Haukalla oli seuraavina päivinä huomattavan usein asiaa Luhtalaan.
Melkoista tiheämmin kuin ennen isännän ollessa kotosalla.
Enimmäkseen hän istui jutellen Maisun kanssa, varsin kunnioittavasti ja
lämpimästi. Tai hän istui katsellen, kuinka sävyisästi ja hartaasti,
hiljaisena ja vaatimattomana kuin Saara muinoin, Maisu askarteli ja
puuhaili hoitaen kotitaloutta äidin levätessä vuoteessaan.
Väliin Haukka istui äidin sairasvuoteen ääressä, ja toipuva sairas oli
kiitollinen, kun hänellä oli joku juttelutoverinaan. Mistäs äiti olisi
puhunut mieluummin kuin tyttärestään, varsinkin sille, jota piti
hänen pelastajanaan! Kultainen oli tytär ollut äidin mielestä
hupsutuksissaankin, mutta ei koskaan niin armahainen kuin nyt. Lapsi
oli muuttunut aivan kuin uudeksi ihmiseksi, ei välittänyt mitään
kaikista maailman markkinoista ja humuista, vaan oli sulaa vakavuutta.
Ei suinkaan mitään puista jäykkyyttä eikä uskonkankeutta ja
kaavamaisuutta, vaan hänestä ikäänkuin henkäili ja huokui sulavaa,
lämmintä vakavuutta, äidillistä hellyyttä, niin että sairas äiti tunsi
itsensä lapseksi jälleen hänen hoidossaan. Elämän kokemukset, syvät,
vakavat kokemukset olivat tytön kypsyttäneet naiseksi. Mutta Haukka
katsoi tätä elämän kasvattia vähän kuin omaisen silmin, arvellen, että
koulutuksessa oli hänelläkin oma vähäinen osansa, vaikka se nyt olikin
vain salapoliisin koulutusta.
Isän viipyminen kotoa poissa huolestutti ja suretti Maisua niin
suuresti, että Haukka lopulta ilmaisi tytölle hänen isänsä olevan
tosiaankin matkoilla, kuten aluksi oli sairaalle ilmoitettu. Se
huojensi Maisun nakertelevaa omaatuntoa melkoisesti, mutta levottomasti
hän yhä odotti, saako Haukka aseet takaisin, että isä voisi jälleen
palata rauhassa ja turvassa kotiin.
Eräänä päivänä kilisi puhelin, ja Maisu riensi vastaamaan. Mutta
kuulotorvi oli pudota hänen kädestään, kun hän kuuli puhelimessa Jukka
Remmin äänen.
-- Mahtaakohan neiti Luhtanen olla kotona? hän kysyi.
-- Minä olen, sai Maisu vaivoin sanotuksi.
-- Vai niin! Kuinka se on käsitettävä? uteli Jukka epäluuloisesti.
-- Kuulin, vastasi Maisu, -- että äiti on sairastunut, ja muutenkin...
Isä muuten ei ole kaupungissa.
-- Jaha, sanoi Jukka. -- Minulla olisi sinulle asiaa. Etkö voisi tulla?
-- Milloin ja mihin? kysyi Maisu hätäisesti.
Jukka määräsi ajan ja paikan. Puhelu päättyi siihen. Vavisten Maisu
laski kuulotorven koukkuunsa.
Haukka oli käskenyt, että Maisun oli heti mentävä sanomaan, jos Jukka
ilmoittautui hänelle. Hänen oli siis mentävä.
Raskaat, lyijynraskaat olivat Maisun askeleet. Olisivat saaneet tehdä
mitä tahansa, kunhan vain hänen ei olisi tarvinnut olla siinä
osallisena. Vaikka Jukka olikin hänet niin törkeästi pettänyt, oli asia
sentään ollut hänelle pyhä asia.
Mutta hänen täytyi. Hänen täytyi mennä ja sovittaa oma rikoksensa omaa
isäänsä vastaan.
Hitaasti hän nousi portaita. Pitkään emmittyään hän painoi soittokellon
nappia. Juhlallisesti kuin nunna hän astui Haukan huoneeseen.
-- Tulin sanomaan, että hän on nyt saapunut, hän sanoi soinnuttomalla
äänellä.
Haukka silmäili häntä lempeästi ja surullisesti, vaan ei virkkanut
mitään.
-- Tapaan hänet viiden aikaan, Maisu lisäsi.
Haukan silmät kirkastuivat. Mutta samalla hän tunsi arkaa epäröimistä,
katsellessaan Maisun kalpeita kasvoja.
-- Ettehän vaatine minulta enempää? hän kysyi arasti.
-- En, en, ehätti Haukka häntä rauhoittamaan. -- Tai oikeastaan... en
mitään erikoista. Mutta voitteko kenties tehdä niin, että hän kulkee
tuossa kuuden ajoissa City-pasaasin läpi?
Maisu oli suostumaisillaan empimättä. Mutta sitten hän hätkähti.
-- Mitä hänelle siellä tapahtuu? hän kysyi kauhuissaan.
-- Ei mitään, vastasi Haukka.
-- Odotatteko te siellä?
-- Siellä odottaa häntä mies, jolle hän on hieman pelivelkaa, hymähti
Haukka.
Maisu ei suinkaan ollut sillä tuulella, että olisi voinut yhtyä
leikinlaskuun. Hän oli vakavissa mietteissä kuin hautajaisissa.
-- Ymmärrän kyllä, hän sanoi, -- että teidän täytyy hänet tavata. Ja
olkoon teidän asianne, kuinka menettelette saadaksenne aseet takaisin.
Mutta tyydyttekö yksistään siihen?
-- Kunpa nyt saisin edes senkin aikaan! Haukka huudahti.
-- Ettekö ryhdy häntä vastaan mihinkään muuhun?
-- Mihin muuhun rosvoja vastaan nykyään voisikaan ryhtyä...
-- Ette esimerkiksi jätä häntä punakaartin haltuun?
-- Siitä ei pelkoa!
-- Vaan hän pääsee vapaana menemään?
-- Kyllä, jos te panette sen ehdoksi. Ja jos hän lupaa poistua Suomen
tasavallan maaperältä, lisäsi Haukka tarkemmin harkittuaan.
-- Tulemme sitten kuuden aikaan, Maisu lupasi.
-- Ettekä tietysti puhu hänelle mitään, lisäsi Haukka käskevästi.
-- En, en, lupasi Maisu.
Maisun lähdettyä Haukka kävi nopeasti hommiin. Hän muutti pukunsa ja
otti naamioimisvehkeensä esille. Ennen pitkää oli nenä taannoisessa
kunnossa ja peruukki paikoillaan.
Ja puoli kuuden aikaan käveli kyhmynenäinen, mustatukkainen souvari
City-pasaasissa, huolimattomasti taivastellen, kädet housun taskuissa.
Vihdoin viimein saapui Kaivokadulta päin Jukka Remmi Maisu Luhtasen
rinnalla.
-- Ka, päivää! huudahti souvari. -- Kiitos viimeisestä! Eikös mennäkin
ottamaan revanshia.
Pelihimon tuikahdus leimahti ahovoituneen rosvon silmissä. Mutta hän
seisoi kahden vaiheilla.
-- Hyvästi! Maisu sanoi hätiköiden. -- Kuten sanoin, pitää minun kuuden
aikaan mennä erään tuttavan luo.
Hän meni juoksujalkaa matkoihinsa.
-- No, mennään sitten ja otetaan revanshia! Jukka Remmi huudahti
touhuissaan.
He menivät alas biljardisalonkiin. Haukka hävisi tällä kertaa molemmat
pelierät, jotka he pelasivat.
-- En viitsi enää, hän sanoi kyllästyneenä. -- Korttipeli on
hauskempaa.
-- Missähän sitä saisikin pelata korttia? kuiskutti Jukka Remmi
läähättäen innoissaan.
-- Missäkö! nauroi Haukka hohottaen. -- Meillä kyllä saa. Siellä on
parasta aikaa kolme kaveriani työssä ja he olisivat iloiset, jos tulisi
sakki täyteen.
-- Lähdetään, lähdetään sitten, Jukka touhusi.
Kaverikin suostui mielellään. Ja niin he nousivat pelihelvetistä
jälleen ihmisten ilmoille.
-- Ajetaan! Jukka sanoi remseästi.
-- Otetaan auto! kaveri sanoi vieläkin remseämmin.
He ottivat auton. Jukka hyppäsi heti umpinaiseen vaunuun. Kaveri
kuiskasi ajajalle osoitteen. Matka kävi nopeasti, mutta Haukka toimi
sitäkin nopeammin. Hän otti lompakostaan kahdenkymmenen markan setelin.
-- Katsos taitavasti tehtyä väärää rahaa? hän sanoi.
Jukka otti ja piteli sitä molemmin käsin.
-- Mistä sen tuntee vääräksi? hän kysyi.
-- Tuosta! kaveri sanoi ja kohotti molemmat kätensä.
Jukka tähysteli rahaa. Mutta samassa sai hän käsiraudat molempiin
ranteisiinsa.
Jukka alkoi rynnistellä. Mutta auto pysähtyi samassa vankilan portille.
Kaverilla oli niin täysi työ pidellessä vankiaan, ettei hän päässyt
edes porttikelloa soittamaan. Kenties rosvo olisi karannut, jollei
autonajaja olisi rientänyt avuksi.
Vankilaan oli kuultu heidän temmellyksensä ja melunsa. Portti aukeni ja
muurien sisältä riensi hätään muutamia vartijoita.
-- Tämä... mikä lurjus lie... tekee väkivaltaa! huusi Jukka Remmi. --
Minä olen punakaartilainen!
-- Ja minä olen yksityisetsivä Väinö Haukka, sanoi Haukka ojentaen
vartijoille korttinsa.
-- Perkele! huusi Jukka ällistyneenä.
-- Vangitsin hänet juuri punakaartin päällystön määräyksestä, Haukka
lisäsi. -- Ja sitä paitsi, kuten näette, on minulla laillisten
viranomaisten valtuudet, jatkoi Haukka ojentaen varta vasten
hankkimansa paperin.
Jukka Remmiä ei enää auttanut mikään. Kuinka hän uhkailikin, suljettiin
hänet selliin. Haukka jäi sinne hänen kanssaan kahden kesken.
-- Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi julmasti.
-- En mitään, vastasi Haukka. -- Mutta punakaartin esikunta on
aseryöstön johdosta tuominnut teidät kuolemaan, Haukka lisäsi
värähtämättä.
Jukan ahavoituneet kasvot kalpenivat niin valkeiksi, kuin niille oli
mahdollista. Hän oli vähällä kaatua.
-- Esikunta ei kuitenkaan, Haukka jatkoi, -- vielä tiedä, että olen
teidät vanginnut. Jos te neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa
toimitatte aseet takaisin, päästän teidät menemään ulkomaille.
-- Kuka takaa, että...?
-- Näkemiin, sanoi Haukka. -- Voitte ajatella asiaa ja ilmoittaa
vartijalle, milloin suostutte.
Haukka lähti, mutta Jukka Remmi alkoi meluten ryskyttää ovea hänen
jälkeensä.
Haukka palasi.
-- Minä suostun, hän sanoi hätäisesti. -- Suostun kaikkeen. Sanokaa,
mitä minun on tehtävä.
-- Sanoin jo, Haukka vastasi kylmästi.
-- Mutta millä tavoin?
-- Jaa, sitä sopii tuumia. Voittehan kirjoittaa kirjeen jollekin
toverillenne?
-- Kyllä. Mutta mihin aseet on toimitettava?
Se oli pulmallinen paikka. Haukka oli jo edeltä päin punninnut asiaa
puolin jos toisinkin, mutta hän ei keksinyt mitään varmaa paikkaa, joka
olisi samalla soveltunut hänen aikeisiinsa.
Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi mahdollisuus, jolle Haukka tosin ei
ollut voinut varmasti edeltä päin rakentaa.
-- Ovatko aseet nyt kätkettynä samaan paikkaan, kuin ennen
Nurmijärvelle lähtöänne? hän kysyi.
-- Ovat, vastasi Jukka.
-- Saadaan sitten nähdä, sanoi Haukka. -- Voimme odottaa huomiseen.
Haukka lähti, välittämättä vankinsa levottomasta kolkutuksesta niin
tuon taivaallista.