Johdanto. — Naisen asema kultuurin ala-asteella.
Näissä esitelmissäni otan käsitelläkseni muutamia lukuja tapojen
historiasta. Koskettelen niissä tapoja, jotka järjestävät suhteen
miehen ja vaimon välillä, vanhempien ja lasten välillä, saman
yhteiskunnan jäsenten välillä yleensä, eri yhteiskuntien jäsenten,
elävien ja kuolleiden, sekä ihmisten ja heidän jumaliensa välillä.
Mutta rajoitun alkeellisempiin kehitysasteihin kuin se, jota sanomme
omaksemme. Arvelen, että näiden kultuurimuotojen tutkiminen voi olla
mielenkiintoista paitsi tutkijalle, myöskin suurelle yleisölle, joka ei
luonnollisestikaan tuntene itselleen vieraaksi jotain niin inhimillistä
kuin ihminen itse on. Ja sitäpaitsi ovat luonnonkansat meille paljoa
läheisempiä kuin monesti kuvittelemmekaan.
Omissa tavoissamme on monia jäännöksiä siltä ajalta, jolloin esi-isämme
olivat raakalaisia. Niissä on jäännöksiä, jotka ovat yhä täydessä
elinvoimassaan, ammoisia institutsiooneja, joiden merkitys on vieläkin
koko yhteiskunnalliselle elämällemme ylen suuri, kun taas löytyy
toisia jäännöksiä, jotka ovat olemassa vielä ainoastaan jonkinlaisina
rudimenteina, joilla ei enää ole täytettävänä mitään varsinaista
tehtävää, mutta jotka säilyvät yhteiskunnallisen hitaudenlain
vaikutuksesta. Ne käsitykset, joista ne ovat kehkeytyneet, ovat
kuolleet kauan sitten, mutta ulkonainen käyttö on vielä säilynyt.
Me tulkitsemme niitä usein toisin, liitämme niihin sisällön, jota
niissä ei alunpitäen ollut, ne saavat jonkinlaisten vertauskuvain
luonteen. Tutustuaksemme niiden lähtöihin täytyy meidän palata
toisiin aikoihin ja toisellaisiin olosuhteihin kuin meikäläiset ovat,
monesti kultuuriasteille, jotka vallitsevat enää ainoastaan nykyajan
raakalaisten keskuudessa. Me opimme siis tuntemaan omain tapojemme
synnyn etnologian avulla.
Ne seikat, joihin kansojen tavat perustuvat, ovat sangen monet.
Eräänlaiset teot saattavat tulla tavallisiksi yhteiskunnassa enemmän
tai vähemmän sokean vaiston vaikutuksesta. Toisten yhteiskunta tapojen
perustana ovat maagilliset tai uskonnolliset käsitykset taikka jotkin
hyötykäsitteet. Lisäksi; meillä on suuri matkimis-taipumus. Kun näemme
toisten suorittavan joitakin tekoja, niin olemme itse taipuvaisia
noudattamaan esimerkkiä, usein, vaikka luulisi järkemme vaativan
meitä tekemään aivan päinvastaista. Tämä seikka lisää puolestaan sitä
suurta yhtäläisyyttä, joka vallitsee saman yhteiskunnan erilaisten
yksilöiden menettelytavoissa, se vaikuttaa kansantapojen syntyyn
sekä niiden säilymiseen polvesta polveen. Mutta sitäpaitsi vaikuttaa
tähän säilymiseen suuressa määrin tavan oma voima, s.o. voima, joka
sisältyy yhteiskuntatapaan tottumuksena. Jos teemme kerran sellaisen
tai tällaisen teon, niin meihin jää taipumus toistaa samaa tekoa
samallaisten olosuhteiden vallitessa. Samat ulkonaiset vaikutteet
synnyttävät yleensä saman liikuntoseurauksen. Jos hevonen kerran on
kääntynyt takaisin jollakin tien kohdalla, tahtoo se seuraavallakin
kerralla, samaa tietä juostessaan, kääntyä takaisin juuri samalta
kohdalta. Kun totumme suorittamaan joitakin tekoja, niin johdumme
vähitellen suorittamaan niitä automaattisesti. Tavoista tulee siten
eräänlaisia yhteiskunnallisia refleksejä.
Mutta samalla ne ovat jotain enempääkin. Tapa ei ole ainoastaan
yhteiskunta-tottumus, vaan sitäpaitsi toiminnan ohje. Cicero huomautti
täydellä syyllä, että kansan tavat ovat käskyjä, joita täytyy totella.
Me itse sanomme, että tapa "vaatii" tai "käskee" niin tai niin, ja
silloinkin, kun se "sallii" joitakin tekoja, sisältyy siihen, ettei
niiden tekojen suorittamista saa millään tavoin estää. Nämä tavan
olemuksen kaksi puolta liittyvät läheisesti toisiinsa. Tottumus ja
käsky ovat toisilleen läheisempää sukua kuin niiden järjellisesti
tulisi olla. Perustuipa jokin yhteiskunta-tapa mihin tahansa ja
olipa se oikeastaan kuinka vähäpätöinen hyvänsä, niin on sellaisella
ihmisellä, joka ei pyri itsenäisesti syventymään asiaan, taipumus
paheksua jokaista poikkeamista tästä tavasta, pelkästään siitä
syystä, ettei sellainen poikkeaminen ole tavallista. Tätä vaatimusta
perustellaan siten, että se tai se teko on tehtävä siksi, että on ollut
aina tapana tehdä niin samallaisissa olosuhteissa. Meidän tarvitsee
ajatella ainoastaan pelkoa, jota epätavallinen menettely herättää
useimmissa meistä, esim.: erikoisella tavalla pukeutuminen tai tavaksi
tulleesta poikkeaminen jossakin pikkuseikassa, joka kuuluu seuraelämän
etikettiin, jotta näkisimme esimerkin tavan voimasta. Kreikkalainen
runoilija oli oikeassa, kun lausui, että tapa on kaikkien ihmisten
kuningas.
Sen vaikutus on erikoisen suuri vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa,
joissa yleinen mielipide on yksimielisempi kuin meillä, yhteiskunnissa,
joissa ihmisten tunteet ja mielteet ovat yhtäläisemmät kuin meillä.
Niissä on tapa paitsi ihmisten kuningas myöskin tyranni, joka vangitsee
heidät rautakahlein. Ei sovi luulla, että luonnon ihminen elää
vapauden-elämää. Rousseaun raakalainen ei vastaa nykyisen etnologian
raakalaista. Tanskalaisilta lähetyssaarnaajilta saatu tieto, että
pakanallisilla grönlantilaisilla on jokaista tointa, vähäpätöisintäkin,
varten tapansa ja määrätyt sääntönsä, näyttää soveltuvan kaikkiin
luonnonkansoihin.
Ja voi sitä, joka rikkoo tavan lakia vastaan. Hänellä on syytä
peljätä muutakin kuin vain yleisen mielipiteen ruoskaa. Rangaistus,
yhteiskunnan itsensä toimeenpanema taikka sen nimessä annettu
rangaistus, on institutsiooni, jota tavataan muuallakin kuin kehityksen
ylemmillä asteilla. Australian alkuasukkaiden tapa on, että jos joku
heimon jäsen joutuu tavan määräyksistä poikkeamalla heimon yleiseen
epäsuosioon, niin hänet pakotetaan kilpi kädessä asettumaan jonkin
matkan päähän tovereistaan, jotka vuorotellen ja järjestyksessä alkavat
heittää häntä kohti keihäitään. Keihään lennon kiivaus on suurempi
tai pienempi sikäli, miten vakavanlaatuinen rikos oli, ja monesti käy
niinkin, että rikollinen menettää täten henkensä. Mutta tavallisesti
ei yhteiskunta kokonaisuudessaan langeta tuomiota ja pidä huolta sen
toimeenpanosta, vaan joku erikoinen henkilö tai erikoiset henkilöt,
jotka on varustettu laillisella valtuudella. Luonnonkansoillakin
on tuomareja tai tuomioistuimia. Eräillä Australian heimoilla on
se tapa, että kun joku heimon jäsen rikkoo niitä sääntöjä, joiden
mukaan avioliitto solmitaan, – Australian heimoilla on näet sangen
monimutkainen avioliitto-lainsäädäntö, joka sallii määrättyyn ryhmään
kuuluvien heimon jäsenten mennä naimisiin ainoastaan erään toisen
ryhmän jäsenten kanssa, – niin kokoontuvat niiden ryhmäin johtomiehet,
joihin asianosaiset kuuluvat, asiaa tutkimaan ja valitsemaan tarpeen
tullen eräitä henkilöitä toimeenpanemaan kuolemantuomiotakin.
Silloinkin, kun yksityisen itsensä tai hänen sukunsa on ase kädessä
hankittava oikeutensa, silloinkin on rikollista kohdannut kosto
muutakin paitsi pelkkä yksityis-asia. Tapa vaatii, että on kostettava.
Yhteiskunta ei ole tyytyväinen, ellei vääryyttä kärsinyt yksilö
tai hänen sukunsa kohdista vääryydentekijään kostoaan. Kosto on
luonteeltaan tavan määräämä velvollisuus.
_Naisen asema kultuurin ala-asteilla._
Tämä tapojen historian luku, johon nyt siirryn, – naisen asema
kultuurin alkeellisilla asteilla, – on tiettävästikin liian laaja,
jotta voisin käsitellä sitä lähimainkaan tyhjentävästi esitelmäni
rajoissa. Saatan ainoastaan esittää eräitä yleisiä loppupäätelmiä,
joihin olen johtunut, sekä valaisevia esimerkkejä näiden päätelmien
tueksi. Mutta paitsi aineen laajuutta vaikeuttavat sen käsittelemistä
vielä muutkin seikat. Naisen asema eri luonnonkansojen keskuudessa
on ensiksikin kovin erilainen, ja toiseksi eivät alaa koskevat
tietomme ole täysin tyydyttäviä. Tutkimusretkeilijät ovat antaneet
meille harvoin yksityiskohtaisia esityksiä naisen oikeuksista ja
velvollisuuksista niiden kansain keskuudessa, joita he ovat kuvanneet.
Sangen useasti tapaamme kirjailijain, niin, jopa samankin kirjailijan
teoksissa ristiriitaisia tietoja. Ja kysymyksessä naisen asemasta,
niinkuin monissa muissakin asioissa, on usein syytä epäillä, että
europalaiset retkeilijät langettavat lausuntonsa tuntematta tarpeeksi
kaikkia niitä seikkoja, jotka kuuluvat heidän käsittelemäänsä asiaan.
Tavallisin käsitys on se, että nainen n.s. luonnonkansojen keskuudessa
on miehen orja. Tämä käsitys onkin varmasti oikea, mitä eräihin
luonnonkansoihin tulee. Useain sellaisten keskuudessa on aviomiehellä
valta ainakin eräillä rajoituksilla ja eräänlaisissa olosuhteissa
vaikka riistää vaimoltaan hengen. Mies esitetään usein vaimon
omistajaksi jolla on oikeus myödä hänet tai käyttää häntä mielensä
mukaan. Ja kuitenkin näkee, etteivät sielläkään, missä sanotaan
miehellä olevan vaimoonsa rajattoman vallan, tavat ole jättäneet vaimoa
kokonaan inhimillisiä oikeuksia vaille. Esimerkkinä voidaan mainita
Australian alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet maailman pahimpien
naisten-kiduttajain huudossa. Eräiden Australian heimojen keskuudessa
joutuu aviomies, joka surmaa vaimonsa, lankonsa verikoston alaiseksi,
taikka täytyy hänen luovuttaa joku omista sisaristaan langolle, joka
kostaa surmatun sisarensa kuoleman siten, että tappaa tuon tytön,
noudattaen oikeusperiaatetta: samalla mitalla, – sinä surmasit
minun sisareni, minä surmaan sinun sisaresi. Joskus on aviopuolison
hankittava heimolta lupa, jos haluaa rangaista vaimoansa tai hyljätä
hänet; ja eräissä tapauksissa on naidulla naisella oikeus esittää
heimon vanhimmalle syytös miestä vastaan, joka on ollut uskoton
hänelle, jonka jälkeen mies saa rikkomuksestaan kärsiä. Eräiden
pohjois-Australian heimojen keskuudessa myöntää tapa naisille oikeuden
antaa säännöllisesti pidettävissä juhlissa itse selkään miehille, jotka
ovat kohdelleet heitä pahoin. Nämä seikat eivät ole aivan yhtäpitäviä
niiden etnografien esittämän väitteen kanssa, jotka sanovat,
että miehellä on Australian raakalaisten keskuudessa täydellinen
omistusoikeus vaimoonsa.
Monista luonnonkansoista väitetään, että ne panevat kaiken raskaan
työn naisen hartioille, että naisen elämä on ainaista kärsimystä ja
vaivaa, eikä meillä olekaan syytä epäillä näitä tietoja. Mutta miten
tosia ne ovatkin, niin kuitenkaan eivät ne sisällä täyttä totuutta.
Alkeellisessa yhteiskunnassa ovat, kuten enimmäkseen meilläkin,
kummallakin sukupuolella eri tehtävänsä. Miehen on vastattava perheen
elatuksesta ja suojelemisesta. Hänen tehtäviään ovat ne työt, joissa
vaaditaan voimaa ja taitoa: sota, metsästys ja kalastus, aseiden
ja työkalujen valmistaminen sekä usein asumuksen rakentaminenkin.
Naisen huomattavimmat toimet ovat sitävastoin kotoista laatua: hän
varustaa talon vedellä ja puilla, valmistaa ruuan, hoitaa lapset.
Hän hankkii lisäksi perheelle kasvisravintoa, kerää syötäviä juuria
ja poimii marjoja, ja maata viljeleväin luonnonkansojen keskuudessa
toimittaa nainen yleisesti peltotyöt. Karjanhoito on yleensä miehen
käsissä, koska se on kehittynyt metsästyksestä ja villien eläinten
kesyttämisestä. Maanviljelys on taas ollut alunpitäen naisen hallussa,
koska se on kehittynyt kasvien ja siementen kokoamisesta. Eri askareet
on siten jaettu molempien sukupuolten kesken, määrättyjen sääntöjen
mukaan, ja miten paljon vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset
ovatkin vaikuttaneet niiden saantojen muodostumiseen, niin piilevät
kuitenkin varsinaiset syyt syvemmällä. Ne ovat yleensä niiden neuvojen
mukaisia, joita itse luonto on antanut.
Harvasta syystä ovat luonnonkansojen miehet saaneet enemmän moitetta
kuin siitä näennäisesti julmasta tavasta, että he käyttävät naista
kuormajuhtana. Oudosta tuntunee sangen merkilliseltä, että naisen
on kannettava raskasta taakkaa, kun taas miehellä, joka kulkee
hänen edellään, ei ole muuta kannettavaa kuin aseensa. Mutta hetken
punnitseminen todistaa, että miehellä on hyvät syynsä pysyä retkellä
toimintaan vapaana. Pientä karavaania uhkaavat joka taholta vaarat:
vihollinen saattaa ilmestyi millä hetkellä tahansa, pedot ja käärmeet
väijyvät metsissä ja viidakoissa. Miehen täytyy sentähden olla aina
varuillaan ja valmiina nopeasti käyttämään aseitaan, puolustaakseen
itseään ja perhettään.
Meidän on sitäpaitsi muistaminen, että mikä alkuperäinen syy
lieneekin pannut sen tai tämän toimen toisen sukupuolen tehtäväksi,
niin kansantapa on vähitellen jyrkistänyt tätä työnjakoa, ja samoin
kansan taikausko monessa tapauksessa. Eräässä arabialaisessa kylässä
keski-Marokossa heimon naiset suorastaan kauhistuivat, kun eräs
miehistäni alkoi mennä noutamaan vettä; he sanoivat, etteivät he
millään ehdolla salli sellaista, sillä vedenhaku on naisen tehtävä,
eikä sovi mitenkään miehelle. Yleisesti tavattava käsitys on sellainen,
että jos mies ryhtyy naisen tehtäviin, niin hänestä tulee luonteeltaan
naisellinen ja sitäpaitsi sekä miesten että naisten ivan uhri. Kongon
neekeri naiset pilkkaavat itse miestä, joka tahtoo auttaa heitä heidän
peltotöissään. Joskus pidetään yksinomaan naista kelvollisena hoitamaan
maata, siitä syystä, että hänellä arvellaan olevan maagillisen voiman,
joka johtuu jollakin tavoin hänen äitiydestään. Eräät Orinokon
indiaanit sanoivat jesuiittapappi Gumillalle: – "Kun naiset kylvivät
maissia, kantaa joka kasvi kaksi tai kolme tähkää, kun he istuttavat
maniokia, antaa joka taimi kaksi tai kolme kopallista juuria, ja
samoin kaikki muukin moninkertaistuu. Minkätähden? Sentähden, että
naiset osaavat synnyttää lapsia. Siksi on heidän pidettävä huoli
maanviljelyksestä. Me miehet emme sellaista ymmärrä." Toisaalta
jälleen on karjanhoitoa harjoittavien kansojen keskuudessa tavallista,
että yksinomaan miehet lypsävät lehmät. Uskotaan, että eläimet
sairastuvat ja kuolevat, jos nainen ryhtyy vaalimaan karjaa. Afrikan
neekerikansoilla on tämä taikausko hyvin tavallinen.
On selvää, että tällainen työnjako johtaa muukalaisen retkeilijän
helposti harhaan. Hän näkee naiset ahkerassa työssä, kun miehet taas
istuvat ääressä laiskotellen, ja hän unohtaa pian, että miehetkin,
kun heidän vuoronsa tulee, saavat kyllä ponnistaa voimiansa omalla
toiminta-alallaan. Monet seikat, joihin on syynä tottumuksen
voima, pannaan heti miehen laiskuuden ja itsekkyyden syyksi, ja
matkakuvaajat julistavat, että naitu nainen on miehen vanki, jolla ei
ole minkäänlaisia yhteiskunnallisia oikeuksia. Ja kuitenkin on tämä
sukupuolten keskinäinen työnjako juuri naisen oikeuksien lähde. Se
takaa hänelle oikeuksia ja valtaa niillä aloilla, jotka ovat yksinomaan
hänen. Kodissa on hän sangen usein täydellinen itsevaltiatar.
Silloinkin, kun hänen asemaansa pidetään muuten orjan kohtalona,
saattavat heimon tavat joskus kieltää miestä ottamasta ainoaakaan
talousesinettä, ellei hän pyydä vaimolta lupaa. Omistavatpa naiset
sivistymättömien kansojen keskuudessa joskus maankin yksinään, eivätkä
miehet. Niinkuin jo sanoin, ovat juuri naiset ensin ryhtyneet maata
viljelemään, ja siitä on eräissä tapauksissa seurannut, että he ovat
yksinään saaneet omistusoikeuden peltoihin.
Sitä rajatonta valtaa, jonka useiden luonnonkansojen miehillä sanotaan
olevan vaimoihinsa, rajoittavat siis merkittävässä määrin monet seikat,
jotka on jätetty yleensä huomaamatta, kun on esitetty naisen aikaisinta
historiaa. Ja meidän täytyy hyljätä ehdottomasti vääränä se yleinen
väite, että alemmat kansanrodut, kokonaisuutena käsitettyinä, pitävät
naisiaan melkein täydellisessä alamaisuuden tilassa. Monien sellaisten
keskessä on naitu nainen, silloinkin, kun hän on miehensä isäntävallan
alainen, huomattavassa määrin riippumaton, mies kohtelee häntä
kunnioituksella, ja hänellä on merkittävän suuri vaikutus mieheensä.
Useissa tapauksissa on vaimo suorastaan miehensä vertainen, joskus
hänen käskijänsäkin. Tämän väitteen tueksi saattaisin esittää paljon
sellaisten tutkijain antamia tietoja, jotka tuntevat kuvaamansa kansat
sangen tarkoin, mikä seikka on takeena siitä, että heidän esityksensä
on pääkohdissaan oikea.
Useiden, ehkä useimpien pohjois-Amerikan indiaaniheimojen keskuudessa
on nainen kohonnut asemaan, jota tuskin voi alennustilaksi sanoa.
Näiden indiaanien elämän erinomainen tuntija, mr Grinnell kirjoittaa:
– "Luullaan yleensä, että indiaaninainen on pelkästään orja ja
työjuhta, mutta mikäli minä olen huomioita tehnyt, on tämä käsitys
aivan väärä. Totta on, että naiset siellä askaroivat peltotöissä,
että he suorittivat kaikki vaivaloiset tehtävät… mutta he eivät
olleet palvelijoita, vaan päinvastoin kunnioitetussa asemassa.
Heidän neuvoaan kysyttiin monessa kohdassa, eikä ainoastaan perhettä
koskevissa, vaan myös tärkeämmissä ja yleisissäkin asioissa. Joskus
pääsivät he neuvottelukokouksiin, joissa he saivat puhua ja antaa
neuvoja… Tavallisesti eivät naiset arkailleetkaan keskeyttää ja
oikaista miestensä puheita, jos nämä lausuivat jotain, josta naiset
eivät olleet samaa mieltä, ja miehet kuuntelivat kunnioittavasti ja
tarkkaavasti naisia. Omahaindiaanien naiset olivat yhteiskunnallisesti
miesten vertaisia; mies ja nainen olivat molemmat perheen johtajia,
heidän omaisuutensa oli yhteistä, eikä mies saanut luovuttaa
ainoaakaan kapinetta saamatta vaimolta lupaa." Amerikalainen Lewis
Morgan kirjoittaa seneca-heimosta, jonka jäseneksi hänet oli otettu:
– "Talouden naispuoli johti kaikessa ja oli keskenään sangen
yksimielinen. Varastot olivat miesten ja naisten yhteisiä; mutta
voi sitä aviomiestä tai rakastajaa, joka ei kuljettanut korttansa
yhteiseen kekoon! Vaikka hänellä olisi ollut monta lasta ja paljokin
omaisuutta, niin hänet voitiin karkoittaa kodista milloin hyvänsä."
Nordenskiöld mainitsee, että tshuktshien keskuudessa näyttää naisen
valta olevan hyvin suuri. Kauppa-asioissa, silloinkin, kun on kyseessä
aseet ja työkalut, tiedustellaan aina hänen neuvoansa, jota sitten
seurataan; niin, nainen saa omin päinsä myödä moniakin kapineita tai
tehdä niillä mitä haluaa. Indian luonnonkansojen keskuudessa nauttii
nainen useissa tapauksissa huomattavia oikeuksia. Esim. kandh-kansan
keskuudessa, – vuoristoheimo, joka oli vielä äskettäin surullisen
kuuluisa taipumuksestaan käyttää ihmisuhreja, – eivät miehet koskaan
ryhdy mihinkään toimiin yksityisissä eivätkä yleisissä asioissa
neuvottelematta ensin naisten kanssa, joilla on yleensä suuri vaikutus
heimon päätöksiin. Heidän naisillaan on avioliitossakin harvinaiset
oikeudet. Naidulta naiselta ei vaadita laisinkaan uskollisuutta
miestänsä kohtaan, mutta sensijaan pidetään miehen uskottomuutta
tavattoman häpeällisenä ja siitä rangaistaan miestä monesti siten,
että häneltä riistetään kaikki yhteiskunnalliset edut. Ja vaimo
saa koska haluaa jättää miehensä, kunhan se vaan ei tapahdu ennen
vuoden kulumista häistä tai ennen vuotta lapsen syntymisestä.
Malajin-saaristosta ja Polynesiasta voidaan samoin löytää esimerkkejä
raakalaisista, jotka kohtelevat naisiaan vertaisinaan, myöntävät
niille sekä kunnalliset että poliittiset oikeudet, ja taipuvat joskus
muutenkin tottelemaan heidän tahtoansa. Palau-saarilla ei suvun vanhin
mies, suvun miehinen päällikkö, saa ryhtyä mihinkään yrityksiin
neuvottelematta ensin suvun vanhimpien naispuolisten jäsenten kanssa.
Line-saarilla, Mikronesiassa, on naisilla valtiollinen äänioikeus, ja
väitetään, että he yleensä määräävät päätöksetkin, paitsi silloin,
kun on pohdittavana kysymys sodasta jotakuta naapuriheimoa vastaan.
Jos vihdoin käännymme Afrikaan, niin löydämme sieltäkin kansoja,
joiden keskuudessa naisten ei suinkaan tarvitse kadehtia europalaisten
sisartensa asemaa perheessä. Tunnettu löytöretkeilijä Schweinfurth
kertoo, että hänen oleskellessaan monbuttu-heimon parissa sisäisessä
Afrikassa miehet eivät koskaan tohtineet myödä hänelle mitään
kapineita, jos hän halusi niitä ostaa, vaan vastasivat alinomaa:
"Kysy vaimoltani, se on hänen." Varsin luotettava kertoja, Theophilus
Hahn, joka on oleskellut kauan hottentottien parissa, lausuu, ettei
miehellä sielläkään ole lainkaan sananvaltaa taloudessa, niin, hänellä
ei ole oikeutta edes juoda siemausta hapanmaitoa talon maitopytystä,
ellei ole pyytänyt lupaa vaimoltaan. Ja jos mies on niin julkea,
että koettaa anastaa kodissa valtaa, on seuraus, että hänen omat
naispuoliset sukulaisensa määräävät hänelle sakon, lehmiä ja lampaita,
jotka annetaan vääryyttä kärsineelle vaimolle. Eräiden kafferi-heimojen
keskuudessa joutuvat nuorenmiehen kaikki lehmät vaimon omaisuudeksi,
kun mies menee ensimäiseen avioliittoon. Ja sekä Afrikassa että
muuallakin on jotenkin tavallista, että naidulla naisella on
yksinomainen oikeus kaikkeen omaisuuteensa. Lopuksi lisättäköön, että
useiden luonnonkansain naisilla on myöskin avioliittoa solmittaessa
ja purettaessa oikeuksia, joita sivistyneempien kansain naisilla
ei ole. Joskus vaatii tapa, että kosija on nainen, eikä mies;
indialainen garo-heimo pitää suurena häpeänä sitä että mies kosii,
se on loukkaus, joka voidaan sovittaa ainoastaan kovilla sakoilla
ja uhreilla. Melkoisen useasti on naisella oikeus erota miehestään.
Eräissä itä-Afrikan seuduissa saa hän vaatia avioeroa, jos mies ei ole
ommellut hänelle vaatteita. Birman shan-heimon keskuudessa saattaa
vaimo karkoittaa talosta miehen, joka juo tai käyttäikse muuten pahoin,
ja silloin on vaimolla oikeus pitää omanaan kaikki, mikä avioliitossa
oli puolisoiden yhteistä omaisuutta. Savara-heimon vaimoilla, –
etelä-lndiassa asuva vuoristolaiskansa, – on oikeus jättää miehensä
milloin he ikinä vaan haluavat.
Ehkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen
keskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden
solvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet
raakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat
kaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista.
Pakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian
raakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella
kehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan
avio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja
heillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi
eroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat
miehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo
uskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään
ainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa,
ja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä
teollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että
sielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu
harvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin,
joilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen,
on miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta
ennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on
monivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä
heimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä
ovat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa
maissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja
alkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea
suoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on
tarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi
osaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa,
siellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat
naiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden
neekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen
vaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma,
ja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen
toivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat
kuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo,
niin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa
maassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista
järjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää
jokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En
luonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja
ettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden
loukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi,
mutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään
liittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen
ankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan.
Toinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla
sivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon
sukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat
naisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista
kuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se
päinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon
klaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.)
eivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä
väliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys,
että vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu
suureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu
monesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa
viedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai
pakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa
oikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä
kodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta.
Jo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee
synnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on
imettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on
vastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin
halukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin
syntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan
intohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta.
Tämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies
on koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo,
että Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä
ehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja
kiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti
rajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten
on oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen
sukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä
taistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana.
Useimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, –
hevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla,
melkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että
nainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan.
Mutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan,
on korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen
jäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin
mainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on
vähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa
niinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi
kansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet
luovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille
ystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat
päinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani
heistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen
todisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme
tahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään
arvoisinakaan.
Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla
kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa.
Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten
keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin
tavallisesti on otaksuttu.
Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin
toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen,
miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat
tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen
asemansa?
On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla
sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla
olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään
äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä
isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen
lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja
eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa
kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että
äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan
ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin
että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus
muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on
Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä
suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden
ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin
emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi
selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen
yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta
tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne
seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan
liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä,
ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa
ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen
tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt
tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja,
jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla
samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan
sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen
tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta
laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja
vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa
tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan
asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen
keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka
lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen
huomattavia oikeuksia.
On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen
taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty
se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa
sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen
keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet.
Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa,
jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa
miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen
työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa
metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa,
jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan
puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata
olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella
elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi
maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys
kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa,
jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle
valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi
huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät
päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On
huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka
elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa
asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry
sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa
paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät
asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava,
että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä
suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta
toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen
tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on
niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee
työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset
hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene
epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa
vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.
Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna
on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan
kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin
alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin
vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista
paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat.
Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta
vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen
lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on
vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja
kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden
kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja
arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain
keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä
syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla,
samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria
etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon
puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän
tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut
henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan
naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena
syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin,
tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet
häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja
kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä
Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa
vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa
perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös
sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin
kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa
kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän
kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa
todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun
jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka
läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa
kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan.
Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa
kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän
tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia;
ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan
neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus
toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty
tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa,
ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä,
että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa
6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain
käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja
vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä
loitolla alttarista messua toimitettaessa.
Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti
luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen
keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset
nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen
jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo
ilman _conventio in manum'ia_, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen
meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän
jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta
vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko
otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä
roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset
olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien
pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka
edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet.
Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan
syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja
kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa
englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että
naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan
maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.
Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat
ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on
saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan
alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan
lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen
oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka
toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa
liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat
hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa
hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät
naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät
melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen
orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se
on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies
on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin
korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä
tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu
hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja
muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies
vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen
pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille
talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku
lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun
Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu
paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin,
sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten
naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille
silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla
rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa,
sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa
naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä
he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän
naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla
saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen
turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin
jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei
uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään.
Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen
sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota
miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen
noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo,
että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö
syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin
yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten
satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan
vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.
Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota
kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia,
joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi.
Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin
alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että
se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut
puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat
harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää
tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä,
jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.
On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki
vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle,
jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle
vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä
seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.