on oikeus tuomita? Ja kellä on
enemmän sovitettavana? Antakaa takaisin mitä minulta riistitte. Antakaa
minulle isäni, kotini, sisaruspiirini, kotimaani! Poistakaa poltettu
kotka hartioistani, tehkää minut vapaaksi niinkuin vapaana synnyin
Suomessa.
Löfving tuijotti vaijeten tuohon kalpeaan olentoon, joka seisoi siinä
niin kuohuksissaan, ja Attila jatkoi: -- Vaikka koko ikänne olisitte
polvillanne edessäni ja itkisitte verisiä kyyneleitä, ei se sittenkään
voisi poistaa sitä tuskaa, jota sieluni on kärsinyt yksinomaan teidän
tähtenne.
-- Ehkä, sanoi Löfving myöntyväisesti. Ehkä, mutta en voinut muuta.
Kapteeni kääntyi pois. Näkyi että hän tahtoi salata liikutustansa.
-- Jollette, sanoi Attila lauhkeammin, jollette silloin voinut muuta,
niin nyt voitte. Käsittäkää minua vihdoin, kun pyydän teitä muistamaan,
että meidän jälkeemme tulee uusia miehiä, jotka perustavat uusia
perheitä tässä maassa. Niiden tulevaisuudesta minä puhun. Olemme nyt
kerran mitä olemme. Meitä ja meidän kohtaloamme ei kukaan enään muuta,
mutta tulevaisuutta voimme muuttaa, ja se meiltä odottaa ratkaisua.
-- Älkää meiltä vaatiko mahdottomia, vastasi Löfving hiljaisesti,
melkein nöyrästi. Olemme vannoneet uskollisuutta Ruotsille, kuningas
Fredrik on herramme ja kuninkaamme, kotimaamme kuuluu hänelle, eikä
mikään oikeuta meitä muuttamaan sitä.
Attila seisoi siinä, levottomuutta, epäilystä ja tuskaa
kasvojenpiirteissä. Tämä taistelu oli ehkä toivoton, mutta hän ei voinut
vieläkään hellittää. Hän alkoi uudestaan ja lausui intohimoisesti: --
Ette kai tunne Oranialaista, ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan
Wittistä? Mutta Engelbrektistä olette kuullut. Mainitkaa edes yksi mies
koko Ruotsin valtakunnassa, joka ei siunaa häntä ja hänen tekoansa. Hän
pelasti maansa Tanskan vallasta. Tehkää niinkuin hän, vapauttakaa Suomi!
Soturiveri kuohahti taas Löfvingissä: -- Olen tehnyt mitä minä voin ja
niin teen vieläkin tällä hyvällä miekallani. Kun ammuin isänne, tein sen
pelastaakseni talonpoikaisvapauttamme ja isäimme uskoa, eikä mitkään
rukoukset saa minua uhraamaan niitä nyt. Vähän on elämä teille
opettanut, jos uskotte, että mies, joka on uhrannut koko elämänsä sen
puolesta, mitä hän pitää pyhänä, heittäisi haudan partaalla kaiken tämän
pois ja möisi sielunsa sille, joka vie hänet ijankaikkiseen kadotukseen.
-- Ette ymmärrä minua, sanoi Attila, pää kumarassa.
-- Minä teitä ymmärrän, puuttui Sprengtport puheeseen, mutta te olette
haaveilija ettekä ymmärrä meitä. Olette nyt vankimme ja lain mukaan
kuoleman mies. Mutta minun kauttani ette kaadu. Mitäs kapteeni Löfving
sanoo?
Löfving katsoi syrjään vastatessaan: -- Olen jo kerran ottanut hänen
henkensä katkerammin kuin tappamalla. Kaatakoon hänet ken tahtoo. Minä
en voi.
Sprengtport lähestyi Attilaa. -- Näette nyt mikä teitä odottaa Suomessa.
Olkoon se teille kylliksi.
_Attila._ Katkeran opetuksen annatte minulle muistoksi.
_Sprengtport._ Mutta se on terveellinen. Tahdotteko luvata minulle mitä
pyydän?
_Attila._ Mitä on minulla annettavaa, jota te ette voi ottaa? Olen vanki
vallassanne, ja te olette Marian isä.
_Sprengtport._ No siis, poikani, lupaa minulle, ettet enään koskaan
Ruotsin rajojen sisällä nosta kysymystä manifestista. Sillä ei Suomi
mitään voita, mutta kaikki saattaa joutua alttiiksi, jos kansa heittää
kaiken mitä meillä on, tavoittaaksensa sitä, mitä se ei voi koskaan
saavuttaa.
_Attila._ Voi maata, voi kansaa!
_Sprengtport._ Lupaatte siis luopua yrityksestänne?
_Attila._ Ei ole tarvis luopua siitä, joka itsestään raukee. Kenen luo
nyt enään menisin, kun ne miehet, joihin luotin, kieltäytyvät
ajattelemasta asiata?
Sprengtport kääntyi Löfvingin puoleen.
-- Koska olemme saaneet hänen lupauksensa, niin annamme mekin omamme ja
lupaamme saattaa tämän aseettoman miehen ehjänä vahtien ohi.
Löfving pysyi vielä synkkänä, mutta vastasi ratkaisevasti: -- Minun
käteni sai hänet isättömäksi, tahdon nyt tehdä hänen hyväksensä mitä
voin ja pelastaa hänet vaarasta tahi kaatua Anteron pojan kanssa.
Mutta Attila korotti torjuen kätensä ja vastasi kylmästi: -- Tunnustan
hyväntahtoisuutenne, mutta en tarvitse sitä. Jos teidän kenttävahtinne
ampuvat aseetonta miestä, niin tehkööt sen. Sanon heille silloin
kuolinhetkelläni, kuka olen. Mutta jos tahtovat sotaoikeuden edessä
tietää asiani, niin saavat tuta, että sittenkin on ollut yksi mies, joka
tavoitteli kotimaansa vapautta.
Vireä tuli syttyi Sprengtportin silmiin, ja hän ojensi äkkiä kätensä: --
Me kaksi olisimme voineet hyvin ymmärtää toisiamme.
Attila seisoi hetkisen epäröivänä. Nyt hän ei halunnut enään tarttua
tuohon äsken hänelle niin rakkaaseen käteen. Sprengtport huomasi sen ja
sanoi: -- Älkäämme niin erotko toisistamme. Se, mikä on oikeata teille,
se on väärää minulle, mutta keskinäinen kunnioitus vahvistuu usein
paremmin kun pidämme kiinni mielipiteistämme, kuin jos käännymme
toiseen, joka on ristiriidassa parhaan ymmärryksemme kanssa. Uskotteko
minua?
Majurin äänessä oli jotakin vienoa, joka vaikutti sovittavasti, ja
kaikesta huolimatta tunsi Attila seisovansa Marian isän edessä.
-- Ette siis kiellä minulta kunnioitustanne? kysyi hän kalpeana.
-- Olisin kernaasti sanonut teitä pojakseni!
Sprengtport aukasi sylinsä, ja nyyhkien heittäytyi Attila hänen
syleilyynsä.
-- Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen.
Kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.
-- Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta.
Näinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.
Attila kääntyi Löfvingin puoleen: -- Antakaa minulle anteeksi se suru,
jonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole
koskaan toivonut teille pahaa.
-- Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna.
Minäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut
muuta. Anteeksi!
Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: -- Paljoa
vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän
vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen
työntää sen vihdoin pois.
-- Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja
koska tapaamme toisiamme toiste.
-- Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen
valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo,
sentähden täytyy minun lähteä.
Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli
lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.
* * * * *
Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat
Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät
yrmeiltä ja uhkaavilta.
-- Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni
vastaamatta kapteenin tervehdykseen.
-- Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei
viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.
-- Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen
kanssa?
Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä
levollisella viattomuudella: -- Minun askeleeni ovat helposti
luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa
ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään
tapahtunut.
-- Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene
tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan
rangaistuksetta saa kavaltaa.
-- Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.
Minuun se ei satu.
Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui
Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: -- Löfving ei saata kieltää, että
te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle
Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten
otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.
-- Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa
vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne
käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen
kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen
vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.
-- Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut
käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla
oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.
-- Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?
-- En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin
olisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne
puheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja
vankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois
meidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni
mitään koko asiasta.
Buddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. -- Onko tuo Löfving
menettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän
asiaan?
Osoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti:
-- Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin
ulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä
päivän tunnussanaa. »Jumalan kanssa», vastasi mies selvästi, mutta
sittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla
silmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen
sanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut
herra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan
sotaväkeä Haminassa soitollaan.
-- Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän
ihmeissään.
-- Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.
-- Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse
valehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.
Löfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: -- Jos hän oli petturi,
niin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään
helppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.
-- Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.
-- Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin
alussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle
kaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa.
Yksi asia vaan epäilyttää.
-- Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei
ollut tähän saakka osoittanut.
-- Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.
-- Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen
Buddenbrockia. Tämä kalpeni.
-- En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen
kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain
johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin
eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten
kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä
täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko
muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.
Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut
olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen
Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.
-- Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet
tänne!
-- Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää.
Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra
paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja
selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.
-- Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja
nyt pelkäät joutuvasi kiinni.
Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.
-- Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja
oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen
iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun
olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän
ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.
Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: -- Sinä kai halusit
komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei
millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.
-- Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi
suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset
olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään
suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»
_Segebaden._ Semmoista on nyt helppo sanoa.
_Ring._ Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?
_Löfving._ Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi
kaikki sujunut kuin rasvattuna.
_Segebaden._ Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.
Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. -- En ole koskaan kantanut kunniaani
suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä
tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan.
Sentähden olimme voitosta varmat.
-- Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.
-- Kyllä, niitä, joihin se ei luota.
-- Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?
-- Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme
Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.
Tumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi
arvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: -- Kapteeni Löfving ei tee
ensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes
olette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä
olette puhunut, antakaa pois miekkanne.
-- Miekkanne! pyysi Segebaden.
Heti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta
siinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä
lausui hän lujasti ja katkerasti: -- Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan
miehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä
pitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä
varmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava,
jolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.