Siemen tuuleen.
Kun Venäjä ja Ruotsi suuren pohjoismaiden sodan jälkeen sovittelivat
rauhaa, vaati ensinmainittu itselleen osan Suomea Kymijoesta pohjoiseen
päin Lappeenrantaa myöten, niin että osa Saimaata olisi joutunut
Venäjälle. Myöhemmin vedettiin raja kuitenkin Vehkalahden kirkon itäitse
peninkulman matka pitkin rannikkoa Vilajokeen, josta se kolme
peninkulmaa Viipurista kääntyi luoteeseen ja pohjoiseen Kirvun ja
Kaukolan pitäjiin. Tätä valtiorajaa varten oli Vilajoesta hakattu metsän
läpi leveä katu, lähtökohta merkittynä kivipyykillä, jonka keskustaan
oli pystytetty puinen paalu. Puoli peninkulmaa siitä itäänpäin sijaitsi
Vilajoen kylä samannimisen virran rannalla. Sinne oli rakennettu uusia
mökkejä venäläiselle rajavartiastolle, ja niiden yli kohosi
ruununmakasiineja, joiden tavaroita tänne sijoitetut vartioitsivat.
Enemmistö kylän varsinaista väestöä oli kuitenkin suomalaisia, ja aluksi
he kauhulla; näkivät kylässään noita entisiä vihollisia. Isonvihan
hirveät julmuudet olivat siksi syvästi juurtuneet väestön muistiin, että
kyllä oli vielä 1809 tarpeen Aleksanteri I:sen laupiaat sanat mielten
rauhoittamiseksi. Mutta kaikesta huolimatta ei Vilajoen väestöstä elämä
1741 tuntunut rasittavammalta kuin monessa paikoin ruotsalaisessa
Suomessa. Lahjoitusmaiden talonpoikain valitukset muissa pitäjissä
tunkivat kyllä tännekin, ja olihan täälläkin sama kohtalo varrottavana,
mutta toistaiseksi oli elämä hiljaista. Majoituksestakin sovittiin
kutakuinkin. Olihan nyt rauha molemmin puolin rajaa, ja suomalaiset
lapset saivat helposti ystäviä venäläisistä sotamiehistä, jotka omista
kodeistansa kaukana, mielellään ja suopeasti nostivat pienokaisia
satulaan, leikkasivat heille paperihevosia, nukkeja ja ajopeliä ja
jakelivat heille limpuistaan, joihin ei koskaan ollut sekotettu pettua.
Asukkaat näkivät vieraiden sotamiesten joka päivä nöyrästi ja hartaasti
seisovan pirtin seinällä riippuvan pyhimyskuvan edessä ristinmerkkiä
tehden ja rukoillen, ja ymmärrettiinhän silloin, että hekin olivat
kristityitä ja palvelivat samaa Jumalaa kuin kansa Suomessakin, vaikka
muodot olivat erilaisia. Syvästi koskivat suomalaisiin sotamiehen
kärsimykset kovien päällikköjen kourissa. Myötätuntoisuus synnytti
hyväntahtoisuutta, ja yhteinen oli kaikilla se kokemus, että maailmassa
pienet ovat alttiit suurten mielivallalle ja sorrolle.
* * * * *
Päivä senjälkeen kun parooni Buddenbrock oli sanonut jäähyväiset Maria
Sprengtportille ajoi kaksi rekeä Vilajoen kylään. Niiden jälessä
ratsasti neljä kasakkaa, ja kaikki pysähtyivät ensimmäisen mökin
edustalle. Tiheä lumisade oli ryöpyttänyt tiet umpeen ja hidastuttanut
heidän kulkuansa, niin että he, vastoin matkasuunnitelmaansa, olivat
pakotetut etsimään yösijaa. Attila joka istui pienessä, avonaisessa
reessä, hypähti ylös, koputti ovelle, mutta vastausta ei tullut. Ei
näkynyt valoakaan, kaikki oli hiljaista ja pimeätä, koko kylä näkyi
olevan unessa. Uudet koputukset ja vakuutukset, että oltiin ystäviä,
jotka pyysivät yömajaa aamuun saakka, eivät tuottaneet mitään
seurauksia. Ei ollut kukaan kuulevinaan.
Sillä aikaa oli Mariakin noussut reestä ja katseli ihmetellen ja
iloisena ympärilleen. Hänen oli ollut hyvä olla mustassa
samettiturkissaan ja pehmeässä nahkareunuksisessa päähineessään. Taivas
kaareili tähdikkäänä hänen yllään, ja metsän takana kuumotti nouseva
täysikuu. Öinen valo näytti leviävän kimmeltävänä seudun yli ja sulatti
yhteen mökkien katoilta riippuvat kinokset ympäröivän erämaan kanssa.
Koko kylä oli sillä hetkellä kuin ryhmä lumenpeittämiä kumpuja.
Attila luuli kuulevansa ääntä mökistä ja päätti odottaa, jott'ei
säikähyttäisi asujamia. Samassa astui kaksi kasakkaa hevosenselästä,
lähestyivät häntä, viittasivat erämaahan päin ja kuiskasivat muutamia
sanoja, jotka tuskin olivat sanotut, kun jo kiiti mies suksillaan
paikalle, sieppasi Marian kainaloonsa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli
tullutkin. Kimakka hätähuuto ilmaisi mihin suuntaan hänet oli viety,
mutta pimeys ja korkeat kinokset estivät pikaista takaa-ajoa. Sekä
hevoset että miehet vajosivat syvään lumeen.
-- Minä se olen, Maria, kuiskasi pois kiitävä mies. Olen Martti. Etkö
tunne minua? Älä pelkää, jatkoi hän lempeästi. Kreivi Lewenhaupt on
Säkkijärvellä Ruotsin armeijan kanssa. Hän aikoo valloittaa Pietarin
voittaaksensa takaisin venäläisen Suomen. Meitä on täällä viisikymmentä
miestä tiedustelemassa ja ryöstääksemme venäläisten muona-aitat.
He olivat päässeet metsään, ja samassa valaisi heitä kirkas kuuvalo.
Martti asetti Marian lumenpeittämän puun juurelle, mutta yksi ainoa
silmäys riitti ilmoittamaan hänelle, että se Maria, jonka hän oli
jättänyt Lappeenrantaan oli toinen kuin se, joka seisoi tässä.
-- Anteeksi! pyysi hän sydämmellisesti tarjoten kättä. Tahdon muuttaa
taas kaikki hyväksi.
-- Minulle et ole missään velassa. Paluutan sinulle lupauksesi.
-- En ollut toisia huonompi, sanoi Martti liikutettuna. Kuningas ja maa
on suonut meille anteeksi, etkö silloin sinäkin?
_Maria._ Jos Ruotsin valtakunta on sovitettu, niin vähänpä siitä mitä
minä ajattelen.
_Martti._ Teeskentelet! Et ajattele mitä sanot.
_Maria._ Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja
vannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.
_Martti._ Et tiedä!
_Maria._ Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa
tehtävä.
_Martti._ Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa
uudestaan.
_Maria._ Pohjatonta ei voi täyttää.
_Martti._ Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?
_Maria._ Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun.
Taistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut.
Niin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut
ikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme
saaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä
puoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua
rupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan
pelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo
oli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin,
ymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että
omat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka
ovat sen kuulleet tietävät sen niinikään.
_Martti._ Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut,
uskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en
olisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.
_Maria._ Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa,
mikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut
seurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa
vaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.
Martti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen
ahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan,
mutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän
vastasi: -- Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos
menettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!
Hän syöksyi pois.
Hiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka
oli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui
vapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa.
Tajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja
vapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti
häntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.
Kaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se
herätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin.
Martti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata.
Raskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta
ponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle.
Kylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja
huudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta
nyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti
ruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella?
Olivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei
vastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei
Attila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.
Levottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta
ja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas
kuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui
toisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria
pysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi
oli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä
näkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä
kiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä
ruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä
Leena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse
hän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli,
astui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.
Martti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa
Pietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty
edeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti
retkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies
ja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset
vastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut
jäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja
syöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara
sai heidät kokoon ja huutamalla: »ruotsalaiset ovat täällä!» herättivät
he talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan
sotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut
pois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo
valmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko
sotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat
syöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta
heidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys
esti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta
missä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui
hän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla
nyrkiniskulla, huusi hän uhaten:
-- Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita
omaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään,
siellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä
mitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen
on Viipurikin?
Talonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet,
mutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo
saattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä,
eikä Löfving viivytellyt sen antamista.
-- Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka
tulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne
sinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena
ollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta
minä, näemmä, olen ainoa uskollinen.
-- Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika.
Rosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme
elukat, kun tyhjensitte latomme?
-- Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat
useat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi
iskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin,
sillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa
takaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko
maailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko
Karjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut
hupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on
oltava mihin kuulutaan.
Toiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja
ruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa
leipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20
vuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut
kasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä
oltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin
heittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei
hyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä
tahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta
Venäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.
Mutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli
marssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10
kanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan
venäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin,
kun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen
syy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa,
tehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. -- Tässä saatte itse
nähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja
jaellen niitä väestölle. -- Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten
asianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä
selvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus
olla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.
Talonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet
lukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta
ratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät
parhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä
lujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja
miettivänä.
-- No? kysyi Löfving kärttyisästi.
-- Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika
ratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.
-- Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt,
arveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen
ryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja
sotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan.
Molemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja
kaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle
ja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana.
Kansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime
kuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen
lisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei
tahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.
Mitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla
etäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän
omista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä
pyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät
pitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon
kaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä
pysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko
haavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei
nähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet
pitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä,
joka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä
katsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän
hänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi
miekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket.
Maria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan
talven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli
hänen läheisyydessään.
-- Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.
Mies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä
liikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas.
Vaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja
sai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään
huokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen
kasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta.
Hänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän
istahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.
-- Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa
levittääksensä sen hänen alleen.
-- Ei, ei, viittasi hän, mutta vaipui samassa alas.
Maria seisoi neuvotonna. Pyörtyneekö Attila? Hän kääri turkin kokoon,
asetti sen Attilan pään alle ja rupesi silmäilemään apua. Samassa näkyi
pari suomalaista sotamiestä, jotka kiirein askelin riensivät häntä
kohti. Hän asettui heidän tiellensä, osoitti Attilaa ja pyysi heitä
pysähtymään.
Tuo outo kohtaus, nainen kaatuneen soturin vieressä, sai heidät
pyytämättäkin seisahtumaan.
-- Jos olette ihmisiä, sanoi Maria, niin viekää tämä herra johonkin
mökkiin, muutoin kuolee hän viluun.
-- Vieläkö hän elää?
-- Elää, mutta täällä hän kuolee.
Miehet katselivat kysyväisinä toisiansa. Olihan heillä muuta tehtävää
kuin vihollisen pelastaminen. Tappamaanhan he olivat tänne tulleet.
Mutta tässä oli tarjona vanki, vieläpä upseeri. Siitä saa kunniaa. Siis
--. Sotamiehet ottivat Attilan käsiinsä, kantaaksensa häntä mökkiin,
mutta se oli kaukana. Semmoiseen kiertomatkaan ei ollut aikaa. Lähtivät
siis suoraan taistelukenttää kohti avonaiseen hevosvajaan. Se oli sopiva
paikka, ja Attila asetettiin hajoitetuille oljille, kädet ja jalat
sidottuina. Sotamiehet tekivät lähtöä, mutta Maria huomasi heidän
epäluuloiset katseensa ja ymmärsi, että he epäilivät häntä, vaikka hän,
suomea puhuvana, oli meikäläisiä. Hän päätti siis näyttäytyä varsin
levolliselta ja sanoi varmalla äänellä:
-- Ellen käsitä väärin, pelkäätte te aseetonta, haavoitettua vankia,
sillä minua ette pelänne. Olen majuri Sprengtportin tytär ja jouduin
vangiksi Lappeenrannassa, mutta keisarillisesta armosta olen päästetty
vapaaksi, ja olen nyt kotimatkalla. Tämä herra oli annettu minulle
suojaksi Haminaan saakka.
Sotamiehet olivat ymmällään, mutta toinen hymyili pilkallisesti. Tuliko
heidän uskoa tuota kaunista naista, joka yksinään kulki venäläisen
upseerin kanssa? Kyllä he olivat nähneet majurin tyttären, ja olihan
tämä sen näköinen, mutta oli hänessä sittenkin jotakin outoa, eikä näinä
aikoina saanut luottaa kehenkään.
Maria kuitenkaan ei hämmentynyt. Hän kertoi lyhyesti, että rouva Löfving
oli muassa. He olivat yhdessä tulleet Viipurista, mutta nyt joutuneet
erilleen toisistaan, kun suomalaiset soturit, vastoin oikeutta, olivat
hyökänneet vapaaksi päästettyjen naisten suojelusväkeä vastaan.
Sotamiehet olivat toista mieltä. Heillä ei ollut tekemistä suojelusväen
vaan venäläisten muonatavaroiden kanssa, joita Ruotsin armeija tarvitsi.
Tuo suuri makasiini oli juuri heitä varten, ja vahdille olivat he
suorittaneet pikaisen laskun, mutta sitten oli koko kylä joutunut
jaloilleen ja siitä oli noussut niin kiivas melu. Asiaa näin
selitettyään riensivät he pois.
Maria hengitti helpommin ja katseli ympärilleen. Hän huomasi suuren
kasan hevosloimia sekä heiniä ja olkia. Niistä hän valmisti Attilalle
vuoteen, irroitti nuorat, joilla hän oli sidottu, ja peitti häntä
loimilla. Lämpö ja lepo näkyivät tekevän hyvää, ja potilas tuntui
nukahtavan. Lepo hänelle nyt olikin paras lääke. Maria istui oven suuhun
olkikasalle kuuntelemaan. Tappelumelua jatkui vielä, mutta heikompana ja
tuontuostakin tauoten. Mitä tästä syntynee? Oikeassa oli Tasma kun hän
kehoitti Mariaa olemaan lähtemättä. Viipykää vielä edes yksi päivä, oli
tietäjätär sanonut, mutta Leena ei suostunut. Olihan Tasma rukoillut,
että hänetkin otettaisiin mukaan, mutta Leena pelkäsi tuota noitaa, ja
sillä kertaa täytyi Marian taipua Leenan tahdon mukaan. Mutta jos Tasma
olisi ollut mukana, olisi kai käynyt toisin. Niin kiertelivät ajatukset
Marian päässä, mutta vihdoin hän uupuneena kallisti päänsä seinää
vastaan siten odottaaksensa päivän tuloa. Nukkua hän ei rohjennut, mutta
hyvää teki sittenkin suljetuin silmin levossa istuminen.
Jo oli puoliyö ja taistelu lopussa. Kummallakin puolella oli mieshukka
tuntuva, mutta Venäläisten pieni joukko oli vihdoin sortunut ylivoiman
alle, ja voitto jäi ruotsalaisille, jotka nyt saivat levähtää.
Maria nousi. Hän huomasi Attilan olevan hereillä ja meni häntä
vaalimaan.
-- Vieläkö olet täällä? kysyi hän hiljaa ja ojensi hänelle kätensä.
-- Missäs muutoin, vastasi Maria lempeästi. -- Tiedäthän sen.
-- Niin, tiedän että rakastat minua ja tiedän myös että rakastan sinua
rakkaudella, joka on ijankaikkinen. Mutta nyt meidät erotetaan ehkä koko
elinajaksemme.
-- Jos ruotsalainen armeija, niinkuin väitetään, on Säkkijärvellä, niin
on isäni muassa, ja hänen kauttansa saan hankituksi sinulle suojaa ja
hoitoa. Hän ei meitä erota.
Attila katsoi häneen surullisesti, ja surullinen oli hänen äänensäkin,
kun hän sanoi: -- Ennenkun joudut Säkkijärvelle ja tuhansista löydät
isäsi, saattaa paljon tapahtua, mutta koeta päästä jonkun kelpo
ruotsalaisen upseerin puheille ja pyydä häntä tänne, jotta saisin uskoa
sinut hänen huostaansa.
Hän istahti. Uni oli tehnyt hyvää. Pyörrytys oli lakannut ja elinvoima
palasi. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi. Ensi hädässä kiedottu
olkikääre oli irtaantunut, ja Maria koetti korjata sitä vaatteistaan
revityillä uusilla kaistaleilla. Työn tehtyä suuteli Attila hänen
kättänsä ja painoi poskensa sitä vastaan: -- Sinä olet kuin hyvät
enkelit, sanoi hän. Ne eivät koskaan väsy.
Samassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun
hän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: -- Tuo
nainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!
-- Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:
-- Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen
ystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.
Maria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä
ylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti
vihdoin:
-- Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa
tuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! -- Hän syöksyi esiin
tarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka
vaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt
rynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.
_Maria._ Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi
minun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan
omia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.
_Martti._ Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?
_Maria._ Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani
vaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.
_Martti._ Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.
_Attila._ Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin
älkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on
kärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja
sitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla
mielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.
Martti vastasi katkeran vihan katseella turhaan koettaen näyttäytyä
kylmältä: -- Ettette te häntä paljasta, se on selvää, mutta sitäkin
selvemmin todistan minä, ettei teillä ole niin paljon valtaa kuin
luulette olevan.
Hän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui
hänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet
seisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään
riitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving
salamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.
-- Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko
mieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että
hän seurasi neitiä suojelusvartiana.
-- Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja
vimmatusti kääntyen Marian puoleen: -- vai enkö ehkä innokkaasti
pyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut
vapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua.
Miksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit
sydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi
kuninkaani ja maani?
Maria katseli vakavasti Marttia.
-- Oletko sinä Martti?
-- Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit
meiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen
rinnalla.
-- Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.
Kapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: -- Älä
ajattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.
Martti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: -- Tyhjyyttä
toinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria
täytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi
lumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.
Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan
verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi
kuinka oli käynyt ja synkistyi.
-- Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.
Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.
Attila puoleksi nousi ja vastasi: -- Harvoin seisoo toinen niin toisen
tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti
valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo
minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo.
Hansikkaani on jo ennen heitetty.
Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä
verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa
ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään
mies. Kapteeni veti esille taskupullon: -- Juokaa, se on järkevintä mitä
mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving
kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja
käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä
kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.
Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät
ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki
oli paennut.
Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli
talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään.
Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja
kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella,
kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä.
Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui
sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä
kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut
jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja
asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät
saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti
vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti
pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena
päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.
Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä,
sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle.
Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli
muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä
paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat
selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät
hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa.
Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi
Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se
oli lämmitetty.
Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta.
Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä
pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko
hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria
ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän
mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui
hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut
pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa
näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi
Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan
sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän
jaksoi. -- Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet
vahvistavasti.
Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot
ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään
maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon,
jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän
todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän
mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut
hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella.
Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä
surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin
ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä
rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian
myöhäistä.
-- Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa
johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet
rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta
itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet
vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli
siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen
täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.
Maria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli
Attila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa
hänet.
Silloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: -- Oletko ajatellut mitä se
maksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?
_Maria._ Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.
_Attila._ Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on
auttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.
_Maria._ Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut
suorittaa.
_Attila._ Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää
sinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?
_Maria._ Kaikessa sinun kanssasi!
_Attila._ Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi
menetetty.
_Maria._ Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa
tietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä
rakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.
_Attila._ Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun
yhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.
Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin
kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.
-- Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama
olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.
Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen
luo ja sanoi matalalla äänellä: -- Koetan ulkoapäin avata luukut ja
saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina.
Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin
silloin on aika.
Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta.
Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö
liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle
Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja
liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat.
Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi
miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri
tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.
Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän
aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle.
Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa.
Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät
itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria
vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi,
ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti
nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä
kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella
ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen
rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa
kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin
olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys
vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle
yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti
vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden
tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat
eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut.
Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen
kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.
Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen
kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat
pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään
seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta
sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi
tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä
ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui
edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän
seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo
outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea
erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa
hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli
paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet
viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.
Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen
pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin,
vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut
mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla
hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät
pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi
hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja
Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja
lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän
heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa
heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja
vapaina.
-- Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat
tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta
ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: -- Pysähtykää, muutoin ammumme.
Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta,
joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta.
Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.
* * * * *
Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä
pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja
nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen
kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon,
sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket
olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen
kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä,
ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä
katsomaan.
Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes
lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän
palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni
tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja
entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka
olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä
valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi
turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa
menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen
hänen kanssaan -- tämmöisinä aikoina -- sehän oli avointa kavallusta, ja
tiettyä oli mitä siitä seuraa.
Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli
väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi.
Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä
lausunut sanaakaan.
-- Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.
-- Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he
ovat tappaneet hänet?
-- Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja
kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut
ajatella?
Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: -- Varoitinhan minä teitä
vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo?
-- Maria purskahti taas itkuun.
-- Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne
mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on
yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän
kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän
sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun
armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa,
väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä
Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän
talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän
kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se
olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa,
niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka
tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.
Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein
tajunnut mistä puhe oli.
-- Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.
Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.
Maria rupesi kuuntelemaan. -- Saanko siis odottaa isääni tänne tänään?
kysyi hän.
-- Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on
lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin
työtä riittää.
Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen
ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.
-- Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.
-- Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.
Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: -- Tiedän kyllä että he
ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut
muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni -- jota
eivät aavistakaan.
-- Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.
-- Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin
kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein
hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut
hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta
näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että
rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän
siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin
erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän,
jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja
surussa.
Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen
puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut.
Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.
-- Mitä se on? kysyi hän äkkiä.
Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: -- Ne tulevat taistelupaikalta.
Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan,
mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi,
mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.
Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet
valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut,
mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: -- Jos haluatte
keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin
pastorin, kun hän saapuu kylään.
Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: -- Kyllä, silloin
kun minut viedään kuolemaan.
Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.
Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.
Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee
tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.
-- En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos.
Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se
on valoisa niinkuin tänään.
-- Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.
-- Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran
vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa
auringon loistaa pääni päälle.
-- Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?
-- Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä
huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani.
Minun on niin raskasta olla.
Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien
parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten
pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: -- Ei!
Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän
olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä
kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän
häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo
ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.
Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian
tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö
oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa
oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä
hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin
kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on
hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.
Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse
ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, -- sillä,
sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista
toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä
Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan
näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän,
temmasten oven auki, tuolla hän istuu.
Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän
vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen,
nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata
mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin
hän miellyttävämpi kuin ennen.
-- Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut
Mariaa.
Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.
Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin
Maria uudestaan toipui ja vastasi: -- Tiedän että minun tulee kuolla, ja
että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa
kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon
ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.
-- Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.
Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.
Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: -- Älkää olko kova,
Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja
aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten
käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.
Kapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä
nähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:
-- Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän
on silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.
Sen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä
suruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.
-- Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle
sotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen
tunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu
hänet. Sen sanottuaan hän lähti.
Kun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän
nojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian
meni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema,
ja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa
näköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas
ympärilleen. -- Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?
Tukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli
hän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa
hän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän
kuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli
hänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden
nähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.
Vähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato.
Sammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli
sinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty,
jonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli
niissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä
kuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin
toivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu
Maria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä
kukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti,
ja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle
Yrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella
ijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli
hän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän
rakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on?
Mihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.
Hänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet.
Nyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu
Marian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän
näkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin
ilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli
kulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois,
mutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.
Huolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja
pysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa
vastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin
olisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta
näkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä
jota hän etsi.
Pikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä
myöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva
sotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä.
Hänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.
Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua
neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä
hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen
kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut
eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään,
auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia
äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle.
Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja
kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala,
turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä
ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta
meitä ijankaikkiseen elämään.
Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan.
Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka
pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen,
joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä
Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen
korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka
lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos
hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti
rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut
itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut
hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan
käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua,
korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa.
Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se
valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin
tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat
poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle
Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?
Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui
musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää
ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin
lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin
pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada
levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.
Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla
kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja
lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; -- miksei hän puhuisi heille?
-- Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan
sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta
valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala
lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin
viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä,
ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo
meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden
mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä
hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se
päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen
asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme
omiin käsiimme.
Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana.
Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan
keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin
kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: -- Lieneekö hänessä perkele?
-- Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta
suuhun.
-- Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme
siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme
perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan
Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta.
Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei
tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa
antaa meille Viipurin takaisin.
Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun
kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta
surujen maata? Mitä uskoa?
-- Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. -- Mitä arvelet?
-- Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua
ymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä
olemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita,
että kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle,
toisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää.
Käsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää
mitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei
enään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin
maihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia
oman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan
pauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat
kostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja
onnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa
suojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme
suoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan
luona on lopussa.
Taas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä
loistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä
moiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu
vai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla
sanoilla pelastaa henkensä?
-- Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme,
lausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että
venäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.
Ukon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli
oikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän
ennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita.
Venäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään
armeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta?
Hänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu
houkutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.
-- Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi
hänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.
-- Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli
sanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät
sanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä
tahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun
yritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä,
orastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan
niitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja
hoitakaamme omaamme!
-- Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.
-- Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa
meitä. Hirtettävä hän on! -- Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille.
Vahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta
uhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo
päästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui
irti sanoen:
-- Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä
yksin.
Miehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti
hänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle.
Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt
hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.
-- Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.
-- Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!
Kavaltaja.
Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan.
Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta
tämä hurjasti pisti ja löi.
-- Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun
teidät kaikki! -- Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti
lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne.
Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli
kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä
tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti
tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema
pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen
vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos
mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: -- Sittenkin lähdemme
yhdessä!
Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun
tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.
-- He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä
pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille,
mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka
latva jo oli tulessa.
-- Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan.
-- Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu
tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään
tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.
-- Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii,
huudettiin taas.
-- Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!
Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas
ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä
kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä
aavistanut mitä oli tapahtunut.
Ne kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän
rovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään
muistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa
syyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen
eteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja
kauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus
ilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi
ratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että
Löfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan
Säkkijärvelle.