Vanhemmat ja lapset.
Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan
mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen
institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme.
Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen
keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai
yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan
harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän
välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen,
polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen,
tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä.
Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla
määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta
lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta
vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä
kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa.
Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen
merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia
kuin kuunaan ennen.
Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on
epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen
eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua
niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa
pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä,
ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen
psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja
yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä
vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.
Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien
eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja
naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien
hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä
ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi.
Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta
vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta,
alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta
päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa
yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa,
puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun
poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja
muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne
hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä
tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja
jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa
on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä
vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto,
jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän
tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua,
joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen
kanssa haudonnassa.
Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat
aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän
apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että
kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa
huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti
ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten
keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan
jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan
vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden
nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi;
niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden
petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien
näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten
syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella
perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat
luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin.
Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun
juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä
leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan
ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi
vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan
puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle
maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa.
Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa
puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään
ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja
iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi
rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja
viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.
Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin
kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan
yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin
tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla,
niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi
lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee
väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan
lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin
myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää.
Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset,
ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun
tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri
uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain
tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin
vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan
yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin
heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana
alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä,
että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu
patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa
pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin,
jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää
nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan
ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan
tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita.
Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa
hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus
on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä,
kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että
ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja
saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa
luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja
raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita
syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin
lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä,
että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti
niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.
Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa
tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen
valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri
tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, —
myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, —
panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.
Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla
apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä
nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden
harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa.
Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden
luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin,
sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka
eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa
suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan.
Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat
vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta.
Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne
tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu
hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten
turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy,
sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä;
ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on
suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun.
Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika
poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä
siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä
selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi,
joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä
syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä
meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja
seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat
ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos
kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa
puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle
jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla
pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole
enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka
johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu
vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat
todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me
voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta
kultuurin muutoksista.
Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen
tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat
esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin
on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen
eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa
pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury
on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten
katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan
ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan,
ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen
avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga
äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan
ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat
sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän
promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä
ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on
väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin
avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään
todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään
äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei
oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti,
kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan
isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä
varmuutta.
On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava
sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen
kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin,
kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista
huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain
keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä
suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin
keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat
perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä
hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen
mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä
elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa
olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten
on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon
dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava
määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa
joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin:
morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla
ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä
kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä
kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys
perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä
olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.
Mutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia,
vaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa
määrin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat
ristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa
sallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan
velvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa
meistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne
olosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman
julmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai
tukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina
surmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti
on ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan
olla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit
tappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata
enimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista.
Vastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä
suurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja
koettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen
surmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se
muuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii
tai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti,
kun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai
vain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee
tavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein
kummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan,
joilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten
muissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa
valossa.
Isän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat
luonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen
sikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa
hän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa
tyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä
täysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia
liioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain
keskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa.
Kuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä
suurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan
melkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai
ei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät
pakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet
raakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin,
inhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan
kohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset
heidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai
ovatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista.
Usein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä
koskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan
länsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa
neekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt
hyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina
ystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika:
hän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien
erilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys
ja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut
niiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä
tässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen.
Mitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä
mainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin
poika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin
vaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin
kunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien
rotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on
pidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia
yhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet.
Isänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan
kansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä.
Raakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän
vallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla
asteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit
kasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin
suuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan.
Nuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa,
kunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli
vaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä
kuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän
valta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun
alainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta
saakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu
uskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi,
kehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus.
Konfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta
kuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä
sanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset
seemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin
ja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse
käskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa
käsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus
pitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan
syntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli
Marokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat,
pujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne,
tai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän
tultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa _jus vitae
necisque_. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät
"Kahdentoista taulun lain" nimenomaisen säädöksen nojalla. "Kaikki,
mikä kuului talouteen", sanoo Mommsen, "oli laillisia oikeuksia vailla,
— vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja". Myöskin täys-ikäinen
poika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia.
Mutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin,
olennaisesti tuo roomalainen _patria potestas_ eli isänvalta.
Jo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi
entisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun
se tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle.
Mutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista
toisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin.
Germaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin
poikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä,
että vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten
erilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut.
Germaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua,
tunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan
heti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain
aikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen
_patria potestas_-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide,
jopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan.
Poika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt
yksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii
armeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä
ankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi
poika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa
luvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten
pyytää siihen lupa.
Olemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään
kohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten
velvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia
kohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien
valta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä
ja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina.
Vanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen
tunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin
hänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan
sittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä.
Varsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan
suureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet
edustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti
oraakelilauselmina. "Pitkä ikä ja viisaus", sanoo indiaani, "kuuluvat
aina yhteen". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee
"monitietoista". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla,
joilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan,
ovat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja
uskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen
taikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa
jäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan
yliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he
siirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä
kertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään
itsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää
kuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä
hyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin
sanovan eräästä vanhasta miehestä: "Täyttäkäämme, mitä hän toivoo,
sillä hän kuolee piakkoin."
Luulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita
esi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä.
Nämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten
velvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen,
joka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä
syynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä
vanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa
keski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa
häntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian
sen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään.
Monilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset
eivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta.
Israeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat
määrätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten
ilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy
olettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs
käsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin
alkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu
selvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi
sanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi.
Sillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää
perustukset." Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat,
että kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä.
Plato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on
kunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia
kuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa
lasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä
pelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja.
Ei ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa
piilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä
koskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan
jollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia
keinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan,
jota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että
sellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä
läheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta
ovat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka
kehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta
seikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan
tarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä
tapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan
yliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan
yliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät
kirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa.
Vanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet,
joita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin
vanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä
siirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo,
että jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu
ja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä.
Roomalaisilla oli _divi parentum_-jumalat, vanhempainjumalat, jotka
samaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa
laissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: "Jos
poika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto."
Johdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien
siunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima.
Eräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta
kohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen
tehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain
keskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä
poikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun
isän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät
siunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana.
Mutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista
voimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan
lapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen
toivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta
käsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot,
eivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan
myöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla
veljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut
hänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä
syystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään
merkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa
vaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen.
Ja Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa
ole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on
korkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja.
Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa
perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden
kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin
mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista
laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan
valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani
tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin
yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen
perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta
toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät
suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään
klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen
merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut
klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat
lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis
luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä
merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen
vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.
Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus
lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut
päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi,
kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen
päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe
jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta
väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa,
jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten
kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin
toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon
keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan
isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten
taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja _last but
not least_, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli
lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen
käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen
encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir
qu'un pouvoir".