Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan.
Siirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin
tapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon
kuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa
ole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje,
ja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla
on käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin
lausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa.
Illan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa "Velvollisuudet lähimaista
kohtaan", jos "lähimäisellä" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan
jäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin
kysymykseen: "Kuka on lähimäisesi?" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei
pidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan.
Viime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten
muodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän
epäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa
merkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi
kutsua sosiaalisiksi eläimiksi.
Orangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa
koiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä
ryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi
koiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja
samoin on simpansin laita. "Harvoin näkee", lausuu Savage, "useampia
kuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla;
on kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa.
Simpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi." Tämä tieto, jonka
muutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on
erikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain
huonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten
olettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain.
Mutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten
yhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja
huomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille
edullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi,
että suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan
vihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä.
Mutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä,
voidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden
määrää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin
seudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin
tarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja
tarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä
ravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne
eivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti
hedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia
yhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina
laumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät,
ja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä
elämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina
vaikea saada ravintoa.
Johtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat
kantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina
yhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin
ihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin
nekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on
uskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa
yhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että
petoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä
ja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään,
varsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä
hiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton
vahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että
suuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista
on voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että
ihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin
todennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa
metsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin
kuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä
ravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet,
joita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä
tarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina.
Nekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että
heidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa
elättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin
elävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe
suurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät
ainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin
yksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan
erillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet
usein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua
olevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes
voimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille.
Lyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä
maanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille
lahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä
j.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä,
jonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina
perheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe
tai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja
kumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat,
mitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella
kuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he
puolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka
hankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat
ennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret
valmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit
vaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin
elävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian
rohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen
eli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät
vieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista
kuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa.
Näyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut
etupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin
aloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli
ihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä
yhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan
sovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien
nojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena
kuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa,
että hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä
varhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle
mahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa.
Yhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien
yksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen
on paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän
pääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei
ole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin
alttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat
toisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia.
Jokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne
ovat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan
kovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit
samoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä.
Useat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä
kuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin
etuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko
vaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet
metsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun.
Darwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran
paria kolmea sokeaa toveriaan.
Saman raakalais-yhteiskunnan jäsenet tuntevat myös sympatiaa toisiaan
kohtaan. Jos hyökätään jonkun yhteiskunnan jäsenen kimppuun, niin
rientävät toverit hyökkääjää vastaan. Aikaisin yhteiskunta on
keskinäiseen sympatiaan perustuva puolustusliitto. Tämä sympatia
se on etupäässä monien tapain ja lakien pohjana, jotka määräävät
saman yhteiskunnan jäsenten keskinäisen suhteen. Tapa kieltää heitä
riistämästä toistensa henkeä ja omaisuutta. Miksi? Varsinaisesti siksi,
että yhteiskunnan muut jäsenet tuntevat sympatiaa kärsivää kohtaan,
paheksuvat vääryyttä, vihastuvat väärintekijälle. Tämä yhteiskunnan
paheksunta on alkuperäinen, tyypillinen muoto siitä, mitä me kutsumme
moraaliseksi paheksumiseksi. Tapa on velvollisuuden käsky, koskapa
henkilö, joka sen rikkoo, joutuu yhteiskunnan paheksumisen esineeksi,
joka paheksuminen saa selvimmän ilmenemismuotonsa yhteiskunnan
antamassa rangaistuksessa. Yhteiskuntaelämä tuottaa siis ihmiselle
kaikellaisia velvollisuuksia hänen oman yhteiskuntansa jäseniä kohtaan.
Ja nämä velvollisuudet ovat jo alkeellisessakin yhteiskunnassa suureksi
osaksi samat, jotka sivistyneet kansat tunnustavat velvollisuuksiksi.
Kaikki yhteiskunnat, joista meillä on tietoja, vaativat, että niiden
jäsenten yleensä on pidettävä arvossa toistensa henkeä, omaisuutta ja
kunniaa. Sekin velvollisuus, että jäsenten on puhuttava totta, mitä on
usein pidetty kultuurikansain keksintönä, tavataan jo alhaisimmilla
kehitysasteilla olevilla luonnonkansoilla.
Jos vertailemalla tarkastelee, miten eri kansat käsittävät
velvollisuuden puhua totta, niin näkee selvästi, kuinka väärä se
käsitys on, että ihmissuku olisi muka joka suhteessa moraalisesti
sikäli parantunut, mikäli se on edistynyt intellektuaalisessa
kultuurissa. Moraalin historia ei ole ollut ainaista edistyskulkua
niitä siveellisiä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi.
Joskus ovat raakalaisten käsitykset eräistä velvollisuuksista
ankarammat kuin meidän, ja he täyttävät ne elämässäänkin tarkemmin
kuin me. Niinpä kunnioittavat useat sivistymättömät kansat totuutta
niin suuresti, ett'eivät edes kiusauksellisimmatkaan asianhaarat
voi heitä vietellä valhettelemaan. Näin on Ceylonin veddain laita,
jotka ovat kovin alhaisella kehitysasteella; heidän luotettavuutensa
on naapurikansoilla sananpartena. Ei ole todella koskaan kuultu
heidän sanovan sellaista, joka ei olisi totta; muuan vedda, jota
epäiltiin oman heimonsa alueen ulkopuolella syypääksi murhaan ja joka
vietiin oikeuden eteen, olisi helposti voinut päästä rangaistuksesta
kieltämällä rikoksensa, mutta hän ei kieltänyt, vaan oli aivan
vaiti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita eräiden Indian mannermaan
sivistymättömien heimojen harvinaisesta totuudenrakkaudesta. Kerrotaan
korvá-kansasta, joka on tunnettu ryöstöretkistään ja tavattomista
julmuuksistaan, joita se näillä retkillä harjoittaa, että kun sen
kansan rosvoja saadaan kiinni ja viedään oikeuteen, niin he eivät
koskaan kiellä rikostaan, vaan kuvailevat päinvastoin perinpohjaisesti
ryöstöretkensä. Eräistä toisista Intian raakalaisheimoista tiedämme
luotettavien kertojain kuvauksista, että heimon jäsen saattaa tehdä
itsemurhankin, jos sanotaan, että häntä epäillään syylliseksi
valheesen. Ylimalkaan saattaa sanoa, että alhaisimmalla kehityskannalla
olevat alkuasukkaat näyttävät kunnioittavan totuutta enemmän kuin
kehittyneemmät raakalaiset.
Mutta luonnonkansojen moraalissa emme näe pelkästään negatiivisia
tapain-käskyjä. Heidän tapansa eivät rajoitu ainoastaan kieltämään
eräitä tekoja, joista koituu kärsimystä tai vahinkoa toisille,
vaan ne vaativat myöskin tekoihin, jotka positiivisesti lisäävät
toisten menestystä. Keskinäinen auttavaisuus ja armeliaisuus on
kaikilla luonnonkansoilla huomattava piirre yksilön suhteessa
oman yhteiskuntansa muihin jäseniin. Tämä koskee alhaisimpiakin
luonnonkansoja. Australian raakalaisten ystävällisyyttä toverejaan
kohtaan kiitetään yksimielisesti. Kun joku alkuasukas saa työllään
siirtolaisten parissa hiukan rahaa ja menee sitten takaisin
heimolaistensa luokse, niin hän jakaa heidän kanssaan koko ansionsa.
Sairaita hoidetaan ylen hellästi; kun heimo siirtyy olinpaikasta
toiseen, niin sellaisia, jotka eivät jaksa itse astella, kannetaan. Ja
Australian pohjoisrannikolla ovat retkeilijät huomanneet, että sokeat
ovat ryhmän lihavimpia, sillä heille annetaan aina parhaat palat.
Nansen väittää, ettei ole sääliväisempää ihmistä kuin grönlantilainen;
hänen ensimäinen käskynsä kuuluu: "auta lähimaistasi". "Mutta", lisää
tämä kertojamme, "valitettavaa on, että mikäli eskimoyhteiskunta
sivistyy, sikäli se menettää hyveensä". Eräs kristitty lähetyssaarnaaja
kertoo Guyanan indiaanien olevan niin vierasvaraisia, että heillä on
vierasvaraisuudesta kehittynyt heikkous. Uusien-Hebridien alkuasukkaat,
jotka ovat aina olleet hurjimpain raakalaisten maineessa, ovat itse
ruumiillistunut anteliaisuus heimolaisiaan kohtaan; "naapurin ei
tarvitse kuin toiselta jotain pyytää, ja toinen antaa heti paikalla".
Hottentoteista luemme vanhoista matkakuvauksista, että he ovat
keskinäisissä suhteissaan maailman ystävällisimpiä, anteliaimpia ja
hellimpiä ihmisiä, että he ihastuvat, kun vaan saavat tilaisuuden
auttaa lähimäistään ja ovat aina valmiit jakamaan viimeisenkin
suupalansa toveriensa kanssa. Samallaisia kuuluivat olleen myöskin
Madagaskarin alkuasukkaat ennenkuin ranskalaiset anastivat saaren.
Merkillistä, mutta totta on, että niin kutsuttu korkeampi kulttuuri on
aina näyttänyt vaikuttavan turmelevasti luonnonkansojen luonteeseen.
Jos tarkastamme uudenajan siirtomaiden historiaa, niin huomaamme
kaikkialla saman tuloksen, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja
lännessä: valkea rotu ilmestyy paikalle, sivistää, turmelee, hävittää
sukupuuttoon. Tätä arvoitusta: miksi europalaisella kultuurilla on
sellainen kauhistava ominaisuus, että se saastuttaa jokaisen rodun,
joka joutuu kosketuksiin sen kanssa, kannattaisi sosiologin tarkoin
tutkia. Probleemi on sitäkin komplisoidumpi, kun länsimaiselle
sivistykselle teoriassa ominaiset moraalikäsitteet eivät ole suinkaan
huonompia kuin luonnonkansain tapain-käskyt vaatiessaan lähimmäistä
täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, vaan päinvastoin
ne ulottavat nämät velvollisuudet käsittämään paljon laajempia
ihmisjoukkoja. Mutta kun sellaiset kansat yhtyvät, joiden kultuurit
eroavat toisistaan hyvin suuresti, niin ylimalkaan ne näyttävät
omaksuvan toisiltaan etupäässä paheita, eivätkä niinkään hyveitä.
Sanoin, että tavat, jotka järjestävät saman yhteiskunnan eri jäsenten
keskinäiset suhteet, ovat suurelta osaltaan kehittyneet altruistisista
taipumuksista, jotka liittyvät yhteisöviettiin. Mutta eräät muutkin
seikat ovat vaikuttaneet niiden muodostumiseen. Esimerkkinä siitä,
kuinka komplisoitu velvollisuuksien alkuperä voi olla, käsittelen
tässä parilla sanalla äsken kosketellun velvollisuuden, nim.
totuudenpuhumisvelvollisuuden, muodostumista. Tämä velvollisuushan on
suureksi osaksi, jopa enimmäkseen altruistista juurta. Henkilö, joka
ei puhu totta, joutuu syypääksi vääryyteen sitä henkilöä vastaan,
jota hän koettaa pettää. Ihmiset tahtovat kernaasti tietää totuuden.
Uteliaisuus, joka on totuuden-rakkauden alkeellinen muoto, on yhtä
vanha kuin ymmärrys, se on ihmisälyn ammoinen ominaisuus, sitä on
monilla eläimillä. Se, joka koettaa meitä puijata, saa meidät pettymään
pyrkimyksessämme päästä selville totuudesta, ja hän saa silloin
luonnollisesti meidän ja meidän kanssamme sympatisoivain lähimäisten
paheksumuksen osakseen. Mutta me emme tunne kärsivämme vääryyttä
valheen tähden ainoastaan siksi, että tahdomme tietää totuuden,
vaan myöskin ja pääasiassa sentähden, että totuuden tietäminen on
meille merkitykseltään sangen tärkeätä. Menettelytapamme perustuvat
mielikuviimme; siksi voi valheen taikka petollisen lupauksen
luoma väärä käsitys jostain menneestä, nykyisestä tai tulevasta
tosiasiasta johtaa aivan odottamattomiin tapauksiin, jotka tuottavat
pyrkimyksillemme vahinkoa. Ja sitäpaitsi; huomatessamme, että meitä
on petetty, herää meissä nöyryytyksen tunne, koska toinen henkilö
on käyttänyt tylysti meitä oman tahtonsa leluna. Se loukkaa meidän
itsetuntoamme, se leikkaa kunniaamme. Ranskan ritarikuningas Frans
I:nen lausui, ettei ritari koskaan voi sietää valhetta, vaan hänen on
vaadittava siitä hyvitys miekallaan.
Valheen ja petoksen tuomitseminen johtuu siis suureksi osaksi siitä
mielipahasta tai vahingosta, jota ne tuottavat petetylle henkilölle;
tämä selviää niistä poikkeustapauksistakin, jolloin pidetään
luvallisena, jopa velvollisuutena harhauttaa jotakin henkilöä,
niinkuin esim. sairasta petetään, ettei hänen tilansa huononisi.
Mitä erikoisesti raakalaisten totuudenrakkauteen tulee, on meidän
myöskin huomattava, että ihmiselle on epäilemättäkin luonnollisinta
puhua totta. Kieltä ei keksitty totuuden peittämiseksi, vaan sen
ilmaisemiseksi. Valhe ja petos ovat harkinnan ja laskelmain tuloksia.
Epäiltävää on, lieneekö luomakunnassa toista niin valhettelunhaluista
eläintä kuin ihminen. Spencer väittää, että koirat joskus valhettelevat
teoillaan; mutta pääasia ei ole se, johtaako koira objektiivisesti
katsoen ihmistä harhaan, vaan se seikka, tarkoittaako koira
suoranaisesti sitä; eikä Spencer ole todistanut, että koiralla olisi
sellainen aikomus. Myöskään lapsi ei ole luonnostaan valhettelija,
siitä tulee petollinen vasta silloin, kun muut ryhtyvät rajoittamaan
sen toimintavapautta. Montaigne sanoi, että lapsen epärehellisyys
kasvaa sikäli kuin se varttuu ja sen ikä lisääntyy. Ranskalainen
psykoloogi Perez väittää, että jo kaksivuotiaat lapset tekevät pieniä
petosyrityksiä, mutta vasta kolmi- tai nelivuotiaina pakottaa heitä
nuhteiden tai rangaistuksen pelko valhettelemaan useammin. Kerrotaan
eräistä raakalaisista, että he ovat niin tuhmia tai tietämättömiä,
että sen vuoksi puhuvat aina totta; mutta he oppivat kyllä pian
valhettelemisen tempun, kun joutuvat tekemisiin sivistyneiden
muukalaisten kanssa. Pienessä raakalais-yhteiskunnassa, jonka jäsenet
elävät erillään maailmasta, ei ole teeskentelyn syytä eikä edes
tilaisuuttakaan siihen. Niillä motiiveilla, jotka tavallisesti johtavat
ihmisiä valheesen ja petokseen, — pelko ja voitonhimo menestyksen
toivoon yhdistyneinä, — ei ole toimialaa pienissä yhteiskunnissa,
joissa kaikkien yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsee sopusointu
ja keskinäinen sympatia ja joissa teeskentely tuskin voi tulla
kysymykseenkään, koska salaisuuksia ei ole. Toisin on niiden kansojen
laita, jotka ovat joutuneet useasti kosketuksiin muukalaisten
kanssa. Muukalaista on helppo pettää, eikä omatunto käskekään siinä
kursailemaan. Mutta kun valheellisuus pääsee seurustelussa muukalaisten
kanssa tavalliseksi, käy pian niin, että tottumuksesta tulee toinen
luonto, joka alkaa sitten ilmetä myöskin suhteissa omiin heimolaisiin,
ja näin ovat luonnonkansat, jotka ovat olleet paljon matkustavien
tai uutisasukkaiden parissa, menettäneet entisen rehellisyytensä.
Toinen valheesen johtanut seikka on yhteiskunnallisten arvoluokkien
muodostuminen; petos on keino, jolla toinen yhteiskuntaluokka koettaa
kerätä toisen kustannuksella itselleen etuja. Totuuden pahin vihollinen
on poliittinen sorto. Epäluotettavuus, joka on yleensä ominaista
itämaalaiselle, on paraasta päästä despoottisen hallitusmuodon tulos;
Marokossa ovat vapaat vuoristolaiset ehdottomasti rehellisempiä ja
luotettavampia kuin alamaan beduiinit, joita hallitus itsekkäästi
sortaa ja nylkee. Valhe on heikon ase; orja turvautuu valheesen
pelastuakseen herransa vihalta. Schopenhauer väittää, että nainen on
luonteeltaan taipuvaisempi valheesen kuin mies, ja useat eri kansojen,
raakalaisten tai sivistyneiden, luonteenominaisuuksien kuvaajat
väittävät samaa. Eikä olekaan kummastuttavaa, että heikompi sukupuoli
turvautuu aseesen, jota se helpoimmin voi käyttää. Kun valhe siis
ilmaisee tavallisesti heikkoutta, niin sitä halveksivat sellaiset,
jotka ihailevat rohkeutta ja raisuutta. Muinais-skandinavialaiset
halveksivat juuri siksi niin syvästi valhetta ja kavaluutta, että
he halveksivat pelkuruutta. Halveksuminen on siis syy lisää, miksi
valhetta paheksutaan. Saksalaisten filosoofien Kantin ja Fichten
vaatimuksissa, että totuutta on ehdottomasti kunnioitettava joka
tilassa, ilmenee myöskin tämä vastenmielisyys pelkuruutta kohtaan,
joka tahraa pahemmin kuin mikään muu ihmisen kunniaa. Kant käsittää
totuudenvelvollisuuden ihmisen velvollisuudeksi itseään kohtaan,
ottamatta lukuun, joutuuko joku muu kärsimään tämän käskyn rikkomisesta
vai ei; hän pitää valhetta oman persoonan arvon solvauksena.
Mutta sitäpaitsi estää eräänlainen taikauskoinen pelko valhettelemasta.
Valheessa on jotain ilkeätä, siinä näyttää piilevän maagillinen
kovanonnen voima. Amerikalainen psykoloogi Stanley Hall on julkaissut
mielenkiintoisen tutkielman lasten valheista, käyttäen aineksia,
jotka hän kokosi enimmäkseen New-Yorkista, ja tämä tutkielma
on valaiseva myöskin mitä iäkkäämpien valheisiin tulee. Lapset
pitävät kaikkia totuudesta poikkeamisia usein aivan yhtä kauheina,
eroittamatta toisistaan tahallisia ja tarkoittamattomia valheita.
Eräät lapset pelkäävät niin kovin puhua sellaista, mikä ei ole
totta, etteivät uskalla sanoa koskaan mitään, eivät edes "kyllä"
tai "ei", lisäämättä: "ehkä" tahi "minä luulen" taikka jotain muuta
sellaista, joko ääneen, kuiskaamalla tai pelkästään mielessään.
Eräs poika luuli, että jos hän sattuu valehtelemaan, niin hän
kuolee yhtäkkiä, valheellisen sanan maagillinen voima tappaa hänet.
Sitävastoin eivät lapset pelkää laisinkaan yhtä suuresti sellaista
valhetta, jonka muodostaa harhauttava, vaieten suoritettu teko. Kun
joku kysyy lapselta tietä, niin opastaa lapsi hänet väärään paljoa
mieluummin osoittamalla sormellaan väärään suuntaan, kuin puhumalla
suoranaisesti valhetta; ja lapsi pitää paljon pienempänä syntinä sitä,
että hän pettää nyökkäämällä päätänsä, kuin että vastaa myöntävästi.
Menettelyllä valehtelemista pidetään yleensä melkoisen viattomana
tekona, jota vastoin oletetaan, että lausutussa valheessa piilee
mystillinen vahingoittamis-voima. Että tuota vahinkoa tuottavaa
voimaa pidetään aivan mekaanisena, ilmenee keinoista, joita lapsi
käyttää vastustaakseen valheen seurauksia. Monet amerikalaiset
lapset arvelevat, että tuo voima tulee vahingottomaksi, kun painaa
vasemman kätensä oikeaan olkapäähänsä, tai pistää säärensä ristiin,
tahi tekee jonkin muun sellaisen liikkeen, jonka tarkoitus on johtaa
vahingoittamis-voimaa toisaalle. Taikka auttaa heidän mielestään
sekin, kun ajattelee lausetta: "en minä tarkoita sitä, mitä sanon",
tai käyttää kaksimielistä vastausta, jonka toinen ymmärtää väärin.
Samantapaisia käsityksiä on monilla täysikäisiiläkin, ja ne ovat
saaneet teoreettisen ilmaisumuotonsa jesuiittani kasuistiikan
opissa totuudenpuhumisen-velvollisuudesta. Alfonso de' Liguorin
mukaan, joka eli kahdeksannellatoista vuosisadalla ja kanonisoitiin
yhdeksännellätoista, ja jonka teoksista on juhlallisesti julistettu,
ettei niissä ole sanaakaan, jota vastaan voitaisiin huomauttaa, —
tämän pyhän miehen mukaan saa käyttää kaikellaisia kaksimielisyyksiä
hyvän tarkoituksen puolesta, vaikkapa vahvistaa ne vielä valallisella
vakuutuksellakin. Ihmisellä on oikeus käyttää kaksimielisellä
tavalla sellaisia sanoja, joilla on kaksi eri merkitystä, niinkuin
esim. latinalaista _volo_-sanaa, joka merkitsee sekä "tahtoa" että
"lentää". Saamme käyttää kaksimielisiä lauseita, joita voi ymmärtää
kahdella eri tavalla; jos sanomme esimerkiksi "tämä on Pekan kirja",
voi lause merkitä joko että kirjan omistaa Pekka, tai että Pekka on
sen kirjan kirjoittanut; ja tuollaisen lauseen saamme kyllä sanoa,
kunhan se toiselta merkitystavaltaan on totuudenmukainen, vaikkapa
henkilö, jolle puhumme, luulisikin meidän käyttävän sitä tuossa
toisessa merkityksessä. Pyhä Alfonso sallii meidän lisäksi kumota omat
sanamme sellaisella tavalla, että puhuteltu saattaa mahdollisesti
huomata kumoamisen, vaikka ei olekaan todennäköistä, että hän
tosiaan sen huomaa; Alfonson mielestä tekee väärin, jos pistää valaa
lausuessaan sanan "ei" ainoastaan ajatuksissaan lisäksi siihen, mitä
vannoo; mutta sensijaan on luvallista lisätä se kuiskaamalla, tuskin
kuuluvalla äänellä, tai kätkeä rykäisyyn tuo peruutus. Tästä saamme,
aivan katolisen kirkon helmasta, loistavan esimerkin, mikä merkitys
annetaan lausutulle sanalle sellaisenaan, ottamatta lukuun seurauksia,
joihin se voi johtaa. Samoin väittää Tuomas Aquinolainen, katolisen
opin suurin auktoriteetti kaikissa moraalisissa kysymyksissä, että
joskin suoranaisen valheen puhuminen on aina väärä teko, jota se on
silloinkin, kun koettaa pelastaa valheella jotakuta hengenvaarasta,
— niin ei ole luvatonta kätkeä totuutta teeskentelyyn. Ja monet
maailmalliset moraalifilosofit väittävät, että vaikka emme saakaan
valhetella, on meillä kuitenkin oikeus vastata toiselle henkilölle
sellaisella tavalla, että hän todennäköisesti tekee vastauksestamme
väärän johtopäätöksen. Tällaisella äärimmäisellä formalismilla on
epäilemättä sijansa myöskin meidän kasvatuksessamme. Aina niistä
ajoista saakka, jolloin opettelimme puhumaan, ovat vanhemmat ja
opettajat painaneet mieleemme, että meidän velvollisuutemme on
puhua totta, ja sanaan "valhe" on yhdistynyt käsitys jonkinlaisesta
synnillisestä ja hirveästä, jotavastoin toisia vähemmän suoranaisia
petollisuuden muotoja on pidetty kasvatuksessa vähemmän silmällä,
koska ne eivät ole niin tavallisia, vaan vaikeammin huomattavia ja
määriteltäviä. Ja tämä seikka on antanut valheelle sen peljättävän,
mystillisen tuhovoiman, jonka ajattelemattomat ihmiset ja varsinkin
alkeelliset kansat, ollessaan alinomaa valmiit sekoittamaan sanan ja
todellisuuden toisiinsa, uskovat sillä sangen usein olevan.
Yliluonnollisten voimain pelko saattaa olla myöskin yhtenä
anteliaisuus-hyveen motiivina. Ahneudella tai saituruudella heittäikse
ihminen alttiiksi yliluonnollisille vaaroille, kun taas anteliaisuus
tuottaa hänelle siunausta. Marokossa ei kenenkään päähän pälkähtäisi
aterioida toisten läsnäollessa pyytämättä heitäkin aterialle, sillä
muuten saattaisi syrjästä katsoja myrkyttää ruuan "silmäämällä".
Samallaisesta syystä pidetään vaarallisena kieltäytyä antamasta jotain,
jota toinen pyytää; jos toinen esimerkiksi näyttää suuresti tahtovan
ostaa pyssyni tai hevoseni, niin teen viisaasti myödessäni ne hänelle,
muuten saattaisi ehkä pyssylleni tai hevoselleni käydä jollakin tavoin
onnettomasti. Käsitys, että maagillista kovanonnen-voimaa, jota
marokkolainen kutsuu nimellä _l-bäs_, voidaan siirtää katseella tai
äänellä taikka jollakin muulla tavalla, antaa köyhille mahtavan aseen.
Muinais-kreikkalaisten käsityksen mukaan oli kullakin kerjäläisellä
Erinnys-hengetär, joka kosti sille henkilölle, joka ei ollut
kerjäläiselle antelias. Salomon sananlaskussa sanotaan: "Siltä, joka
köyhälle antaa, ei mitään puutu, mutta sitä, joka silmänsä ummistaa,
kohtaavat monet kiroukset". Sama ajatus on myös Syrakin kirjassa: —
"Elä käännä silmääsi anovasta pois, eläkä anna ihmiselle syytä kirota
itseäsi! Sillä kun hän kiroaa sinua sydämensä katkeruudessa, on Hän
kuuleva hänen rukouksensa, joka hänet on luonut." Mutta köyhällä ei ole
ainoastaan kyky rangaista kirouksillaan kovasydämistä, vaan hän saattaa
myöskin palkita anteliasta siunauksillaan. Oleskellessani andjra-heimon
parissa, pohjois-Marokon vuoristossa, tuli siihen kylään, jossa asuin,
lauma kuljeskelevia kirjanoppineita, _tolba_, jotka kävivät talosta
taloon, ottivat lahjoja ja antoivat vastineeksi siunauksensa. Kun
sitten kirjanoppineet olivat kylästä lähteneet, huomautin ystävilleni,
että noiden vieraiden kestitseminen taisi tulla aika kalliiksi. "Eikä",
vastasivat he; "me teimme päinvastoin hyvät kaupat. Kun me annoimme
kirjanoppineille yhden rahan tahi yhden vuohen, niin he antoivat meille
takasin siunauksillaan kymmenen." Lähtiessään maalle ei marokkolainen
kaupungin asukas jätä koskaan antamatta ropoa kerjäläisille, jotka
kaupunginporttia kaunistavat, — ei kerjäläisen, vaan oman itsensä
tähden, sillä hän tahtoo saada kerjäläisen siunauksen matkalleen.
Syrakin kirjassa luemme samaten: "Köyhälle ojenna kätesi, että sinun
siunauksesi olisi täydellinen!"
Jo ennen esitetty tosiasia, että kiroilla ja siunauksilla on
taipumus muuttua rukousten luontoisiksi, selittää osittain, miksi
armeliaisuuden-velvollisuudelle on yleisesti annettu uskonnollinen
merkitys; mutta pääsyynä siihen, miksi itämaiset uskonnot ovat
katsoneet tämän velvollisuuden niin tavattoman tärkeäksi, näyttää
kuitenkin olevan eräs toinen seikka. Ne teroittavat mieleen
armeliaisuutta uskonnollisen kultin olennaisena osana ja autuuden
välikappaleena. Hindujen pyhäin kirjain mukaan vapauttavat almut
lahjoittajan synnistä. Zoroasterin uskonto korottaa armeliaisuuden
velvollisuudeksi, joka puhdistaa sielua yhtä suuresti kuin
uskonnolliset puhdistusmenot. Juutalaisten keskuudessa sai almujen
anto mitä tärkeimmän merkityksen; apokryyfisissä kirjoissa ja
rabbiini-kirjallisuudessa joutui se sana, joka vanhoissa kirjoissa
merkitsi "vanhurskautta", tarkoittamaan "almun antamista" ja tämä
tapa laajeni niin valtavasti, että eräät rabbiinit julistivat
viimein, että oli luvatonta antaa köyhille enempää kuin viides osa
koko omaisuudestaan. Juutalaisesta synagoogasta siirtyi almujen
antaminen ja samalla rukous ja paasto sekä kristilliseen kirkkoon
että muhamettilaiseen moskeaan. Muhametinoppi lausuu, että rukous vie
ihmistä puolitiehen Jumalan luo, paastoaminen saattaa häntä Jumalan
palatsin portille, mutta ainoastaan almut hankkivat hänelle pääsyn
sisälle. Mitä kristinuskoon tulee, niin kaikkihan tietävät, kuinka
merkittävänä kulmakivenä armeliaisuus oli alussa sen moraalissa.
Kristinopin keralla sai uskonnollinen armeliaisuus sijaa Europassa.
"Köyhäin ravinto", lausuu paavi Leo Suuri, "on taivaan-valtakunnan
oviraha". "Niinkauan kuin markkinoita kestää", sanoo Krysostomos,
"elkäämme unohtako ostaa pelastustamme almuilla". Rikasta miestä
pidettiin ainoastaan velallisena; kaikki hänen yltäkylläisyytensä
oli köyhien omaisuutta, kaikella, mitä hän heille antoi, lyhensi
hän vaan velkaansa. Köyhät kohosivat yhtäkkiä parhaalle paikalle
seurakunnassa; Gregorius Suuri julistaa lauselman, johon koko keskiaika
yhtyy: "Elkäämme halveksiko köyhiä, vaan kunnioittakaamme heitä
suojeluspyhinämme." Nyt saattaa kyllä johtua olettamaan, että syynä
siihen, miksi kristinoppi piti almujen antamista merkitykseltään
niin erinomaisen tärkeänä, oli sen opin perustajan syvä ja kaikkiin
kohdistuva ihmisrakkaus. Mutta toisaalta on meidän muistettava, että
kirkkoon vaikutti sen alkuaikoina suuresti juutalainen synagooga,
ja juutalaisuudessa tuli almujen antamisesta vallan selvästi uhrin
jälkeläinen. Niin käsittivät asian itse rabbiinitkin. Alinomaa
mainitaan almut ja uhrit rinnatusten, jolloin annetaan suurempi
arvo ensinmainitulle; ja todisteena siitä, että almujen antamista
pidettin uskonnollisena toimituksena, voidaan mainita, että se
tapahtui synagoogassa. Samoin oli almujen-anto aikaisimmilla
kristityilläkin jumalanpalveluksen osana. Ehtoolliseen kuului lahjoja
ja luonnontuotteita, joista osa käytettiin ehtoolliseen, mutta loput
jaettiin seurakunnan köyhille. Heprealais-kirjeen tekijä sanoo almuja
uhreiksi, jotka ovat Jumalalle otollisia; lrenæus lausuu, ettei Uusi
Testamentti ole poistanut uhreja, vaan ainoastaan muuttanut niiden
muotoa; ja Augustinus julistaa, että "kristityjen uhreja ovat ne almut,
joita he antavat köyhille". Aivan samallainen asema on armelaisuudella
muhamettilaisuudessa. Indialaisissa uskonnon-lähdekirjoissa puhutaan
almujen antamisesta sellaisella tavalla ja sellaisessa yhteydessä,
että ehdottomasti näkee, että sitä pidettiin uhrina. Tämä siirtyminen
uhrista almujen antamiseen onkin aivan luonnollista. Alkuperäisen
käsityksen mukaan syö jumala hänelle uhrattujen ravintoaineiden
henkisen puolen, kun taas aineelliset osat jäävät köyhäin syötäviksi.
Tässä alkaa jo siirtyminen uhrista almuun. Mutta ajan kuluessa
muuttuvat ihmisten uskonnolliset käsitykset, ja he alkavat ajatella,
etteivät heidän jumalansa tarvitse lainkaan ravintoa elääksensä.
Luulisi, että kun kehitys ehti tälle asteelle, ihmiset olisivat
lakanneet uhraamasta. Mutta yleisenä lakina on, että kulttimenot elävät
kauemmin kuin käsitykset, joista ne aiheutuivat. Sittenkin, kun uhria
ei enää käsitetty jumalalle tarjotuksi ateriaksi, ajateltiin, että se
on kuitenkin vielä jumalalle mieluinen kunnioituksen osoitus ja ihmisen
nöyrän mielenlaadun merkki. Uhrin arvo laskettiin sen uhrauksen mukaan,
mikä uhrin annosta aiheutui. Mutta kun uhritoimitus näin muuttui
vertauskuvaksi, säilyi käytännössä se, mitä uhrattiin; köyhistä tuli
jumalan perijöitä, ja uhri muuttui almujen antamiseksi. Tätä muutosta
ovat edistäneet aivan varmasti altruistiset tunteet ja eetiiliset
näkökohdat, mutta tuskin on uskottavaa, että almujen antaminen olisi
voinut saada erinomaisen tärkeää merkitystään maailman-uskonnoissa,
ellei sen ulkonainen muoto olisi kuulunut jo aikaisemmin uskonnolliseen
kulttiin uhrilahjana jumaluudelle.