Haukka lähestyi taloa pamppailevin sydämin. Hän oli kuin mies, joka on
pistämäisillään päänsä ampiaispesään.
Kaartilaiset olivat kokoontuneet suureen voimistelusaliin ja
silmäilivät uteliaina "virkaatekevää" päällikköään. Haukka huomasi pian
ilokseen, etteivät he olleet miehiä kummempia. Useimmat hymyilivät
hänelle ystävällisesti ja kohteliaasti, ainoastaan muutamat murjottivat
synkkinä ja epäluuloisina. Mutta se taisi olla heidän luontoaan, jolle
he eivät mahtaneet mitään.
Haukka oli hautonut mielessään, että hänen oli käytettävä tilaisuutta
hyväkseen, herättääkseen järjestyskaartissa, jonka hän käsitti pahimman
epäjärjestyksen ahjoksi, harrastusta todelliseen eikä vain nimelliseen
järjestykseen. Siinä mielessä hän oli miettinyt kokoon pienen
alkajaispuheen. Nähdessään ympärillään ystävällisiä kasvoja, hänestä
tuntui nyt siltä, ettei hänen puheellaan ollut sellaista kaikupohjaa,
kuin hän oli luullut. Mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa jonkin sanasen.
-- Jos käydään taisteluun, hän aloitti, -- sortovaltaa vastaan...
todellista eikä vain kuviteltua sortovaltaa vastaan... vaaditaan
silloin, kuten kaikessa taistelussa, ehdotonta järjestystä ja kuria...
kylmäveristä järjestystä... ja harjaantumista, eläytymistä
järjestykseen ja kuriin...
Miehet näyttivät varustautuvan kuulemaan pitkää ja ikävää puhetta,
toiset yrmeinä, toiset uteliaasti mulkoillen. Mutta Haukka tunsi
takertuvansa sanoihin, ja huomasi, ettei hänestä ole puhujaksi, ja
opetti lyhyeen:
-- Riviin, mars!
Nousi raju hälinä, ja miehet olivat pikapäätä rivissä. Ja heidän
iloisista ilmeistään Haukka päätteli, että hän oli juuri puheensa
lyhyydellä saavuttanut parhaan menestyksen... Harjoitukset alkoivat.
Miesten tehdessä sotatemppuja hänen komennuksensa mukaan, Haukka
silmäili etsivästi pitkin rivejä. Hän näki heti, ettei hänen
vastapeluriaan ollut heidän joukossaan. Sitä vastoin kiintyi hänen
huomionsa erääseen synkkään, rokonarpiseen mieheen. Tämän silmistä
hehkui sellaista epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, että Haukka tunsi
hänen katseensa aivan polttavan sieluaan, eikä kuitenkaan voinut olla
yhä uudestaan luomatta katsettaan häneen.
Myöhään illalla palasi Haukka harjoituksista varsin huonoin toivein
erikoistehtäväänsä nähden. Yhden ilahduttavan yleisen havainnon hän
kertoi kuitenkin tehneensä. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että
punakaartilaiset yleensä "veljeilevät" venäläisen sotaväen kanssa.
Mutta hän oli harjoitusten väliajoilla kuullut miesten juttelevan
tavaristsheista varsin arvostelevasti, ivallisesti ja jopa
katkerastikin. Puoluejohtajien hetkelliset liittoutumiset eivät voineet
kansansielusta juurittaa vuosisatojen kuluessa juurtuneita tunteita.
Harjoitusten lopuksi oli laulettu venäläisten "Barrikaadi-marssi".
Laulussa kuuluivat muutamat sanat: "Ei meitä tykit pelota, ei niiden
raa'at joukotkaan". Useat kaartilaiset lauloivat viime sanat: "ei
ryssän raa'at joukotkaan" -- ja saivat osakseen varsin yleistä, iloista
suosiota. Kansallistunne oli pohjalla hereillä.
Seuraavana iltana ei Haukka malttanut olla hieman kokeilematta tähän
suuntaan. Sopivassa tilaisuudessa eräällä väliajalla hän sanoi:
-- Tällä meidän kaartillamme voisi olla suurikin merkitys, jos me
ryhtyisimme... jos me selvästi ilmaisisimme tahtovamme, että Suomen
tasavallan maaperä on puhdistettava venäläisistä sotajoukoista...
Haukka pani silloin ilokseen merkille, että sellainen ajatus herätti
kaartilaisten parhaimmiston keskuudessa sydämellistä myötätuntoa. Mutta
tummaverinen, rokonarpinen mies, jonka katse Haukkaa oli koko ajan
rasittanut, murahti sitten synkästi:
-- Porvarien politiikkaa!
Ja mikä ihmeellinen taikavoima sanalla "porvari" oli heidän
sieluissaan! Useissa, sangen useissa silmissä näkyi epäluuloinen,
vihamielinen välähdys. Oli ilmeisesti aivan turha enää sanoa sanaakaan
siten leimattuun suuntaan, ja siten leimatun miehen oli turha enää
puhua mitään. Haukka sanoi sillä hetkellä tunteneensa, että vaikka
hän alkaisi pitää leimuavaa palopuhetta kapitalisteja ja itse
pääpaholaisia, "lahtareita" vastaan, tulkittaisiin hänen puheensa
provokationiksi.
Haukka kertoi palattuaan minulle, että hänestä tuntui vaikealta
seuraavana iltana mennä enää koko harjoituksiin. Hän meni kuitenkin.
Mutta sinä iltana hänen väliaikainen päällikkyytensä sai äkillisen,
myrskyisen lopun.
Harjoitusten parhaillaan jatkuessa, aukeni voimistelusalin ovi
raolleen, ja ovenraossa näyttäytyi... Niin, ovenraossa näyttäytyi Maisu
Luhtanen, oikean osastopäällikön tytär, jonka Haukka oli nähnyt
biljardisalongin eteisessä.
Rivistä lähti samassa synkkä, rokonarpinen mies ja meni tytön luo.
Haukka näki, että tyttö antoi hänelle jotakin, pujahtaen sitten
matkoihinsa. Se oli kirje, ja synkkä mies ryhtyi sitä kiireesti
avaamaan.
Haukan oli tehtävä nopea päätös. Hänellä oli siinä vihdoinkin
johtolanka käsissään, ja jos hän saisi tytön puhumaan, saattaisi olla
samantekevää, kuinka hänelle kävisi kaikesta päättäen tuloksettomalla
päällikköurallaan.
-- Odottakaa vähän! hän huudahti kaartilaisille ja riensi tytön
jälkeen.
Tarkoin tähystellen ympärilleen hän juoksi alas portaita, juoksi
pihalle ja portista kadulle. Mutta hän ei nähnyt tytöstä enää
jälkeäkään. Hän juoksi kadunkulmaan. Mutta toisellakaan kadulla ei
tyttöä näkynyt, ei, vaikka hän tähystelikin oikeaan ja vasempaan.
Haukalle jäi arvoitukseksi, mihin tyttö oli kadonnut. Mutta hän ei
voinut asialle mitään. Ajatellen yhä tytön käsittämätöntä katoamista,
hän palasi jatkamaan keskeytyneitä harjoituksia.
Pihalla ja portaissa tuli häntä vastaan kaartilaisia, jotka olivat
lähteneet etsimään niin yhtäkkiä karannutta harjoitusmestariaan.
Pelkkiä kummastuneita, vaanivia katseita tähdättiin häntä vastaan.
Enin osa kaartilaisista oli kuitenkin jäänyt voimistelusaliin. He
seisoivat siellä tiiviissä rykelmässä. Ja synkkä, rokonarpinen mies
puhui heille jotakin.
Kun Haukka palasi voimistelusaliin, syntyi siellä yhtäkkiä
haudanhiljaisuus. Hitaasti ja äänettöminä miehet lähestyivät häntä. He
ympäröivät hänet pian joka puolelta.
-- Urkkija! murahti vihdoin rokonarpinen mies synkästi.
Haukka ei saanut koskaan tietoonsa, mitä tytön tuoma kirje oli
sisältänyt. Hän kuitenkin oli varma, ettei se voinut sisältää mitään
hänestä, vaan miehen kiihottunut mielikuvitus teki johtopäätöksensä
hänen kummallisesta käytöksestään. Rokonarpista miestä alkoivat säestää
huudahdukset useista suista:
-- Provokaattori!
-- Lahtari!
Haukka tunsi tuhonsa tulleen. Hän ei tiennyt mitään pelastusta,
tähysteli vain tuikeasti miesten vihasta kiiluviin silmiin. Hänen
katseensa näytti tehoavankin lähimpiin miehiin. He olivat vaiti, mutta
takimmaiset huudahtelivat:
-- Ampukaa hänet!
-- Ei ampua... ei... ei...
-- Ei ampua...
-- Hirteen!
-- Ei väkivaltaa...
-- Viedään hänet Katajanokkaan!
-- Katajanokkaan!
-- Vankilaan!
-- Vankilaan... vankilaan... vankilaan! kuului tuokion yhtenä ainoana
sorinana.
-- Toisten lahtarien luo!
-- Pimeään selliin! huusi muuan, joka oli tutustunut Katajanokan
elämään lähemmin.
-- Niin, pimeään putkaan! säesti toinen.
Sitä menoa jatkui pitkän aikaa, ja miesjoukko vyyhteili yhtenä kimppuna
Haukan ympärillä. Kukaan ei kuitenkaan käynyt käsiksi. Kaikki
tuijottivat vain häneen läähättäen ja kiiluvin silmin.
-- Toverit! kajahti yhtäkkiä voimakas ääni mieskihermän reunalta.
Joukon miehekkäin oli siepannut jostakin tuolin ja tuonut sen
miesjoukon reunalle. Hän nousi sille ja huusi jyrisevällä äänellä,
Haukan odottaessa häneltä kuolemantuomiotaan:
-- Vaietkaa, toverit!
Sorina taukosi heti.
-- En tiedä, mikä hän on miehiään, huusi puhuja. -- Mutta sen tiedän,
että me olemme järjestyneitä, emmekä villejä metsäläisiä.
-- Hyvä! Hyvä! kuului muutamista suista, kuitenkin hiljaa ja kysyvästi.
-- Ja sen tiedän myös, puhui uskalikko edelleen ukkosen äänellä, --
tiedän varmasti, niin totta kuin tässä seison, että tässä talossa ei
tehdä väkivaltaa kenellekään, eikä täältä viedä ketään lain tuomiotta
vankilaan.
Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
-- Toverit! Kukaan ei saa häneen koskea pikkusormellaankaan, niin kauan
kuin hän on tässä talossa...
Jalon puhujan viimeinen lause oli Haukan mielestä niin kaksimielinen,
että hän huudahti tulisella siveellisellä suuttumuksella:
-- Saakos muualla!
-- Sitä en ole sanonut, vastasi puhuja tuolilta tuimasti.
Miesjoukosta kuului uuden melun alkutahteja.
-- Vaiti, toverit! huusi puhuja. -- Avatkaa tie hänelle! Ja te, mikä
lienettekin miehiänne, katsonette itsekin parhaaksi poistua!
-- Kuka takaa, että saan koskemattomana poistua talosta? Haukka kysyi
tuikeasti.
-- Minä takaan! huusi puhuja ukkosen äänellä.
Miesjoukko jakaantui niin, että muodostui jonkunlainen kunniakuja
ovea kohden. Haukka alkoi astua kohti ovea. Puhuja Jumalan armosta
seurasi hänen kinterillään. Kaartilaisten parvi puhkesi pilkalliseen
hurraa-huutoon. Muutamia kaartilaisia ryntäsi Haukan ja hänen
saattajansa jälkeen. Mutta saattaja, päästettyään Haukan ulos ovesta,
asettui oviaukkoon huutaen:
-- Kukaan ei poistu tästä huoneesta viiteen minuuttiin!
Haukka tunnusti sittemmin itsekin, että hän puikki alas portaita niin
nopeasti kuin pääsi. Kadulle päästyään hän tunsi sydämensä kovasti
tykyttävän. Hän poikkesi lähimpään Elannon kahvilaan.
Kahvit tilattuaan hän otti päivän "Työmiehen", ja alkoi sitä silmäillä.
Mutta hän ei saanut äskeisestä tapauksesta irrotetuksi ajatuksiaan
mihinkään muuhun. Se oli tosin liian lähellä ja oli ollut hänelle
mieskohtaisesti liian järkyttävääkin, niin ettei hän voinut sen
erikoisseikkoja vielä ajatuksissaan keskittää eikä täysin hallita.
Mutta sitä elävämmin hän tunsi, kuinka mahtavasti yksi ainoa terve,
eheä tahto voi hallita kiihtyneintäkin joukkoa, kuinka tuhatpäistä
tahansa... ja kuinka yksi ainoa jalo sana ja teko voi villeimmät voimat
kesyttää.
Johtajat ja heidän lehtensä tosin väittävät, etteivät he johda
joukkoja, vaan joukot heitä. Saattaa niin ollakin! Saattaa olla,
etteivät he tunne sisäistä käskyäkään muuhun kuin tekemään
renginpalveluksia joukkojen villeimmille vaistoille, kuten entiset
onnenonkijat liehittelivät ruhtinasten heikkouksia. Mutta samalla nämä
ryhdittömät joukkovaistojen kätyrit eksyttelevät ja kannustavat
joukkoja palvomaan alhaisia vaistojaan pyhimpinä ihanteinaan. He
kohottavat raakuuden ja pimeyden joukkojen suurimmaksi valoksi.
Kuinka ylevänä ja sankarillisena äskeinen nimetön puhuja kohosikaan
tätä yleisen joukkovaistojen liehittelyn taustaa vastaan. Haukka,
vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olikin ollut mitä parhain,
tunsi pelastajansa rinnalla melkein häpeävänsä. Sydämestään hän toivoi,
että tästä eheästä miesten miehestä tulisi osaston johtaja, jos
Luhtanen tosiaankin katsoi täytyvänsä erota.
Täysin rauhoittuakseen Haukka istui kahvilan vilkkaassa väenvilinässä
pitkän tunnin, kenties parikin. Vihdoin hän lähti mietteissään
kävelemään tilapäiseen asuntoonsa. Mutta hänen tämäniltaiset
seikkailunsa eivät suinkaan olleet vielä päättyneet.