Haukka saapui luokseni niin tuohtuneen näköisenä, että huomasin heti
tapahtuneen jotakin tärkeää. Arvasin, että hän oli joutunut
äkkikäänteeseen urallaan virkaatekevänä punakaartin päällikkönä.
Odotin, että hän alkaisi kertoa jotakin ratkaisevaa juttunsa vaiheista.
Mutta kummastuksekseni hän ei siihen kajonnutkaan, vaan alkoi puhua
toisesta, aivan satunnaisesta seikasta.
Hän käveli lattialla pari kertaa edestakaisin, pysähtyi sitten eteeni
ja virkahti:
-- Kuulin vastikään varsin omituisen uutisen.
-- Minkä sitten? kysyin.
-- Venäläiset sotilaat olivat äsken siepanneet erään kahvilan edustalta
maalarimestarin, jolla tiettävästi oli sievoinen summa rahoja mukanaan,
heittäneet jonkin vaatteen hänen päänsä ylitse ja lähteneet kantamaan
häntä Katajanokalle päin.
-- Missä sinä sen kuulit?
-- Sehän jutussa juuri onkin kummallisinta. Tapahtumasta kertoi
hätäännyksissään muuan naishenkilö tässä lähimmässä kadunkulmassa,
kaukana tapahtumapaikalta. Hän jutteli siitä yövartijalle, joka seisoi
turkeissaan kadunkulmassa. Kertoi olleensa maalarimestarin mukana,
huutaneensa miliisiäkin, mutta saatuaan nyrkiniskuja sotamiehiltä,
juosseensa pakoon. Oli hätäännyksissään juossut näin pitkältä kotiaan
kohden. Vasta vanhan yövartijan kohdattuaan oli alkanut kertoa.
Haukka käveli kiivaasti miettien lattialla muutamia kertoja
edestakaisin.
-- Siinä on jotakin kummallista, hän virkahti äkkiä päättävästi. --
Olipa juttu totta tai ei, nainen täytyy toimittaa poliisikamariin. Hän
on varmaankin vielä siellä, sillä eihän tapahtumasta ole kuin muutama
minuutti. Tuletko mukaan?
Lähdin mielelläni. Tapasimme naisen vielä juttelemassa yövartijan
kanssa.
-- Kuulkaa, Haukka sanoi, -- miksette ilmoittanut heti asiasta etsivään
osastoon?
-- Mitäs meillä... tällaisilla... on poliisin kanssa tekemistä...
puolusteli nainen.
-- Onhan nähtävästi kysymyksessä ryöstömurha! Haukka tiuskaisi.
-- Herrajestas! nainen huudahti.
-- Lähtekää edes nyt viivyttelemättä poliisikamariin!
-- E-en minä uskalla...
-- Teidän on lähdettävä.
Haukka vihelsi ajurin. Me nousimme rattaille, eikä naisen auttanut
muuta kuin tulla mukaan.
Ajoimme etsivään osastoon. Nainen, joka ilmoitti olevansa pesijätär,
kertoi vilkuillen ja pälyillen juttunsa. Kuten kadullakin hän kertoi,
että sotamiehet, joita hän oli kaukaa seurannut pitkän matkaa, olivat
kantaneet maalarimestaria Katajanokan kasarmia kohti.
-- On tämäkin taasen yö, päivitteli etsivän osaston päivystäjä. --
Ryöstöjä ja varkauksia on ilmoitettu niin useita, ettei meillä täällä
ole kuin yksi ainoa etsivä jäljellä. Pitänee järjestysasemalta kutsua
miehiä lisää.
-- Lähettäkää vain se yksi! Ottaahan hän selon asiasta, puuttui Haukka
juttuun.
-- Kukas te sitten olette? päivystäjä kysyi.
Haukka esitti korttinsa. Päivystäjä kumarsi mitä suurimmalla
kunnioituksella. Haukka pyysi, että nainen pidätettäisiin seuraavaan
päivään.
-- Kyllä, vastasi päivystäjä kohteliaasti.
Me lähdimme kotia kohden. Kävellessämme katua rinnatusten, puuskahti
Haukka yhtäkkiä:
-- Hitto vieköön! Tämä ryöstöjuttu on aivan hassunkurinen jutukseen!
-- Kuinka niin? ihmettelin.
-- Se torven törähdys, Haukka virkahti ikäänkuin itsekseen. Minä näet
kuulin paria minuuttia sitä ennen omituisen torven törähdyksen,
metsästys- tai sotilasmerkkitorven, kappaleen matkan päästä takaani
päin. Se kuului minusta niin oudolta, sellainen törähdys kadulla, että
minä pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt mitään
erikoista, ja kohta kiintyi huomioni naisihmiseen, joka jutteli
yövartijalle.
Haukka oli saanut jonkun ajatuksen, joka pani hänet jouduttamaan
askeleitaan, niin että minä töin tuskin pysyin perässä.
-- Joudu! hän kiirehti. -- Menemme yövartijan puheille.
Yövartija seisoskeli yhä kadun kulmassa paksussa turkissaan.
-- Kuulkaas, Haukka kysyi, -- se äskeinen nainen, sehän alkoi kertoa
teille tapauksesta juuri ennen tuloani?
-- Hiukkasta ennen, vastasi yövartija.
-- Kuulitteko... kuulitteko te hetkeä ennen torven törähdyksen?
-- Kuulin, ja se tuntui kummalta. Tähystelin sinne päin, mutta en
nähnyt muuta kuin loitolla jonkun yksinäisen tulijan. Taisitte olla te,
hyvä herra. Sattuuko teillä muuten olemaan tupakkaa?
Haukka tarjosi miehelle sikarin.
-- Tuliko hän juttelemaan heti törähdyksen jälkeen?
-- Aivan. Muistan selvästi, että tähystelin vielä sinne päin, kun vaimo
tuli ja alkoi kertoa.
-- Ettekö nähneet naista aikaisemmin lähettyvillä?
-- Näin kyllä erään naisen ja miehen seisoskelevan katukäytävällä,
mutta en voi sanoa, oliko se sama nainen.
-- Mihin mies joutui... se näet, joka seisoskeli naisen kanssa kadulla?
-- En pannut sitäkään merkille.
-- Kiitos tiedoista, Haukka sanoi, ja me menimme asuntoomme.
-- Peijakkaat! Haukka virkahti sytyttäen sikarin. -- Kaartin
sakilaisainekset ovat lähdettyäni älynneet, kuka olin, ja punoneet
juonensa. He ovat huomanneet, että menin kahvilaan, ja sitten
seuranneet jälkiäni. Mutta lisäksi he ovat tienneet, missä asun... He
saivat sen ihmeen nopeasti selville. Mutta mitähän he oikein aikoivat?
Melkoisessa jännityksessä menimme nukkumaan. Aamulla riensimme
uteliaina etsivään osastoon. Eilisiltainen päivystäjä sattui olemaan
siellä, vaikkei ollutkaan hänen virkavuoronsa.
-- Se oli kummallinen juttu, se teidän eilisiltainen ryöstöjuttunne,
hän sanoi Haukalle kohteliaasti hymyillen.
-- Kuinka se päättyi? Olen erittäin utelias kuulemaan, Haukka vastasi.
-- Etsivä, jonka me lähetimme, meni tarkkailemaan Katajanokan
kasarmille. Hän pysähtyi kasarmin edustalle kahden vaiheilla, menisikö
hän sinne vai olisiko viisainta soittaa kamarista ja tiedustella.
Silloin, ties mistä, lähestyi häntä joukko miehiä. He heittivät
yhtäkkiä jonkun vaatteen hänen korvilleen ja lähtivät raahaamaan häntä
mukanaan. Retki päättyi lääninvankilan portille, joka on aivan lähellä,
ja siitä vankilaan. Miehet selittivät, että he olivat punakaartilaisia
ja toivat säilytettäväksi erään lahtarin, suuren kavaltajan ja
petturin, jonka tallettamisesta vartijat saisivat vastata hengellään.
Ja miehemme otettiin vankilaan... sinnehän tänä vapauden aikana saa
tuoda "vankejaan" kuka hyvänsä... eikä vanki inttänytkään vastaan
ennen, kuin kaartilaiset olivat menneet. Vasta sitten hän näytti
poliisikorttinsa ja mainitsi, kuinka odottamaton vangitseminen oli
hänelle itselleenkin. Vankilasta soitettiin meille, ja me vakuutimme,
että mies oli lähetetty aivan laillisille asioille. Tietysti hänet heti
vapautettiin.
-- Onko naista kuulusteltu? Haukka kysyi.
-- On. Hänen ryöstöjuttunsa on sulanut aivan kuiviin. Hän tietää
muuten, että punakaartilaiset aikoivat vangita aivan toisen henkilön,
vaikkei sano kenen.
Haukka nauroi, vaan ei virkkanut mitään. Ne, veijarit, olivat sittenkin
aikoneet pistää hänet telkien taa! Luulivat, että hän muitta mutkitta
lähtee juoksemaan minkä naikkosen narrina tahansa...
-- Nainen on muuten tunnettu siveysosastossa, päivystäjä mainitsi
lopuksi.
Me lähdimme. Minä mietiskelin, että Haukan asema näytti rupeavan
käymään arveluttavaksi. Mutta en ehtinyt siitä mainita mitään, ennen
kuin Haukka pysähtyi ja sanoi:
-- Me eroamme nyt.
-- No, mihin sinä...?
-- Muutanpahan vain majaa.
-- Minne?
-- Saat kuulla minusta aikanaan.
Hän meni ja minä sain palata yksin kotiin. Iltapäivällä toi poikanen
häneltä kirjelapun, jossa hän pyysi ottamaan ajurin, ja tuomaan hänen
tavaransa Korkeavuorenkadulle, siihen ja siihen paikkaan.
Minä ajoin sinne osoitteen mukaan. Tapasin hänet mukavassa nuorenmiehen
huoneessa, jonka hän oli saanut eräältä matkalle lähtevältä
tuttavaltaan. Häneltä oli poissa valetukka, ja nenäkin oli vanhassa
asussaan. Kapsäkkinsä saatuaan hän alkoi pukeutua ajanmukaiseksi
herrasmieheksi.
-- Luulenpa, että tällaisena minulla on Helsingissä vähemmän
persoonallisia tuttavia, hän tuumi.
-- Mutta ne harvat kenties ovat miellyttävämpiä, lisäsin.
Hän naurahti kirpeästi.
-- Mihin sinä nyt aiot ryhtyä? kysyin.
-- En ryhdy mihinkään. En liikahda paikaltani. Istun ja luen
filosofiaa.
Hän viittasi pöydälle paksuun, kaksiosaiseen kirjaan. Menin katsomaan.
Se oli yliopiston kirjastosta lainattu, uuden uutukainen kokoomateos:
"Der Monismus", toimittanut Arthur Drews.
Niin, tiesinhän minä ennestäänkin, että ystäväni harrasti monistista
filosofiaa.
Istuimme pitkän ajan jutellen kaikesta muusta, paitsi
punakaartilaisista ja rikosjutuista. Tuimimman työnsä lomassakin Väinö
Haukka rakasti sellaisia henkeviä lepohetkiä... Lähtiessäni hän vastasi
hyvästelyyni:
-- Terve! Tapaat minut kotoa, milloin tuletkin.
Ja kotoa hänet aina tapasinkin. Hän tuskin olisi välittänyt maallisesta
tomumajastaankaan, jollen olisi aina mennyt ja pyytänyt häntä tekemään
seuraa lähimpään ruokalaan.