Uusi päällikkö.
Kun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa
sodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen
valtiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki
asiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän
jäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli
epätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja
muiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja
monet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä.
Lewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa
odotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa
seuraavissa säkeissä:
Taashan taivaan aurinkoinen
Säteitänsä lähettää,
Ja se Svean vielä pukee
Purppuransa loistohon.
Sulle kunnia valmistelee
Maineen, jok' ei unohdu,
Urostöitäs mainioita
Jälkimaailma ylistää.
* * * * *
Kun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä
lisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja
rehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa.
Tieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että
kerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja
itsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä
syy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien
sotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat
tulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja
säätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin
Ruotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta,
pakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen
vähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin
huomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen,
kun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan
ulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se
löysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä
toivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.
Syyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä
viileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan
täytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet
homehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti
kävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja
vaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4
kyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät
haudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin
jalan pistäyvän ilmoille.
Kaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin
miksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin
huomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan
muonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei
voitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten
ollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja
kun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne
talvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit
saivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata,
Hämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli
saatavissa.
Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta
kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi
Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian
vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä
vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten
kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina
väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.
Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert
ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa
hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille
sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit
jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli
aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla
hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet
ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja
mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.
Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin
kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt
ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:
-- Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon,
hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden
puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin,
että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui
aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän
eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään
itsenikieltämykseen.
Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja
itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta
miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että
Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan
valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana.
Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat
saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt,
koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi,
että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria
pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli
niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä
kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt
selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan
sotaa Venäjätä vastaan.
Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden
johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut
ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin,
joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella
syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi
sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden
ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin
kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin
mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön
erinomaista nerollisuutta.
Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä
nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat
seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät
kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.
Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä,
että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai
esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja
suuruudessaan.
-- Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta
saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin
ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä
ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi
tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari
vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika
Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi
järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden
jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa
kehdossa.
-- No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.
-- Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että
Iivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta
hänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä,
mutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla.
Kaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo
olla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen
pienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin
veljentyttären tyttärenpoika.
Segebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät,
että tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin
poika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin
tottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.
-- Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä
sillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.
-- Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! -- kuului kaikilta tahoilta.
Segebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: -- Tsaari Pietarin
puoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet
samoin periä sen äitinsä jälkeen.
-- Tottakai! Tietysti!
-- No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole
niiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja
auttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.
-- Vai niin! Vai sen tähden. -- Nythän oli saatu langan päästä kiini,
eikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi
tuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.
Hubert oli ainoa joka ei riemuinnut. -- Eiköhän olisi ollut parempi,
arveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa,
kuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille
seurauksille.
Mutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana
ylipäällikön suunnitelmassa.
-- Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen
kuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen
turhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä
koskaan voida kylliksi palkita.
-- Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee
palveluksen Ruotsille?
-- Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin
sitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille:
Suuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt,
että Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.
-- Sepä! Vai niin!
-- Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki
mitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.
Nyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa
puhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle
ja hänen suunnattomalle urostyöllensä.
Hubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta
vähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti
hän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu
siihen.
Segebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään.
Kukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus
vieraassa maassa tai isäin valtaistuin?
Hubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat
Pietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse
palkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana --
Pitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka
verkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena
Ruotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut.
Sitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli
saapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen
kotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva
Haminaan.
Nämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja
mielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei
ollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa
polttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä.
Toista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika
oli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki
syöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa
jälkeen, riensi toverien perässä.
Oli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki
kulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa.
Painostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle
ajalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa
seurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään
voivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta
talonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin
runsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen.
Lukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen.
Talonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa.
Ihmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla
vastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä
oikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa
voitoissa.
Segebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille.
Sinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät
he toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana
joukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie,
ja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden
viheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina
pihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa,
lisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa
ajatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen
tervehdykseen voitonsaajalle.
Segebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella
olevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien
yli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti.
Yhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta
ja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta.
Ylimpänä liehui sinikeltainen lippu.
Tämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian
tiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas
oli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet
heidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin
toiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan
niinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan
luonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä,
semminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo
yksistään urostöiden ja voiton takeena.
Talonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet
Haminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi
hevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat
tiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi
keskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.
Tulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet
paljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja
suurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden
kanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin
puhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar
Elisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä
Venäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa.
Kuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut
tehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta
oliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet
vangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän
olisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä
kruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen
seurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.
-- Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän.
Suuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt
on meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.
-- En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä.
Elisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä
mahdollisena.
-- Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin
metsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin
-- ajatelkaa erämaahan -- ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä.
Sprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän
asiaa ratkaistuna.
Ympärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea
edellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni
kuitenkin Hubert inttää:
-- Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan
äidin, Annan, käsiinsä.
-- Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä.
Annan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia,
jotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa
Elisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille
kaikki mitä vaadimme.
-- Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden
pilkallisen katseen Segebadeniin.
-- Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari
Pietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki
ymmärrät.
-- Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin,
hymyili Hubert ivallisesti.
-- En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin
miehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.
-- Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.
-- Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.
-- Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. -- Kah! kah! kaikui yhä
loitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.
Segebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle
vallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä
kauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten
airue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään
painuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden
jälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi
myöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin
kääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu
saada selkoa.
-- Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. --
Mitkä silmät! Se on hän! -- Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!
-- Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.
Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä
pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö
mahdollista?! Oi Jumala!
Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän
kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat
nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät
tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi
torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.
Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi
katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.
-- No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. --
Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän
keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.
-- Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää
pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.
Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä
kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.
-- Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.
-- Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi
siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät,
sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti
raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan
osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla
istui livreaan puettu kuski.
-- Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin.
Tehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja
kultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä
ansaitsevat.
-- Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. -- Mitä tuo on?
-- Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa!
Näin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja
ajoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.
Lewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas
vapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä
voima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa,
ja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli
ympäriseisovia ihmetyttänyt.
-- Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä
paikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän
teitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi.
Ratkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on
tuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.
-- Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut
Venäjän aarteet muassaan.
-- Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja
ylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen.
Niiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.
-- Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä
lienee.
-- Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme!
Entä suuriruhtinatar?
-- Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä _hän_ on?
Lewenhaupt yskäsi. -- Hän tulee toiste -- yhtaikaa sen suuren voiton
kanssa. -- Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin
päin. -- Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti
ja jyrkästi, rientäen pois.
Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin
saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi
ohjaksia. -- Tahdotko mitään? kysyi hän.
-- Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?
-- Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut
ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:
-- Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo
kallisarvoiset arkut sisältävät?
-- Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.
-- Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.
Ylipäällikkö hengähti syvään: -- Olkoon, poikani, olet todellakin
minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää
sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.
Segebaden kalpeni. -- Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka
tahtoisi kuolla edestänne.
-- En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt
silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi.
Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä
makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se
on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit
jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa
talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme
tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä
toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota
sotaonnestamme puuttuu.
-- Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä -- niin --
-- Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja
koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo
jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta
jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että
kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni
urhoollisen miehen johtamina.
-- Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka
silloin käy?
Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: -- Älä pelkää. Olen
antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta
huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja
vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija
näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan
vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä
tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja
jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.
-- Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?
Mitä hän sanoi?
Siihen ei tullut mitään vastausta.
-- Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on
täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!
-- Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!