Haukka ei nykyään turhia siekaillut kadulla. Häntä ei lainkaan
miellyttänyt se mahdollisuus, että ketkä veitikat tahansa sieppaisivat
hänet ja raahaisivat minne päähän pälkähti.
Hän kulki ripeästi, pisti ohikulkiessaan kirjeensä postilaatikkoon, ja
poikkesi ympärilleen katselematta ruokalan ovesta sisään. Sen tähden
hänen tavallisesti niin valpas katseensa ei tällä kertaa keksinyt
ruokalan edustalla erästä henkilöä, jonka kasvot minäkin selkeästi näin
vasta Haukan avaamasta ovesta tulvahtaneessa sähkövalossa.
Minä nykäisin jo ovivälikössä Haukkaa hihasta, ja hän oli
kääntymäisillään kuulemaan, mikä minua vaivasi. Mutta ruokalasta oli
tulossa ihmisiä vastaamme, niin että meidän täytyi jouduttautua
sisälle.
Ruokalan tarjoilupöydän ääressä oli niin paljon tungeskelevia
odottajia, ettei siellä päässyt ruokien lähellekään.
-- Turhaan tänne tulimme, Haukka sanoi kääntyen minuun.
Vihdoinkin pystyin kuiskaamaan hänelle:
-- Ulkona oven edessä oli hän!
-- Kuka hän?
-- Maisu Luhtanen.
-- Todellako?
-- Aivan varmaan.
-- Ettei hän vain pääse taaskin livistämään!
Samassa oli Haukka kadulla. Maisu Luhtanen, punakaartin osastopäällikön
tytär, ei tällä kertaa livistänyt. Hän seisoskeli yhä oven edustalla,
muodon vuoksi oli vähän kävelevinään. Haukka meni suoraa päätä hänen
luokseen.
-- Hyvää iltaa, neiti!
-- Iltaa, vastasi Maisu epäröiden.
-- Ruokalassa, jutteli Haukka tuttavallisesti, -- oli niin paljon
jonottajia, ettemme mahtuneet sisälle. Neiti taitaa jonottaa täällä
raittiissa ilmassa...
Maisu naurahti alakuloisesti, melkein tuskallisesti.
-- Minä tiedän, jatkoi Haukka hilpeästi, -- hyvän ruokalan, johon
pääsee oikein istumapaikalle. Neuvon neidille, jos tahdotte tulla
mukaan.
-- Enpä tiedä, vastasi Maisu surullisen epämääräisesti.
-- Odotatteko ketään? tungetteli Haukka edelleen.
-- En erikoisesti.
Maisun vastaukset eivät olleet mitenkään erikoisen torjuvia, saatikka
sitten loukkaantuneita tungettelijaa kohtaan. Haukka oli koko ajan
tähystellyt häntä silmällä kuin helmellä. Tyttö ilmeisesti huvitti
häntä suuresti. Yhtäkkiä näin veitikan hänen silmissään.
-- Jollei neidillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme johonkin,
vaikkapa vain kävelemme hieman, hän ehdotti herttaisesti.
Näin selvästi, että Maisu vavahti. Minusta tuntui, että oli juuri
tulemaisillaan naisellisen suuttumuksen puuskaus. Ihmettelin aivan, kun
sitä ei tullut. Kuului vain kummallinen, tuskallinen, mutta samalla
alistuvainen äännähdys hänen kurkustaan.
Hiljalleen, epäröiden lähti Maisu kävelemään Haukan rinnalla katulyhdyn
valosta, jossa he olivat seisseet. Minun mieleeni tunkeutui tukala,
ahdistava kysymys: Millä retkillä tämä nuori nainen oikein on? Tai
mille retkille hän on joutumaisillaan?
Sisäisessä näkemyksessäni häivähti köyhä, hyvin nuori ja hyvin kaunis,
hereän herkkäilmeinen tyttölapsi, jonka kerran kesällä olin nähnyt
kadulla. Hän seisoi muotikaupan edustalla ja katseli mallikuvaa
näyteikkunassa. Tarkkasin syrjäsilmällä, kuinka hän liekehtivin poskin
ja halusta palavin katsein ahmi sulonsoreita silkkileninkejä ja
silkkipitsejä. Ja minä näin hänen palavasta, mutta samalla avuttomasta,
toivottomasta halustaan, että jos joku, kuka tahansa, olisi sillä
hetkellä tarjonnut hänelle tämän hienouden, hän olisi ilman ehtoja
antautunut tämän jalon hyväntekijän valtaan.
Saman katseen, aivan saman halusta palavan katseen, olin äsken nähnyt
Maisun, tämän esteettisesti sivistyneen ja isänsä kehuman mukaan kaikin
puolin kunnon tytön silmissä. Se vain oli eroa, että näin tämän katseen
vieläkin palavampana, vieläkin himoitsevampana ja ahmivampana.
Mutta minä en nähnyt sitä minkään muotikaupan näyteikkunan hienouksien
edessä. Minä näin sen silloin, kun Haukka avasi ruokalan oven ja Maisun
kasvoille valahti sähkövalo ja häntä vastaan tuulahti päivällisruokien
hurmaava tuoksu. Hänellä täytyi olla hirveä nälkä.
Katselin häntä sitten, tätä sivistynyttä kunnon tyttöä, Haukan käydessä
hänen kimppuunsa katulyhdyn himmeähkössä valossa. Näin kyllä hänessä
hiljaisia siveellisen ylpeyden ja naisellisen uhman merkkejä. Mutta
nämä tunteet alistuivat. Kaikkivaltias nälkä, maailman suurin
hirmuvalta, painoi ne allensa. Hänessä oli jotakin särkyvää,
tuskallisesti alistuvaa.
Hän kulki nyt Haukan rinnalla poispäin katulyhdyn kajosta.
Kummastuksekseni ei Haukka puhunut mitään. Äänettöminä he saapuivat
melkein pimeään katulyhtyjen keskiväliin. Siellä ei tuntunut mitään
houkuttelevia päivällisruokien tuoksuja, ja pimeä katuosa lie
haihduttanut epämääräiset unelmat toisestakin ruokalasta, mihin pääsi
"oikein istumapaikoille". Siellä nousi Maisun luonto jälleen
takajaloilleen.
-- Mihin me oikeastaan menemme? hän kysyi yhtäkkiä.
Haukkakin heräsi.
-- Niin, tosiaan! hän sanoi. -- Ehkäpä menemmekin sisälle istumaan
oikein kodikkaasti ja rattoisasti.
-- Mihin niin? Maisu kysyi epäluuloisesti.
-- Menisimme vaikka... Haukka heittäytyi salaperäiseksi.
-- Vaikka?
-- Mukavinta olisi ehkä kotona.
-- Mitä te oikein ajattelette? Maisu puuskahti.
-- Kuinka niin? Haukka kysyi viattomasti.
-- Ajattelette tietysti samaa kuin muutkin pyydystäjät. Mutta luopukaa
turhista toiveista. Olette erehtynyt.
-- Ehkäpä neiti on erehtynyt, Haukka lausui vakavasti, luopuen
kaksimielisestä äänensävystään. Mutta, jos tunkeilemiseni on antanut
teille aihetta, niin pyydän kohteliaimmin anteeksi.
Maisu nähtävästi huomasi iskeneensä harhaan, ja katsoi tarpeelliseksi
selittää. Ja hän selitti rehellisesti ja koreilematta:
-- Uteliaisuudesta menin eilen illalla erään hyvin hienon herran mukana
hänen asuntoonsa. Kun liehittely ei auttanut, hän tarjosi satasen...
tarjosi lopulta viisisatasen. Se oli kuin huutokauppaa, nauroi Maisu
nälissäänkin.
Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten alakuloisesti, hänen ivansa ja
inhonsakin hukkui kipeään alakuloisuuteen:
-- Jos se hyvin hieno herra olisi ollut hieman hienompi, niin olisin
kenties vipannut häneltä markan tai pari kahvirahaksi. Mutta mitä
enemmän hän tarjosi, sitä... "Ei ikinä", sanoin vihdoin vihasta
vavisten ja läksin. Ennen kuin myyn itseni, kuolen vaikka nälkään!
Häneltä pääsivät vahingolla viime sanat. Hän häpesi tunnustustaan ja
alkoi parannella:
-- Anteeksi, että... en ole niin hädässä... mutta kirje on jotakin
syystä viivähtänyt...
-- Aha, neiti on odottanut rahalähetystä? Haukka kysyi kiinnostuneena.
-- Olen, vastasi Maisu surullisesti.
-- Kotoa, vai...?
-- Ei, joku vain lupasi lähettää, jollei pääsisi pian tulemaan.
-- Pitikö tulla maalta joku sukulainen kaupunkiin? Haukka kysyi
mahdollisimman kohteliaalla äänellä.
Mutta se ei enää auttanut sekään. Maisu ilmaisi ynseällä äännähdyksellä
tyytymättömyytensä tunkeiluun. Haukan täytyi luopua urkinnastaan.
-- Anteeksi, hän sanoi.
-- No, ei se mitään, Maisu vastasi. -- Eräs henkilö... päällikköni...
on matkoilla, hän selitti miltei ylväällä kaksimielisyydellä.
Haukan täytyi tyytyä arvaamiseen, kuka oli "päällikkö", joka oli
luvannut lähettää rahoja, eikä lähettänytkään, vaan jätti apulaisensa
kuolemaan nälkään!
-- Jos neiti on sattumalta joutunut pulaan, niin sallitteko... Lainaan
mielelläni? Haukka kysyi kohteliaasti.
-- Missä tarkoituksessa? Maisu kysyi terävästi.
-- Hyvänen aika, tarvitseeko aina epäillä tarkoituksia? Teen sen, aivan
todella, ilman mitään sivutarkoituksia, Haukka vakuutti.
-- Anteeksi, sanoi Maisu vienosti ja sulalla äänellä. -- Mutta ettehän
tunnekaan minua?
-- Minä tunnen teidät, Haukka vastasi.
-- Minä en surmaksenikaan muista...
-- Emme ole esitellyt. Mutta olen nähnyt teidät ja kuullut nimennekin.
-- Missä?
-- Samapa se missä...
-- Eikö sitä voi sanoa?
-- No, voipa kylläkin. Näin teidät Jukka Remmin seurassa.
Maisu hätkähti ja katsoi Haukkaan pelästyneenä.
-- Me pelasimme biljardia ja te tulitte häntä noutamaan. Tuliko teille
niin ikävä? Haukka kiusoitteli, viedäkseen Maisun harhaan.
-- Nyt te erehdytte, Maisu sanoi hirveän totisesti.
-- Anteeksi sitten, Haukka virkahti, ilmeisesti ilahtuneena siitä
vakavuudesta, jolla tyttö torjui hänen salaviittauksensa.
Aha, tytön sieluntila ei ole toivoton, luin Haukan silmistä. Kuljimme
näet juuri katulyhdyn alitse.
-- Oletteko te sitten Jukan tovereita? Maisu kysyi kiinnostuneena.
-- Tunnen kyllä hänet varsin hyvin, Haukka vastasi.
Hän oli vetänyt lompakkonsa taskustaan.
-- Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin...
-- E-ei ole, koska olette Jukan tuttavia, Maisu sanoi hereästi.
-- Paljonko saa olla?
-- En ole ajatellut...
Haukka ojensi hänelle satasen.
-- Mutta kuka te olette? Maisu kysyi. -- Täytyyhän minun...
-- Nimeni on...
Haukka vaikeni kahden vaiheilla. Näin hänen silmistään, että hän oli
panemaisillaan kaiken yhdelle kortille. Mutta hän katsoi varmaankin sen
liian aikaiseksi.
-- Adler, hän sanoi entisen nimensä.
Hullunkurista seurustelutapaa noudattaen he, kaksi vapaasti ajattelevaa
ihmistä, kättelivät vasta nyt esiteltyään, ja seurusteltuaan sitä ennen
lähes tuntikauden keskenään. Ja kädenpuristajaisiksi sai Maisu satasen.
-- Enköhän saa -- olimme näet juuri päivälliselle menossa -- pyytää
neitiä mukaan? Haukka kysyi kohteliaasti.
Neiti kiitti ja lähti mukaamme. Menimme erääseen ruokalaan, jossa vielä
sai ruokaa mahamitalla, vieläpä eteensä pöytään vanhaan herttaiseen
tapaan, tarvitsematta juosta ja kiikuttaa saaliseräänsä kynsissään.
Oli aivan sydäntä kyherryttävää nähdä, kuinka nuori neiti söi, ja
kuinka hänen syödessään nälän palo sammui hänen silmistään ja tuli
kirkkaaksi elinsäteilyksi, ja kuinka helakka suvinen punarusko alkoi
väreillä tummahipiäisillä poskilla.
Vähitellen hän herkkyi mieleltäänkin niin herahtelevan hilpeäksi, aivan
kuin leikitteleväksi lapseksi, etten muistanut vuosikausiin olleeni
niin nuorruttavassa ja elähdyttävässä seurassa.
Maisu kuului tilapäisesti asustavan Kaivopuiston puolella joidenkin
tuttujen tyttöjen luona. Meillä oli sama tie, ja me kuljimme pitkin
Korkeavuorenkatua. Keskustelu oli tuokioksi katkennut.
-- Adler, aloitti Maisu sen uuden tuttavansa nimestä. -- Sehän on
saksaa?
-- Niin kai, Haukka vastasi.
-- Mitä se merkitsee suomeksi? "Haukka" vai...?
Haukka vilkaisi melkein tyrmistyneenä tyttöön. Ja hymyili kirpeästi.
Maisu ilmeisesti jutteli aivan viattomasti.
-- Eihän toki. Onpas neiti unohtanut saksansa! hän pilkkasi.
-- Ai, niin! Se merkitsee "kotkaa", Maisu muisti. -- Mutta tiedättekö,
miksi muistin väärin?
-- En ole ajatustenlukuja, Haukka vastasi hymyillen.
-- Siksi, että olen paljon ajatellut erästä, jonka nimi on Haukka.
Tiedättekö, kuka hän on?
-- Kuka sitten? Haukka kysyi.
-- Salapoliisi... mikä noita lieneekään.
-- Noitako?
-- Niin. Eivätkö sellaiset ole hirveitä?
-- Kenelle ovat kenelle eivät, Haukka virkahti.
-- Mitä tarkoitatte? Maisu kysyi suurentunein silmin.
-- He ovat vaarallisia ainoastaan pahantekijöille, Haukka sanoi
juhlallisesti.
-- Mutta miksi he hiipivät niin salassa? Maisu vihoitteli.
-- Siksi kai, että ovat salapoliiseja, Haukka sanoi. -- Ja heidän
täytyy, koska heidän vastustajansakin hiipivät salassa.
-- Ketkä vastustajat? Maisu kysyi katsoen huolestuneena Haukkaan.
-- Rikolliset, Haukka vastasi.
Maisu huokaisi neuvottomana.
-- Te ette ymmärrä minua, hän sanoi sitten.
Kuljimme juuri Haukan tilapäisen asunnon ohitse.
-- Asun tässä, hän sanoi. -- Ettekö tahdo tulla hetkiseksi juttelemaan?
Saamme kahviakin.
-- Sepä hauskaa! Maisu vastasi.
Hän tuli epäröimättä. Tahtoi varmaan tahtomalla osoittaa luottamustaan
ja kiitollisuuttaan.
Huoneeseensa astuttuaan Haukka löysi pöydältään kirjeen. Se oli
virkakirje. Haukka vilkaisi salavihkaisesti minuun.
-- Täälläpä on hauskaa ja mukavaa! Maisu koetti kohteliaasti aloittaa
seurakeskustelua.
-- Olkaa hyvä ja istukaa! Haukka vastasi viitaten keinutuoliin.
Kirje kädessään meni hän puhelimeen tilaamaan kahvia läheisestä
kahvilasta. Vasta sieltä palattuaan hän avasi kirjeen.
Paperia silmäiltyään hän ojensi sen minulle. Se oli Jukka Remmin
papintodistus. Häntä oli aikaisemmin rangaistu ryöstöstä ja kahdesta
pahoinpitelystä, joista toinen oli törkeä. -- Siitä koituu kova
läksytys... Haukka käänsi katseensa aivan poispäin Maisusta. Arvasin
siitä, että hän tarkoitti sanoa: "hänelle".
Maisu puolestaan huomasi, että herroilla oli keskinäistä juteltavaa,
joka ei liikuttanut häntä. Hän keksi pieneltä kirjahyllyltä
valokuva-albumin ja otti sen selailtavakseen. Minä käsitin kyllä, mitä
Haukka tarkoitti "läksytyksellä" sokaistulle tytölle, mutta en sitä,
mihin hän pyrki perimmältään. Ja lisäksi tunsin houkutusta jatkaa samaa
nuoralla tanssimista, jota Haukka oli Maisun kanssa harjoitellut
kadulla.
-- Saavutatko sillä mitään? kysyin.
-- En erikoisia itse asiassa. Henkilö ei itse asiassa ole minulle enää
niin tärkeä, kuin oli alussa, sillä tiedänhän jo melkein kaiken.
-- Tähtäät siis vain sisäpolitiikkaan?
-- Niin, Haukka vastasi ymmärtäen tarkoitukseni. -- Hänet on
valloitettava sekä itsensä että omaistensa vuoksi, ja kenties
asiammekin.
-- Luuletko sen olevan mahdollista? Ja kuinka aiot menetellä? utelin
kiinnostuneena.
-- Pulmalliselta se näyttää, Haukka myönsi. -- Heihin, heidän
vaistosieluihinsa, eivät pysty perustelut eivätkä tosiasiat. He
riippuvat sokeasti tottumuksessaan ja henkilökohtaisissa suhteissaan.
-- Siinäpä se, sanoin. -- Minkäs mahdat sitten?
-- Täytyy odottaa järkyttäviä henkilökohtaisia suhteita.
-- Mutta jollei sellaisia ilmesty?
-- Jollei ilmesty, niin täytyy järjestää! Haukka tokaisi.
Samassa tuotiin kahvilasta kahvitarjotin. Maisu, joka keskustelumme
ajan oli selaillut albumia omissa ajatuksissaan, ryhtyi näppärästi
kattamaan kahvipöytää. Ja kahvia juodessamme tarjoutui tilaisuus
yleiseen keskusteluun.
-- Kuulkaas, herra Adler! Maisu aloitti. -- Kun te olette Jukan hyvä
tuttu, niin sitten kai olette hänen kanssaan samalla kannalla?
-- Millä kannalla? kysyi Haukka.
Maisu joutui pulmalliseen tilanteeseen, sillä hän ei osannut tai
rohjennut sitä selittää.
-- Hänen... aatetoverinsa? hän vihdoin sai sanottua.
-- En, sanoi Haukka kuivasti.
Minulle oli tämä suorasukainen vastaus odottamaton. Minusta tuntui,
että Haukka oli menetellyt maltittomasti. Maisu oli joutunut yhä
pahempaan tilanteeseen.
-- Olettehan sosialisti kumminkin? hän kysyi melkein tuskallisesti.
-- Mikä on sosialisti? kysyi Haukka.
-- Tiedättehän te sen...
-- En, totta puhuen. Ja luulen, ettei meillä, tositapausten valossa,
nykyään voi sitä määritellä kukaan. Niin kirjava heidän piirinsä on.
-- Täytyyhän teidän, joka olette niin hyvä, Maisu innostui vetoamaan
auttajansa tunteisiin, -- sydämestänne toivoa, ettei kukaan kärsisi
puutetta ja kurjuutta, vaan kaikilla olisi turvattu elämä!
-- Turvattu elämä, Haukka toisti. -- Mutta kuka sen valmistaa?
Punakaartiko?
-- Työväen puolustaminen on senkin tarkoitus...
-- Jota se toteuttaa tekemällä jokaisen ihmisen, niin köyhän kuin
rikkaankin, elämän aivan turvattomaksi, Haukka katkaisi.
-- En tosin, Maisu tuumi puolestaan, -- minäkään usko, että punakaarti
voi kaiken muuttaa paremmaksi. Mutta on niitäkin, jotka eivät ole
tyytyväisiä kaartiin, vaan tahtovat ryhtyä pikaisiin toimiin.
-- Hm, hymähti Haukka. -- Esimerkiksi Jukka Remmi?
-- Niin, juuri hän ja monet muut...
-- Jotka tahtovat enemmän verta ja ryöstöjä!
Maisu hätkähti kuin häntä olisi lyöty ruoskalla.
-- Ei, hän äännähti tuskallisesti.
-- Onhan hän nytkin parasta aikaa rosvoretkellä! iski Haukka vieläkin
vihaisemmin.
-- Ei, se on valhe! huudahti Maisu melkein parahtaen.
-- Niinkö? kysyi Haukka. -- Tietääkö neiti muuten, missä hän on?
-- Puhujamatkalla levittämässä suurta aatettaan!
-- Millä keinoin? kysyi Haukka terävästi.
-- Hän puhuu, kun innostuu, aivan kuin ukkonen...
-- Kiväärien paukkein! katkaisi Haukka.
Maisu lyyhistyi jälleen kokoon.
-- Oletteko muuten lukenut, mitä lehdet kertovat Nurmijärveltä? kysyi
Haukka.
-- Nurmijärveltä! Mistä te...? Porvarislehdet valehtelevat... eikä
Jukka ainakaan... hän lähti kyllä sinne... yhdistystä perustamaan...
mutta on varmaan sitten jo ollut puhumassa monissa paikoissa, puhui
Maisu hätiköivällä innolla.
-- Kyllä hän, väitti Haukka, -- on Nurmijärvellä vieläkin kolmisen
kymmentä kivääriä mukanaan.
-- Mistä te...? Tiedättekö te senkin, että heillä on...?
Maisu oli niin hämmästynyt, että mykistyi siihen paikkaan.
-- Kuka te oikein olette? hän kysyi sitten.
-- Jukan hyvä tuttu, vastasi Haukka tyynesti.
-- Ei, väitti Maisu, -- koska hän on teille uskoutunut, niin teidän
täytyy olla hänen aatetoverinsa!
-- No, myönteli Haukka, -- kenties aate-, mutta en ainakaan asetoveri.
-- Ei hänellä ole aseita mukanaan, vakuutti Maisu vilpittömästi.
-- Uskooko neiti sen varmasti! kysyi Haukka terävästi.
-- Minä tiedän kyllä, missä aseet ovat, sanoi Maisu salaperäisesti.
-- Niinkö? tarttui Haukka siihen. -- Sittenhän voimme mennä... Lyömmekö
vetoa, ja sitten menemme katsomaan?
Maisu säpsähti. Ja sulkeutui kuoreensa. Ei saanut olla liian
avomielinen. Ei Jukan hyvälle toverillekaan, kun ei tiennyt, kuinka
luotettava hän oli.
Haukka tarkkaili tyttöä.
-- Tai menkää yksin tarkastamaan, hän ehdotti.
Maisu mietti ilmeisen heräävän epäluulon oirein.
-- Niin, minä teen sen, hän sanoi päättävästi.
-- Tulette kai sitten sanomaan, uskotteko vielä yhtä sokeasti häneen,
sanoi Haukka.
-- En usko, Maisu tuumaili ikäänkuin itsekseen, -- että hän on voinut
pettää. Aseet piti säilyttää, kunnes tulee se suuri, oikea
vallankumous, jolloin kaikki muutetaan. Ja hän lähti aatetta
levittämään, aikoi aloittaa kotiseudultaan, ja sitten herättää kaikki
nukkuvat, kautta maan...
Haukka katsoi säälien sokeata lapsukaista.
-- Menettekö jo huomenna? hän kysyi säyseästi.
Maisu heräsi unelmistaan.
-- Menen jo tänä iltana.
-- Mutta nythän on pimeä, Haukka huomautti.
-- Sen parempi. Tuskin voisinkaan mennä päivällä, Maisu tuumi
mietteissään.
Hän nousi ja teki lähtöä.
-- Tulettehan sitten kertomaan? Haukka kysyi uudelleen.
-- Tulen, lupasi Maisu.
Me saatoimme hänet asemalle. Kuulimme syrjästä, että hän pyysi piletin
Malmille.