Seuraavana aamuna tuli tehtailija Luhtanen Haukan luo. Hän oli sangen
vakavan ja huolestuneen näköinen.
-- Tulin suoraa päätä, kävi hän omituisesti asiaan, -- kysymään, ettekö
vieläkään ole päässyt sen parempiin tuloksiin?
-- Suoraa päätä? kysyi Haukka.
-- Niin, sanoi Luhtanen. -- Tiedättekös, olen ollut vangittuna koko
yön.
-- Vangittuna?
-- Pidätettynä talolla.
-- Mitä kummaa?
-- Asemani, varsinkin sen jälkeen, kun "sijaiseni" niin hullusti
paljastui, on käynyt niin kiperäksi, että eilen illalla ilmoitin heti
eroavani. Esikunta oli parasta aikaa koolla, ja minut vietiin sinne
kuulusteltavaksi kuin mikäkin rikollinen. Yleensäkään en ole punaisten
mieleinen mies, aseryöstö herätti epäluuloja minua vastaan, ja teidän
paljastumisenne jälkeen olin suorastaan petturi. Suoraan sanoen, he
eivät usko, että avaimet ryövättiin kirjoituspöytäni laatikosta.
Selitys, että "sijaisellani" oli juuri tarkoitus saada selkoa
aserosvouksesta, ei heidän sokeissa silmissään näytä parantavan, vaan
pikemmin pahentavan asiaa. He eivät myöskään usko, että aseet ovat
rosvojen hallussa, tai uskovat, niin hullunkurista kuin se onkin, että
rosvot ovat minun liittolaisiani. Heitä on mahdoton saada järkiinsä.
-- Kuinka nyt pääsitte tänne? kysyi Haukka.
-- He päästivät. Eivät kai tienneet, mihin panna minut. Eivät
sanomalehtien vuoksi viitsineet lähettää Katajanokkaankaan omaa
miestään.
Haukka ei voinut olla hymyilemättä, niin vakava kuin asia olikin.
-- Lähtiessäni he uhkasivat, että jos en neljänkymmenenkahdeksan tunnin
kuluessa ole toimittanut heille aseita takaisin, eivät he vastaa
turvallisuudestani.
-- Niinkö! sanoi Haukka.
-- Ja sitten huomasin, että he panivat pari vaanijaa jälkeeni.
-- Näkivätkö vaanijat, että tulitte tänne? kysyi Haukka säpsähtäen.
-- En toki ollut niin järjetön, sanoi Luhtanen. Eksytin heidät
pasaasissa kintereiltäni.
-- Se oli hyvä, sanoi Haukka.
Hän oli jälleen oikeassa, parhaassa elementissään. Hänen ei tarvinnut
kauan miettiä, ennen kuin suunnitelma oli hänelle selvillä.
-- Teidän ei ole nyt mentävä kotiin.
-- Eikö mentävä kotiin? kummasteli Luhtanen.
-- Ei, muutamiin päiviin. Sillä, muuten en voi vastata
turvallisuudestanne, selitti Haukka naurahtaen.
-- Mihinkäs minä menen? kysyi Luhtanen huolissaan.
-- Te matkustatte.
-- Minne?
-- Mihin vaan. Eikö teillä ole asiaa mihinkään?
-- Olisi kyllä muuan asiamatka Pietariin.
-- Onko teillä passi valmiina?
-- Hankin sen kyllä taannoin.
-- Onko se mukananne? Luhtanen tarkasti lompakkoaan.
-- Täällä on, hän sanoi.
-- Sitten te matkustatte tänään, menemättä enää kotiinne.
-- Kuinka? puuskahti Luhtanen. -- Lähteä matkalle, järjestämättä
asioitaan...
-- Mitä te sitten järjestätte, jos kotiportillanne saatte vaanijat
jälkeenne! huudahti Haukka. -- Ette pääse lähtemään kaupungista
mihinkään. Asemalla sieppaavat kiinni karkulaisen.
-- Niin taitaa olla, myönsi Luhtanen. -- Mutta, hyvänen aika, kuinkahan
vaimoni laita lieneekään! huudahti hän huolissaan.
-- Onko hän sairas?
-- Sairas, ollut monta päivää vuoteen omana. Tyttärestään hätäilee. Ja
nämä kaikki muutkin myllerrykset ovat hänet perin pohjin järkyttäneet.
Kuinka sitten nyt, kun olin koko yön teillä tietymättömillä! Ei, en voi
lähteä käymättä sanomassa.
-- Teidän täytyy, pani Haukka kovan kovaa vastaan. -- Minä kyllä käyn
selittämässä asian parhain päin. Ja sitä paitsi voin hänelle, kenties
jo tänään, toimittaa paremman lohdutuksen kuin te itsekin!
Luhtanen katsoi ihmeissään.
-- Tyttärenne, vastasi Haukka.
-- Mitä? Oletteko löytänyt hänet? huudahti isä.
-- Olimme eilen koko iltapäivän yksissä. Ja tänään hän lupasi tulla
uudestaan.
-- Kuinka te... mutta samapa se... Onko hän vielä entinen kunnon tyttö?
-- Ehompi entistään. Ja olen varma, että hän tulee kotiin, kun
kuulee... varmimmin juuri silloin, jos te katoatte muutamiksi päiviksi.
-- Kammoaako hän sitten minua niin...?
-- Ei, vaan rakastaa ja katuu, olen varma siitä. Mutta varmimmin hän
katuu, jos te katoatte, ja silloin hän, olen siitäkin varma, tekee
kaikkensa, että aseet saadaan ensi tilassa takaisin.
-- Mitä te aiotte? kysyi Luhtanen ihmeissään.
-- Kaikki riippuu tulevista tilanteista, mutta juuri siten, että
katoatte, luulen saavamme toivotun tilanteen. Te siis lähdette?
-- Onko varma, että sitten kaikki saadaan oikealle tolalleen? kysyi
Luhtanen toiveikkaammin.
-- Aivan varma, vastasi Haukka.
-- Minä lähden sitten, vastasi Luhtanen.
Hän lähti järjestämään asioitaan äkillistä pakomatkaa varten.
Haukka jäi yksikseen hymyilemään ja viheltelemään. Järkyttävät
henkilökohtaiset suhteet olivat ilmestyneet pikemmin ja tehoavampina
kuin hän oli osannut uneksiakaan. Sitten oli kumma, jollei hän Maisusta
saanut liittolaista entistä liitolaistaan vastaan! Tyttö ei ollut
osannut harkita tekojansa seurauksia, mutta juuri nämä seuraukset
saivat koitua hänen parannuksekseen.
Vihdoinkin hän oli päässyt selville vesille. Ja niin kuin se, joka on
päivätyönsä kunnolla suorittanut, hän istui tyynesti pöydän ääreen ja
alkoi lukea monistista filosofiaansa.
Vihdoin ovi aukeni ja palvelustyttö tuli sanomaan, että joku neiti
kysyi herraa.
Maisu Luhtanen astui vitkaan ja raskaasti sisään.
-- No, mitä kuuluu? kysyi Haukka vakavasti. -- Istukaa!
Maisu istuutui.
-- Olette oikeassa, hän sanoi masentuneesti.
-- Niin, siinä, että Jukka Remmi on rosvo ja petturi, kiristi Haukka
nyörin tiukalle.
Maisu oli purskahtamaisillaan tuskalliseen itkuun.
-- Ehkäpä hän tarkoittaa parastaan sittenkin, hän nyyhkytti.
Haukka oli säälimätön kuin haavuri. Hän otti eilen saamansa kirjeen ja
ojensi sen Maisulle. Maisu veti kummissaan kuoresta paperin, luki sen
ja jäi jäykistyneenä tuijottamaan siihen.
-- Uskotteko, että hän tarkoitti parastaan tälläkin ryöstöllä ja näillä
tappeluilla? kysyi Haukka.
Maisu ei liikahtanut.
-- Ja uskotteko te, että hän tarkoitti hyvää Herttaniemen herran,
aseettoman vanhan herran murhalla? kysyi Haukka.
Maisun luonto liikahti.
-- Se on varmaankin perätöntä puhetta, hän puuskahti.
-- Kaikesta päättäen, sanoi Haukka, -- se on yhtä totta kuin tämäkin
papintodistus. Oma isännekin oli siitä vakuutettu.
-- Isäni? parahti Maisu.
-- Niin, sanoi Haukka vakavasti.
-- Isäni... ja te... mutta kuka te sitten olette?
-- Nimeni on Haukka nykyään, vastasi Haukka tyynesti.
Maisu vavahti. Istui kotvan hievahtamatta ja nousi sitten
juhlallisesti.
-- Olette siis, hän sanoi, -- tekin siis olette... petturi.
-- Kuinka niin? Haukka kysyi hymyillen.
-- Olettehan esiintynyt väärällä nimelläkin!
-- Vanha nimeni on Adler. Otin sitten suomalaisen.
-- Joka tapauksessa olette petollisesti hankkinut luottamukseni...
-- Mutta missä tarkoituksessa? kysyi Haukka terävästi.
-- Sama se missä. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Anteeksi, jatkoi Maisu,
-- olen valitettavasti käyttänyt muutamia markkoja rahoistanne, mutta
saatte heti loput takaisin...
-- Odottakaahan, sanoi Haukka. -- Minulla on teille uutisiakin.
Valitettavasti sangen ikäviä uutisia.
Maisu katsoi häneen pelästyneenä.
-- Isänne on vangittu, Haukka sanoi lyhyesti.
-- Isä! parahti Maisu. -- Isä vangittu? Miksi? Sanokaa, miksi?
-- Aseryöstön johdosta, Haukka vastasi.
-- Aseryöstön! Mutta eihän hän... hänhän on aivan viaton!
-- Sitä ei usko kukaan. Häntä luullaan kavaltajaksi ja petturiksi.
-- Herra Jumala! huusi Maisu. -- Mutta kuka...? Ketkä hänet sitten ovat
vanginneet?
-- Punakaartilaiset.
-- Voi, missä...? Sanokaa, missä hän on...? Isäni... hänet täytyy heti
pelastaa!
-- Tällä hetkellä ei tiedetä, missä isänne on, sanoi Haukka
vilpittömästi.
-- Mutta minä tiedän, missä ovat aseet ja ketkä ovat syylliset... Minä
voin hänet pelastaa.
-- Häntä ei, jatkoi Haukka tyynesti, -- voi pelastaa mikään muu kuin
se, että aseet tulevat takaisin. Voin ilmoittaa teille, että häntä on
avoimesti uhattu kuolemalla, jollei hän niitä toimita kaartin haltuun.
Maisu kalpeni ja horjui. Haukka riensi häntä tukemaan ja vei hänet
leposohvalle.
-- Voi, hyvä Jumala! vaikeroi Maisu toinnuttuaan. -- Kunpa se Jukka
edes tulisi sieltä takaisin!
-- Sitä minäkin odotan, sanoi Haukka. -- Mutta varoitan, ettei teidän
ole ryhdyttävä tässä asiassa mihinkään ilman minun määräystäni. Teidän
on muistettava, että on kysymys isänne pelastamisesta teidän tekojanne
seurauksilta.
Maisu purskahti äänekkääseen itkuun. Haukka vetäytyi syrjään antaakseen
hänen itkeä kyllikseen. Vihdoin Maisu nousi. Nousi ja tuli Haukan
eteen, silmät punaisina ja posket kyynelissä. Hän oli kuin ilmetty
Magdaleena, ja Haukka tunsi, ettei hän ikinä ollut nähnyt kauniimpaa
Magdaleenaa. Hän katsoi Haukkaan hartaasti kuin Jumalaan ja sanoi:
-- Teen, mitä ikinä tahdotte.
Haukan täytyi hetkinen nieleksiä liikutustaan.
-- Lähin tehtävänne on, että menette kotiin äitinne luo.
Maisu nyökäytti alistuvasti päätään.
-- Äitinne on näet sairas... Älkää säikähtäkö, tuskin se on kovin
vakavaa, lohdutteli Haukka leppeästi.
-- Kuinka te olette hyvä, sanoi Maisu nyyhkyttäen.
Näytti kuin hän olisi ollut halukas valloittajaansa hyväilemään.
-- Niin, lähdette kotiin, sanoi Haukka. -- Äidillenne sanotte, että
isänne matkusti äkkiarvaamattomista syistä Pietariin... Sairasta ei
näet saa järkyttää. Tai voinhan tulla saattamaan ja selittämään.
He lähtivät yhdessä.
Haukan selityksiä ei kuitenkaan tarvittu, sillä Luhtanen oli itse
kirjoittanut vaimolleen ja lähettänyt heti lähettipojan viemään
kirjettä. Hän oli kirjoittanut Maisun palaamisestakin, niin että äiti
odotti häntä avoimin sylin sairasvuoteessaan.