Menin jälleen Haukan luo. Hän istui kirjoittamassa kirjeitä. Parasta
aikaa hän kirjoitti jollekin asiatuttavalleen kotikaupunkiinsa. Mutta
pöydällä oli jo yksi kirje valmiina.
Minä tulin vilkaisseeksi sen osoitetta. Kuorella luki suurilla,
raskaskätisillä pajamiehen kirjaimilla: Toveri Jukka Remmi. Nurmijärvi.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyin kummissani.
Hän katsoi minua velhonsilmin ja alahuuli purtuna kieroon hammasten
väliin.
-- Se merkitsee, hän vastasi, -- että alan vähitellen kyllästyä
istumiseen ja odottamiseen täällä Suomen tasavallan pääkaupungista.
Tekee taas mieli toimintaan.
Siitä minä en tullut hullua hurskaammaksi.
-- Tahdotko nähdä itse kirjeen? hän kysyi.
Se oli vielä avoin. Hän otti kuoresta rypistetyn ja tuhritun
paperipalasen ja antoi sen minulle. Siinä luki samaan tyyliin:
"Toveri tule pijan Helsinkii täälä mennee kaikki huut
hiiteen läsnäolosi on heti välttämätöin ja ne Kovat myös
on tarvis täälä. Enempi en kirjoita kuin en tiijä tuleeko
tämä reilusti sinule."
Siinä kaikki. Mutta tämäkin sai minut aivan ymmälle.
-- Onko tämä sinun työtäsi? kysyin.
-- On, hän vastasi.
Tunnustan, että moinen väärennetty kirje vaikutti tunteisiini sangen
kovakouraisesti. Vaikka tiesinkin, että sillä oli hyvä tarkoitus.
-- Mitä se merkitsee? kysyin melkein vihaisesti.
-- Tämä kirje, Haukka vastasi hieman hämillään, -- toivoakseni saa
aikaan kaksikin sangen suotavaa asiaa.
-- Ja mitkä ne ovat?
Äänessäni lie Haukka vieläkin vainunnut hyökkäävää sävyä. Hän ei
ottanut kysymykseeni vastatakseen, vaan tarjosi sovintosikarin. Minun
täytyi alistua ja jäädä kiltisti odottamaan.
-- Kuule, kysyi hän vihdoin, -- muistatko sinä Nurmijärven rosvot?
-- Oletko sinä...
Vaikenin kahden vaiheilla. Elämällä on kahdet kasvot, romanttiset
ja realistiset, enkä tiennyt, kumpiako poskipäitä hän katseli.
Menneisyys on minusta aina romanttinen. Mutta kirjekyhäyksen vuoksi
lopulta keskitin ajatukseni nykyisyyteen: laajoihin kuvauksiin
"kotitarkastuksista", joita Nurmijärvellä oli tapahtunut muutama päivä
sitten.
-- Oletko sinä jälleen kiintynyt politiikkaan? kysyin.
-- Tosiaankin! Suomen tasavallan sisäpolitiikkaan! Haukka nauroi
kirpeästi. -- Mutta minä en tarkoittanut politiikkaa, vaan estetiikkaa
à la Tarkiainen.
-- Aha, niitä Nurmijärven rosvoja, joista Aleksis Kivi sai aiheen
Jukolan veljeksiin.
-- Niin, niitä. Mutta samalla... Olet oikeassa, poikani... näitä
nykyisiä, punaisia rosvoja, jotka ryöstelevät Nurmijärvellä aivan kuin
ne entisetkin.
Minuakin oli tämä yhtäläisyys huvittanut lukiessani Nurmijärven
nykyisistä ryöstöistä. Olimme palanneet sivistyskehityksessä yli puolen
vuosisataa taaksepäin, aikaan, jolloin Jukolan veljekset niin
epäonnistuneesti yrittivät opetella lukemaan.
-- Huomasitko, Haukka kysyi, -- että lehdet mainitsivat
"kotitarkastuksia" toimittamassa olleen osittain paikkakunnan, osittain
Helsingin punakaartilaisia?
-- Tietysti huomasin.
-- Kolmattakymmentä Helsingin kaartilaista kivääreineen...
-- Niin taisi olla.
-- Siellä liikutellaan nyt niitä ryöstettyjä kiväärejä...
-- Kuinka? kysyin kiihtyneenä.
-- Ne ovat siellä aivan julkisessa käytössä...
-- Oikeinko todella?
-- Aivan varmaan.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Juuri tuo lukumäärä pisti ensin silmiini. Soitin sitten Luhtaselle.
Hän otti pyynnöstäni selon kaartin esikunnasta, ja ilmoitti minulle,
ettei Helsingistä ole Nurmijärvellä ainoatakaan kaartilaista. Sanoi,
että lehdet kirjoittelevat loruja.
-- Eivätkö ne sitten kirjoitelleet?
-- Soitin Nurmijärvelle eräälle kauppiaalle, jonka nimen valitsin
puhelinluettelosta. Kauppias väitti, että siellä on Helsingistä
neljäkolmatta punakaartilaista.
-- Kuinka se on selitettävissä?
-- He ovat "entisiä" punakaartilaisia, vaikka he aivan julkisesti
toimivatkin nykyistä nykyisimpinä ja "nykyisen" kaartin asein...
-- Tietääkö Luhtanen sen?
-- Soitin kyllä hänelle.
-- Eikä hän, ei koko "järjestyskaarti", eikä kukaan mene näyttämään
huutia mokomalle rosvojoukolle... ei pane tikkua ristiin! puuskahtelin.
-- Luhtanen puolestaan ei halua häväistystä, ja kaarti tuskin
lähtisikään veljesverta vuodattamaan.
-- Ikäänkuin he eivät olisi aivan viatontakin verta vuodattaneet!
-- Porvarien verta, Haukka sanoi. -- Porvareille kyllä saa tehdä mitä
tahansa, sillä hehän eivät pysty edes panemaan vastalausettaan! Mutta
toivottavasti minä saan "toverit" jättämään nurmijärveläiset rauhaan.
-- Sitäkö varten sitten tuo kirjeesi? kysyin silmäillen kyhäystä
pöydällä.
-- Sitä niin... toiselta puolen, hän vastasi. -- Mutta ei yksistään,
sillä sehän olisi petosta! Hyi, sentään! Ei, minä tarkoitan
rehellisesti, mitä sanonkin. Ikävöin "toveria" tänne todellakin.
-- Kuka sitten on Jukka Remmi?
-- Hän on rosvojoukon päällikkö, aseryöstön johtaja, vastapelaajani!
Kutsun hänet ottamaan "revanshia".
-- Aha, sinä jo tiedät vastapelaajasi nimenkin! huudahdin.
-- Kuten näet.
-- Kuinka sinä sait sen selville?
-- Olihan siinä aika lailla päänvaivaa. Mutta menettelytapa valkeni
minulle monismia tutkiessani.
-- Kuinka kummalla...?
-- Se sietäisi oikeastaan kokonaisen filosofisen luennon, ennen kuin
täysin ymmärtäisit. Mutta menkäämme päällisin puolin.
-- No? virkahdin asettuen odottamaan.
Hän sulki molemmat kirjeensä ja pani niihin postimerkit.
-- Uskotko sinä selvänäköisyyteen? hän kysyi sytyttäen sikariaan.
-- Selvänäköisyyteen...?
-- Niin, tai kaukonäköisyyteen?
-- Riippuu siitä, mitä sillä tarkoitat, vastasin.
-- Tarkoitan, että ihminen voi eräillä edellytyksillä nähdä tapahtumia
näköpiirinsä ulkopuoleltakin, vieläpä edeltä käsin. Uskotko sen?
-- Riippuu yhäkin siitä, millaisia edellytyksiä ja millaisia tapauksia
tarkoitat, ja miltä kannalta yleensä katsot asian.
-- Tietysti monistiselta kannalta. En tarkoita mitään yliluonnollisia
näkyjä, vaan aivan immanentteja ilmiöitä, olennaisimmissa piirteissään,
eikä satunnaisia yksityiskohtia.
-- Jaha, monistiselta kannalta...
-- Jos kaikki on yhtä, esimerkiksi energiaa, ja jos energian laki on
ikuinen ja muuttumaton, niin täytyyhän meidän nähdä, kuinka tämä
ykseyden laki tietyillä edellytyksillä ilmenee ja vaikuttaa
näköpiirimme ulkopuolellakin, kuinka se on ilmennyt ja tulee vastedes
ilmenemään, tietysti yhäkin määrätyillä edellytyksillä. Kun nyt
tiedämme, kuinka energian laki jossakin yksilössä ilmenee yhdessä tai
useammassa tunnetussa tapauksessa, voimme pääpiirtein nähdä sisäisessä
näkemyksessämme, kuinka se määrätyillä edellytyksillä ilmenee hänessä
tuntemattomassa tapauksessa.
-- Jaha, jaha...
-- Muistathan nyt sen pelitoverini?
-- Muistan toki.
-- Siinä, jos missä, oli luonnon alkuvoimaa, energiaa... Ja luulen
muuten, että tutkistelin häntä melkoista tarkemmin kuin sinä.
-- Sen kyllä uskon!
-- Luonnon alkuvoima, intohimo, oli hänessä rajattomasti valloillaan.
Määrätyillä kasvatuksellisilla edellytyksillä, ja jos hänellä sitten
olisi ollut tarjolla suuri tehtävä, olisi hänestä varmasti tullut
suurmies.
-- Ajattelin nyt, Haukka jatkoi, -- tätä alkuvoimaa suurlakon
hirmumyrskyn tapaisen kohahduksen keskellä... Ja tunsin, kuinka se
ehdottomasti tempaisi hänet mukaansa... Kuinka hänen alkuvoimansa
tempaisi muutkin mukaansa... Kuinka hänen täytyi raivota kaikkea
järjestystä vastaan, ei vain tässä porvarillisessa yhteiskunnassa, vaan
yksinpä sosialistien järjestönkin keskuudessa... Sanalla sanoen: kuinka
hän silloin kohosi rosvopäälliköksi, joka nyt on joukkoineen
Nurmijärvellä.
Sommittelin hänestä yleispiirteisen kuvan hänen energiansa lain mukaan.
Menin sitten Luhtasen luo ja kyselin, tunsiko hän sellaista ja
sellaista punakaartilaista, joka esimerkiksi ei voinut totella ketään,
vaan veti pyörremyrskyn tavoin muitakin mukaansa, oli hurjin
rosvoilussa, kenties murhissakin...
Minun ei tarvinnut kovinkaan kauan kuvailla vastapelaajaani, kun
Luhtanen jo mainitsi minulle hänen nimensä. Hän ei ollut kuulunut
Luhtasen osastoon, mutta oli villinnyt nuoria miehiä kaikista
kaartinosastoista, niin että he sokealla rosvofanatismilla seurasivat
häntä hurjille retkille. Mihin vain hänen päähänsä pälkähti...
Levisi sitten huhu... tuli tunnetuksi, että hän oli syypää Herttaniemen
herran murhaan. Hänen oli pakko vetäytyä kaartista syrjään. Mutta
melkoinen hurjimusjoukko seurasi häntä uskollisesti "todellisen
vallankumouksen" tiellä. Vieläpä juuri siksi, että hän mielettömän
verityönsä tähden oli vaarassa... He melkein hellällä palvonnalla
kantoivat häntä käsillään...
Luhtanen ei tiennyt mitään tyttärensä suhteista häneen. Mutta hän aivan
pöyristyi kuullessaan, että Maisu oli juuri hänen vallassaan.
Miehen entisyydestäkin oli vähitellen alkanut liikkua rumia huhuja,
joita hänen ystävänsä koettivat selittää pelkiksi parjauksiksi, koska
varsinkin toisen omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia ei punaisten
piirissä pidetty sulana kunniana.
Soitin sitten uudestaan Nurmijärvelle ja kyselin, tiedettiinkö siellä
rosvojoukon johtajan nimeä. Se tiedettiin hyvinkin, sillä Jukka Remmi
oli juuri sieltä kotoisin, muinaisten Nurmijärven rosvojen
temmellystantereilta... Energian laki oli muuttumaton ja ikuinen! Ja
juuri kotiseudulleen hän ensiksi levitti "todellisen vallankumouksen"
siunausta.
Soitin Nurmijärven pappilaankin ja kuulin, ettei Jukan papinkirja ollut
läheskään puhdas. Lupasivat lähettää sen minulle, vaikkei se vielä ole
saapunut.
Ajattelin ensin, että koetan saada miehen itsensä puhelimeen ja
puhuttelen häntä synkän, rokonarpisen miehen äänellä. Mutta olisin
antautunut siten alttiiksi kyselyille ja saattanut helposti puhua
itseni pussiin. Siksi kutsun häntä kirjeellä, ja saatpas nähdä, hän
tulee varmasti!
-- Mutta voitko sinä hänelle mitään, vaikka hän tuleekin? kysyin
huolissani.
Hän ei vastannut.
-- Näyttäähän koko maa olevan avuton ja turvaton punaisia rosvoja
vastaan, lisäsin.
-- Minulla on oma suunnitelmani, hän sanoi umpimielisesti. -- He itse
ovat antaneet minulle aatteen. Mutta saattaahan olla, että
äkkiarvaamattomat seikat muuttavat kaiken...
Minun täytyi tyytyä siihen.
-- Luhtanen ja hänen vaimonsa -- ja tyttö itsekin -- minua surettavat.
Tahtoisin saada Maisun käsiini ennen rosvon saapumista, virkkoi
ystäväni mietteissään.
-- Niin, virkahdin minä. -- Mutta etkö nyt lähde päivälliselle?
Ja sitten me lähdimme lähimpään ruokalaan.