Elävien ja kuolleiden suhde.
Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja
kuolleiden suhteet toisiinsa.
Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa.
Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun
katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään
käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta
sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää
kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia.
Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä
epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat,
ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen
jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta.
Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus
olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus
aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen
ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun
kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin
on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan
muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja
näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa
tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen.
Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja
on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut
olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.
Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan
vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi.
Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet
kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa
ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano,
kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset
intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin
ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun
ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden
keskinäiset suhteet.
Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian
heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään
ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa;
jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee
siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa
kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen
hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai
johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut
tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä,
apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten
näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit
jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen,
jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa
vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin,
entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken
ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä
veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään
sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan
pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen
reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä
oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka
voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.
Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta
voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin
hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat
monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa
tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian
neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät
tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta
tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen,
jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että
vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit,
sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.
Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia,
niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään
vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan
maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten,
että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan
ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi
olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka
haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit,
jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän
käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus
kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen
omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa.
Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi;
mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa
hänen omaisuuttaan.
Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä,
ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat:
_De mortuis nihil nisi bene_, "kuolleista ei saa sanoa muuta
kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan
hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla
luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.
Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja
säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän
eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin
loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan
pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti
osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa",
_mos majorum_, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää
muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.
Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista
elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille
palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän
sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät,
mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on
lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he
ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan,
ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä
tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden
ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä,
kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten
sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten _lar familiaris_,
perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu.
Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat
sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja
kalastuksessa.
Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan
täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat
laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta
esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään
suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan
suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget
vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja
kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien
palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin
hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että
samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja
muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa
mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa
uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai
kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että
vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi.
Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että
vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin
he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen,
joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen
vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia
tieto-aineksia kuin he.
Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä
ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa
pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on
luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä.
Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman,
joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että
henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla
pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja
kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa
eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että
vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta
hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen
vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät
kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat
täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme
olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua
levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa.
Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa
tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten
lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä,
jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin
kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella
kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k.
kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta
jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan
tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri
yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt
niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan.
Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta
kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää
monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.
Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät
kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti
kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan
pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat
hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse
hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon.
Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten
neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että
noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen
siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme
lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa
Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa
"maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta
nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin
kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen
keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet,
joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy
muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja
pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas
samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun
tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai
kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat
leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä,
ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli
tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri
paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein
vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi
ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan,
kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa
kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin
olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet
kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin
korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu
esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen
tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä,
joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys,
miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön.
Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun
vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut,
sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan
häiritsemättä sitä ennen eläviä.
Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi.
Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka
olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran
jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne
sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule
takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen
vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana,
että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai
sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään
vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta
sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja
polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan
tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa.
Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin
hautaamista.
Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä
viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan
sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista
viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan
sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on
se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä
kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä,
jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen
yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis
on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin,
ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että
hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.
Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta
eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on
päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun
muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen
tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista
aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa
on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat
puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee
kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin
pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä
mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti
hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä,
niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer
olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa
noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän
pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja
vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan
puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta.
Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa.
Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte
niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin
kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka
sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista
ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että
eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten
vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä
Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä
juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että
juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni
aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita
käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.
Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen
kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii,
että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava
kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava
sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena,
joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat
aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa
naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana
puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun
käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu
meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se,
että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten
heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa
tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa
hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset
heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin,
vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen
hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät
koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä
selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu
erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa,
jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta
joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä
etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa
kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on
kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana,
saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen
lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos
he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet,
joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin
mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.
Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu
suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset
kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista
lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka
kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen
juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai
naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis
lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on
aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan
näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja
lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe
saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.
Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman
jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla
kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että
siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko
katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä
paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota
kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen
ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus,
puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä,
ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen
paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen.
Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin
kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista
näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen
päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin
esimerkkien mukaan.
En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla
fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän
tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta
ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä,
ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota
pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto,
ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen
vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen,
että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden
saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin.
Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen
kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä
työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien
luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä
työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla
osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo
kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti
pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta
kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.
Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa,
ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty
käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan
nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko
tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa
monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin
aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin
läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea
saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin
Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee
tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin
hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen
sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää
sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen
"poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja
"manalle menneestä".
Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä.
Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka
ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen
perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan
keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa
avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä
tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta,
linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai
hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat
kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä
saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen;
alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa
läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa
taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin.
Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen
mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama
tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään
petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville
vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä
tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin
olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin
tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään
parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä.
Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain
ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin
pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden
saastuttaa niitä.
Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun
jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta
kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa
elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen
jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen
yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa
hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista,
voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain-
tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he
selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina
vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on
vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin
helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon
parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä
haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa
hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella
muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden
hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa
haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren
ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa
viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että
pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on
kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa
asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä
yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä
hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi
se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien
lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat
tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen
poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan
vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut,
pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?"
Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen
ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta
vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu
samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa
kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai
raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi
klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen
kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä
syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää
loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten
estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn
alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen
soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka
siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.
Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi
kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella
eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan
sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai
runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena
lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun
käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan,
että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten
koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot,
joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta
velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.
Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta.
Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin
arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin
raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin
alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan
minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa
asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo
kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan,
vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että
kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa
eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit,
jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa
maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan
lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan
tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista
vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että
vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata;
jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja
janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja
juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä
uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut
vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin.
Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo,
että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin
ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka
liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja
surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä
kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin
tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta
viiniä on pantu vanhoihin leileihin.
Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti
ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen
muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan,
ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto
himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan
hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset
väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee
sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta
tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa
asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa,
johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme
alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on
se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka
ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta
taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy
maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota
myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole
kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta
on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia
vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on
olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan.
Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta
matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan
tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän
luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään
matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään
myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on
paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa
pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.
Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista.
Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät
yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita
silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta
tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään
jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi
taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset
kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia.
Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en
suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana
alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus
oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet.
Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.