Muukalaisen asema.
Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat
saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti
samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi.
Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi
kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, —
nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla,
ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina
kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän
moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan
käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa
velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on
pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.
Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan
vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä
hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä
viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia
monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan
kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on
kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa
päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen
määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt,
jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin
kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin
muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien
naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai
useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa
olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava
sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa
yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon
jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti
pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri
jäsenten kesken.
Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden
laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään,
yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi
kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset
arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä
vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden,
laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon
kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin
olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella,
muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan,
jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi
yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun.
Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki
enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on
erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti
moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset
laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat
toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen
yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.
Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan
laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset
alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun
yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat
yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla
muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia,
eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma
kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta
kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi
vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa _hostis_, vihollinen,
käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa
luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että
ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa,
ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen
murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset
olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään
germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet
sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana.
Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen,
tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu
lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli
muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei
ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä,
vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla
miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.
Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui
muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion
suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta
hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin
sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan
pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana
poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan
maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä
Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla
vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun
muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin
hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden
hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin
nojalla, jota kutsuttiin nimeltä _droit d'aubaine_ sai
muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai
lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka
oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli
siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista
niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia
olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla
rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät
heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta
asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista
elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti,
mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat
ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia
koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta
uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään
uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin
kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja
väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus,
niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.
Kun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina
muukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole
vaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät
saman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet
suureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee
yhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen
taipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on,
sekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka
yhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat,
uskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman
ryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon
herättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista
yhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii
orastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin,
joka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja
määräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen
puolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi,
jos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan
luonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena.
Lisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien
jäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää
mieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja
halveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana.
Raakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies.
Niinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski
alkuasukasta työhön, vastauksen: "Valkea mies tekee työtä, ei musta;
musta mies on gentlemanni." Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen
Suuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti
hänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä _kob-lu-na_, joka
merkitsee "valkea mies"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui
paremmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen
_in-nu_, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan
grönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon,
huomautti hän usein: "Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin",
tai "Hänestä alkaa jo tulla ihminen", s.o. grönlantilainen. Raakalainen
pitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa
maailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme
niilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle.
Kreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat,
että helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän
ja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma
maansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa.
Muhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja,
jotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat,
että meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja
ampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän
turhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse
uskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen.
Se, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta
alkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten
välisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei
uskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan
asettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja
jota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin
kuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on,
samaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan
silloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka
näyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen,
n.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden
rinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä,
ovat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen
otetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras
paikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle.
Hänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin
palkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin
mokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat
siten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on
oltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä
velvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli
surmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa
olosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa "Hitopadesha"
luetaan: "Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle
vierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on
jokaista muuta ihmistä ylempi."
Vierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan
velvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty
uskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus
ihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä
niistä sanotaan: "Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille,
omaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka
hengittäisi." Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa
avunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen.
Plato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin,
että muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma
kansalainen. "Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa
Zeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin
varovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan." Samallainen
käsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon
suojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter
häntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan
arveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet
Juutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen
tärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin
kunnioittaminen. Muhammed sanoi: "Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja
ylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan." Mutta tässä niinkuin
monissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota
arabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista.
Se seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi
rangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan
etuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä
tapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä?
Miksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin
tukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen
pohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla
seudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada
turvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia,
kostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa
selitystä.
On väitetty, että vierasvaraisuus on välttämätön tapa sivistymättömissä
maissa, joissa ei ole matkustaville majataloja, ja että ystävällisyys
matkustavaa muukalaista kohtaan on viisauden-sääntö, koska henkilö,
joka on vieraana tänään, voi olla huomenna kestitsijänsä isäntä. Mutta
vaikka vierasvaraisuus perustuisi muihinkin syihin, niin näyttää
minusta kuitenkin aivan epäilemättömältä, että sen vaativin käsky ja se
arvo, joka sille annetaan, johtuu maagillisista käsityksistä.
Yksinäinen muukalainen ei ole näet niinkään merkityksetön henkilö kuin
saattaisi luulla. Kuvitelkaa mielessänne pientä yhteiskuntaa, jossa
kaikki tuntevat toisensa, jossa on totuttu näkemään pelkkiä tuttuja
kasvoja. Sitten ilmestyy sinne eräänä päivänä olento, jota ei ole
nähty koskaan ennen, ehkä omituisissa vaatteissa ja puhuen kieltä,
jota ei ymmärretä. Tuntematon muukalainen, kuten kaikki tuntematon ja
outo, herättää taikauskoisissa käsityksen jostakin yliluonnollisesta.
Indialaisessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa
mainitaan vieraat lähinnä jumalia ihmisten kunnioituksen esineinä.
Aiskylos puhuu ihmisen "jumalattomasta käytöksestä jumalaa tai
vierasta tai omia vanhempiaan kohtaan". Odysseiassa kerrotaan,
että jumalat kulkevat kaupungeissa kaukaisista maista vaeltavien
muukalaisten hahmossa näkemässä ihmisten väkivallantöitä tai
hurskautta. Heprealais-kirjeessä on kirjoitettu: "Elkäät unohtako
vieraanvaraisuutta, sillä sen kautta ovat muutamat tietämättään saaneet
enkeleitä vieraikseen."
Muukalainen voi vieraana tuoda tullessaan onnea ja siunausta.
Oleskellessani ensimäisiä päiviä Demnatissa, Suuren Atlas-vuoriston
berberien keskuudessa, väittivät alkuasukkaat, vaikka ovatkin yleensä
vihamielisiä europalaisille, että he ovat sangen tyytyväisiä siihen,
että tulin sinne, sillä minä toin muka heille matkassani sadetta ja
ruokatarpeiden hintain halpenemisen; ja pohjoisen Marokon arabiankieltä
puhuvat vuoristolaiset vakuuttivat, että minulla on "onnea tuottavat
kehräsluut", koskapa heidän kylässään, sitten kuin minä olin tullut
heidän pariinsa, alkoi käydä useasti sheriffejä, profeetan oletettuja
sukulaisia, jotka ovat aina arvokkaita vieraita, sillä heidän luullaan
olevan varustettuja suuremmassa tai pienemmässä määrin pyhyydellä,
_baraka_. Muukalainen voi tuottaa menestystä joko tahtomattaankin onnen
tuojana, tai onnentoivotuksillaan, joita pidetään ylen tehokkaina;
ja on täysi syy olettaa, että jos häntä kohdellaan hyvin, niin hän
antaa vastalahjaksi siunauksensa. Ei ole siis kumma, että muukalainen
on monin paikoin tervetullut vieras. Kun hän astuu kalmukin majaan,
sanoo Bergman, ihastuvat kaikki siellä olijat, sillä he pitävät hänen
tuloaan onnena, joka kohtaa odottamattomasti perhettä. Hindujen pyhissä
kirjoissa luetaan, että brahmini, joka tulee vieraaksi, tuo mukanaan
sadetta ja sateen seurauksena ravintoa, ja että isäntä, joka kohtelee
hyvin vieraitaan, saa rikkautta, mainetta, pitkän iän ja kaikki taivaan
siunaukset.
Mutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena
hyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana.
Yleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan
peljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa
onnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan,
jotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen
mukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja
kerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän
kirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema
"muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita", oli
ainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto;
ja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin _dii
hospitales-_ eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten
pyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen
ehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin,
koska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon
vihansa liekeillä; "vieras", sanotaan, "tulee taloon kuin palava tuli".
Se seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin
peloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi
yliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän
joutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa
kanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan
voimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien
mukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin
sähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta
että johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat
veri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa
vierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan
isännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa
hänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän
joutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten
siirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä
sitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä
jos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota
kirous tarvitsee siirtyäkseen.
Kun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen,
lähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä.
Tämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: "ruoka kostaa" sille, joka
rikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron
vaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty
ruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous.
Käsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu
ainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan
niitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla
kansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että
isännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii
hänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut
majaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää
tai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien
keskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta,
sillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan
kuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi
muukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla
hänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos
kaksi henkilöä, "syö suolaa" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy
ystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen
ateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei
enää muuten ole vatsassa.
Voimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle
osoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu
ainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin
hänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi
tulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli
korvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää,
millaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa
piilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan
otettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen
antaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja _bismillah_,
"Jumalan nimeen", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon
sisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli
pidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä.
Atlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari
päivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun
sitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan
vastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä
hän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen
laukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista,
että sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska
he pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta.
Myöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen
herättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet
kykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on
tapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö
ojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän
saa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan
kylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on,
vastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen
veden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti
kylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa,
joten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen
kirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää
muukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan
koettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita
hänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen
venäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla
hänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet
olevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi.
Myöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä
ajalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot
olivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen
keskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi,
ettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan
uskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on
tervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin
siinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle,
näyttää hän, ettei hänellä ole asetta.
Matkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka
vastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun
muukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja
ne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee
pois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen
tärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä
hän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy,
että ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin
tuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän
yliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja
annetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys,
että vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin
kuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden
velvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli
sääntönä: "Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen" s.o. orja.
Eteläslaavilaiset sanovat, että "vieras ja kala haisevat kolmen päivän
päästä". Marokossa riittää "Profeetan kestiystävyyttä" kolme päivää, ja
ensimäisenä yönä on muukalainen "Jumalan vieras". Kun Atlas-vuoristossa
tulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle
ensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin;
seuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena
päivänä oli viisainta lähteä taipaleelle.
Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä
kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi
ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään
muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus
taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet
ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain
keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut
mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain
yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan
pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.
Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa,
jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja,
muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta
heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat
viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita.
"Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian
pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan
minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen
syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää
kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta
kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että
valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta.
Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin
kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa."
Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt
vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla
olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius
ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että
nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen,
ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman
kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia
virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien
arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen
sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka
olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden
ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi,
että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia
kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi
jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet
vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän
katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden
tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta
pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää
yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.
Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai
kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät
kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion
rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma
kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron
uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet
oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan
erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua
toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin
vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava
omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen.
Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene
muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä
merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei
ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus
tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen
kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa
valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei
yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa
todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen
kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen
rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin
esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat
ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin
yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin.
Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä,
voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus
nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla
omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.
Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa
että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien
jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä
kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain
omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa.
Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin
rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain
sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi
vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä.
Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että
ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet
nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava
se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä
maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen.
Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa
ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat
tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja
vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet
kohtelevat tylysti.
Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain
välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa
olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat
toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla.
Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka
nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin.
Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa,
jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä
sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota
tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri
osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet
kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se
käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina
sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme
jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni,
ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista
edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja
että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista
velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä
asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin
alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat
laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys
on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen
vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on
lisääntynyt.
Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan
kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat
yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä
heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat
rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain
ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt
yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon
vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti,
on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri
kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin
vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat
kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa,
niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne
vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan,
ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin
asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta
vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä
kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan
järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat
johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä
aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat
aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi
yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on
antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se
nykyhetkellä nauttii.