Ovikello soi.
-- Sieltäpä tuo taitaa jo tulla miehenikin, sanoi puhelias emäntä.
Hän meni avaamaan.
-- Täällä on herra Haukka odottamassa, kuului hän sanovan eteisessä.
Tehtailija Luhtanen astui sisään. Kookas mies, sotilas kiireestä
kantapäähän siviilipuvussaankin.
-- Jaha, terve tuloa!
Hän pudisti lujasti Haukan kättä.
-- Minä olen täällä jo vähin kertonutkin, selosti emäntä. --
Kotitarkastuksesta ja tyttöhuitukastamme...
Luhtanen katsoi kummastellen ensin vaimoonsa, sitten minuun.
-- Herra Haukka on ollut utelias kuulemaan tyttärestämme... hänen
käsitöistään, laversi vaimo, kiepahtaen käsitöihin, kun huomasi
miehensä yhä enemmän kummastuvan.
-- Menisit, äännähti aviomies. -- Etkö ole laittanut vieraalle
kahviakaan?
-- Eipä tässä ole vielä ehtinyt, virkahti vaimo ja pujahti tiehensä.
Luhtanen loi Haukkaan vakavan, kysyvän katseen. Haukka puolestaan
odotti varuillaan. Mahtoiko isä olla yhtä sokea kuin äitikin.
-- En tiedä, mitä kaikkea vaimoni on kertonut, aloitti Luhtanen. --
Mutta tahdon sanoa suoraan... vaimoni ei siitä aavista mitään... että
tyttäreni varmaankin tietäisi asian parhaiten, jos hänet löytäisi
käsiinsä...
-- Eikö hän sitten ole kotona? kysyi Haukka.
-- Ei.
-- Milloin hän livisti uudestaan? Vaimonne on näet jo kertonut
minulle...
-- Hän on ollut tietymättömissä aseryöstöstä lähtien.
-- Hänet siis ryöstettiin aseiden mukana...?
-- Tavallaan. Mutta oikeastaan punaisten punaisimmat ovat jo aikoja
sitten hänet temmanneet rajattomasti valtaansa.
-- He... kaartilaiset! Onko tämä aseryöstökin heidän tekojaan?
-- Epäilemättä.
-- He ryöstivät siis... omat aseensa!
-- Tilanne ei ole aivan niin yksinkertainen, virkkoi Luhtanen
hymyillen.. Kaarti ei ole aivan eheä nykyään, vaan sen keskuudessa on
tapahtunut melkoisia mullistuksia ja seulomisia.
-- Erottamisia?
-- Se selitettiin hajoitetuksi koko kaarti ja muodostettavaksi
uudelleen. Jäseniksi oli otettava ainoastaan vanhempia, kauemmin
koeteltuja ja puolueyhdistysten keskuudestaan hyväksymiä
puoluetovereita. Paljon karsiutui siten pois. Ja punaisimpia, hurjimpia
lähti itsestäänkin sakilaistoveriensa mukaan. He eivät näet olleet
tyytyväiset siihen temmellykseen, mitä on harjoitettu, oli ryhdyttävä
vielä hurjempiin. "Kaikki on muutettava", on heidän tunnuslauseensa. He
ovat hommanneet eräänlaista salaliittoa. Ja tämä aseryöstö on varmaan
sen ensimmäisiä tekoja.
-- Ei siis varsinaisten punakaartilaisten?
-- Ei luulisi, sillä ovathan aseet juuri heidän hallussaan. Mutta
toisaalta ainoastaan kaartilaiset, vieläpä harvat heistäkin, tiesivät
näiden aseiden saapumisesta...
-- Eivätkö ne sitten olleet samoja, jotka kaikki ovat nähneet?
-- Eivät. Lainakiväärit luovutettiin aluekomitealle takaisin. Venäjällä
on mies ostelemassa uusia. Saapui ensimmäinen lähetys, kolmekymmentä
kivääriä. Ne saapuivat visusti salassa. Niistä tiesivät ainoastaan
muutamat, jotka olivat laatikkoa asemalta noutamassa. He kenties ovat
kertoneet tovereilleen, mutta käsittämätöntä on, kuinka tieto levisi
ulkopuolellekin. Anarkistien salaliitto näyttää yhä ulottuvan kaartin
piiriin. Kuinkahan laajalle yleensä ulottuneekin...
-- Missä aseet olivat? Ja kuinka ryöstö tapahtui?
-- Ne kätkettiin "talon" kellariin. Avain jäi minun huostaani. Minä en
uskonut sitä vahtimestarille enkä kenellekään, vaan toin sen kotiin.
Panin sen kirjoituspöytäni laatikkoon, eikä läsnä ollut ketään muita
kuin...
Hänen otsansa vetäytyi tuskalliseen ryppyyn.
-- Kuka? kysyi Haukka hiljaa.
-- Hän, vastasi Luhtanen.
Haukka sai arvata siitä, ketä isä tarkoitti!
-- Hän on kyllä kunnon tyttö, perin kunnon tyttö, puolusteli isä
tytärtään. -- On vain liian herkkä syttymään, liian kiihkeä, liian
palava innossaan. Ja kun liian kiihkeätunteinen nainen innostuu
johonkin, innostuu hän silmittömästi...
Haukka ei hennonnut hänen puolusteluaan keskeyttää, vaikka halusikin
päästä jutun seuraaviin kehitysasteisiin.
-- No, niin, jatkoi tehtailija, -- illalla myöhään, puoliyön nurkilla,
soitettiin kiivaasti ovikelloamme. Olin itse avaamassa. Oven reunaan
tarttuivat vahvat kädet, monta paria, temmaten sen auki. Eteiseen
ryntäsi viisi naamioitua miestä. Tahdoin näyttää heille huutia ja
riensin ottamaan revolveriani. Mutta kaksi heistä tarttui minuun ja
toiset ojensivat revolverinsa minua kohden. Siinä ei auttanut mikään.
-- Mitä tahdotte? kysyin alistuneena. "Ei erityisiä. Pieni tarkastus
vain", vastasi muuan tuntemattomaksi muunnetulla äänellä.
He eivät koreilleet. Suoraa päätä menivät kirjoituspöytäni ääreen.
Avaimet olivat sen suulla. He penkoivat paria laatikkoa ja kolmannesta
he löysivät asekellarin avaimen. He ottivat sen ja menivät.
Heistä poistui vain yksi. Kaksi naamioitua jäi vartioimaan minua
revolverit ojossa. Kolmas piti silmällä puhelinta, neljäs seisoi
ovella. Kyökin ovea oli vartioinut kaksi miestä ulkoapäin, kuten
myöhemmin kuulin.
Saimme olla pitkät pari tuntia siten piiritettynä. Vihdoin kuului
automobiilin hyrinä ja puksutus kadulta. Se pysähtyi ovemme eteen.
Silloin miehet lähtivät nopeasti ja kiisivät autolla matkoihinsa.
Minä olin niin silmittömästi raivoissani, että otin jo puhelimen
kuulotorven käteeni soittaakseni poliisikamariin. Mutta sitten muistin
sanomalehdet ja kaiken muun ja panin kojeen paikoilleen.
Lähdin itse, hälytin muutaman ystäväni mukaani, että olisi ainakin joku
todistaja, jos kävisi hullusti. Ja niin ajoimme "talolle", kuten on
tapa lyhyesti sanoa.
Kaikki oli valmista. Avaimet he olivat jättäneet kellarin ovelle, niin
että pääsimme helposti sisään. Sytytin taskulamppuni ja menin nurkkaan,
jossa piti olla aselaatikko ja siinä kolmekymmentä kivääriä. Se oli
poissa. He olivat vieneet aseet laatikkoineen. Heillä oli siis täytynyt
olla ajoneuvot!
Viivyin lähes tunnin lähiseudun kaduilla ja kyselin kaikilta
tapaamiltani, olivatko he nähneet mitään ajoneuvoja. Eräältä
yövahdilta, joka seisoskeli kadunnurkassa, kuulin, että hän oli tunnin
pari sitten nähnyt ajorattaat, joilla oli pitkulainen laatikko! Hän ei
kuitenkaan ollut sitä tarkastellut lähemmin, oli luullut vain
lantakuskiksi, joilla oli tapana liikkua öisin. Katukäytävällä oli
yksitellen kulkenut samaan suuntaan muutamia miehiä. Mutta ei hän ollut
heihinkään erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mitä lienevät olleet
korttihuijareita tai muita yökyöpeleitä...
Tyhjin käsin sain palata kotiin. Palatessani täytyi minun ajattelemasta
päästyänikin ajatella, kuinka kummallisesti he olivat suoraa päätä
menneet kirjoituspöydän laatikolle ja ottaneet sieltä kellarin avaimen.
Ja minä kun en ollut osannut ajatellakaan muuta, kuin että avaimen
kätköpaikka oli yksinomaan minun tiedossani, sillä hänen läsnäoloaan en
ollut ottanut huomioon! Nyt minun täytyi ajatella häntä, häntä yksin...
Ja synkkänä kuin yö ympärilläni palasin kotiin.
Siellä olivat vaimoni ja tyttäreni levottomina valvoneet ja odottaneet.
En ollut tytärtäni näkevinäni, ja mahdotonta minun olikin suoraan
katsoa häneen, sillä se epatto -- kunnon tyttö muuten -- on minulle
kaikesta huolimatta rakas. Salavihkaan näin, että juuri äänetön
synkkeyteni häntä hätäännytti kaikista eniten. "Nekö aseet ne veivät?"
vaimoni kysyi vihdoin.
-- Ne, vastasin. "Eikö lähdetty jälkeen?" vaimoni kysyi. -- Ei,
vastasin.
He katselivat minua molemmat ja vaimoni näytti hyvin tyytymättömältä.
-- Kyllä minä heidät vielä panen pihtiini, uhittelin silloin. -- Panen
vaikka kaiken maailman etsivät heidän jälkeensä! Näin, että tyttäreni
pelästyksissään meni ovelle ja avasi sen. Yhtäkkiä välähti mielessäni
valoisa ajatus. Kirjoitankin heti Väinö Haukalle! huudahdin istuutuen
pöydän ääreen. Olin luullut tyttäreni menneen. Mutta huomasin, että hän
oli pysähtynyt ovelle. Huomasin sen siitä, että häneltä pääsi hiljainen
kirkaisu.
Kirjettäni kirjoittaessani ja viedessäni sen postiin ajattelin yhä
tytärtäni ja hänen ilmeistä syyllisyyttään. Palattuani aioin mennä
vielä asiasta heti puhumaan hänelle. Mutta kun kosketin hänen oveaan,
huomasin, että hän oli vastoin tavallisuutta lukinnut sen sisältäpäin.
Niin suuresti hän pelkäsi minua, isäänsä.
Hän pelkäsi vielä enemmänkin. Aamulla, kun nousimme, hän oli poissa.
Hän oli lähtenyt parisen tuntia aikaisemmin. Palvelijatar oli kuullut
hänen lähtönsä. Sen koommin emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä
mitään, päätti Luhtanen kertomuksensa.
Haukka istui kotvan mietteissään.
-- Arvelette siis, että tyttärenne on pelosta poistunut luotanne?
-- Niin.
-- Ilmitulemisen pelosta?
-- Ei juuri siitä, vaan hän huomasi tulleensa ilmi, eikä voinut kestää
edes katsettani. Siveellinen pelko, huono omatunto pakotti hänet
lähtemään.
-- Mutta, väitti Haukka, -- entä, jos hän lähti siksi, että tunsi
sydämessään välttämättömäksi nousta ratkaisevaan taisteluun?
-- Mihin taisteluun?
-- Teitä vastaan.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Mainitsitte, että tyttärenne tiesi, että kutsuitte minut.
-- Niin. Entä sitten?
-- Ainoastaan vaimonne ja tyttärenne?
-- Niin. Ei kukaan muu.
-- Tyttärenne, en luule, että se teitä kovin suuresti hämmästyttää, on
ilmoittanut sen salaliittolaisille.
-- Kuinka? puuskahti Luhtanen. -- Niin, minulla ei ole syytä hämmästyä
mistään, hän alistui sitten.
Haukka kertoi, kuinka kirje oli avattu postissa ja kuinka häntä
vaanittiin. Luhtanen istui vaiti. Mutta hänen silmänsä tuikkivat.
-- Kas, sitä tyttöä! hän huudahti puoleksi suuttuneena, puoleksi
ihastuneena. Sitä tyttöä! On vaarallista saada hänet vastustajakseen!
Hän on uskollinen kuolemaan saakka, kuten sanotaan.
-- Uskollinen? kummasteli Haukka. -- Tuntui tosiaan oudolta kuulla
sellaisia sanoja miehen suusta, jonka oma tytär oli pettänyt.
-- Niin liittolaisilleen. Aatetovereilleen. Aatteen puolesta...
tyttären pitää nouseman isäänsä vastaan... vai kuinka sitä sanotaan.
-- Aha, siltä kannalta! Haukka virkkoi. -- Mutta minä en käsitä, kuinka
sivistynyt, jalo ja älykäs tyttö voi niin sokeasti kiintyä moiseen
rosvojoukkoon, että... Hän säästi isän sanoilta, jotka häneltä olivat
pääsemäisillään.
-- Se on jonkinlaista hypnotismia, suggestionia, lumousta, Luhtanen
sanoi. -- Tunnen sen omasta kokemuksestani. Olen ollut puolen ikääni
mukana ja minun täytyy olla edelleen, sillä pelkään petturin, luopion
nimeä.
-- Mutta tyttärenne on nuori ja kasvanut toisessa, hienostuneemmassa
ilmapiirissä, Haukka huomautti.
-- Hän saattaa sen vuoksi kiintyä sitä sisäisemmin!
-- Rosvoihin!
-- Asia ei ole niin yksinkertainen, Luhtanen selitti. -- Kaikki on
tapahtunut asteittain, vähitellen. Hän aloitti sosialistisessa
nuorisoseurassa. Nuoriso ottaa kaiken ihanteellisesti, yksinpä
materialisminkin. Joukkoitsekkyys näyttää nuorisosta jalolta
uhrautuvaisuudelta. Hän suli siellä joukkosieluun koko olemukseltaan,
ja se tuli hänen elinilmakseen. Ja siellä käy palava kilvoittelu siitä,
kuka on punaisin, jyrkin, hurjin. Siitä on sosialistinen nuoriso
kilvoitellut pitkät ajat, saatikka sitten tämän viimeisen suurlakon
huumauspäivinä.
-- Mutta liehän toki ero ihanteellisen nuorison ja rosvojoukon välillä?
-- Se ero ei ole niin selvä...
-- Eikö hänellekään? Täytyyhän toki sivistyneen, vieläpä esteettisesti
sivistyneen nuoren naisen tunteen pakostakin nousta vastaan...
-- Ei, päinvastoin, kun ottaa huomioon nuorison kilvoittelun siitä,
kuka on punaisin, saattaa juuri rajattomin raakuus, kun se on
eräänlaisen fanatismin läpitunkema, kietoa sokeimmin lumokehäänsä.
Siinä on eräänlaista raikasta tuoreutta, raisua elinhehkua, mihin
samalla sisältyy sokea, ehdoton vaativaisuus, kiihkeä pakkohenki, joka
vaatii kaiken muun, pyhimmän, hienoimman ja kauneimmankin, uhraamaan
joukkoitsekkyyden ja joukkosielun hetken riehahdusten alttarille...
-- Pettämään oman isänsäkin! Haukka laukaisi lopulta.
Luhtanen murahti murheellisesti.
-- En muuten tunne yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki on tässä
tapauksessa tapahtunut, hän virkkoi väistäen.
-- Sepä se, Haukka sanoi. -- Tiedättekö, minä haluaisin päästä
jäseneksi punakaartiin!
-- Jäseneksi kaartiin! huudahti osastopäällikkö. -- Oletteko jäsen edes
puolueessakaan?
-- En. Mutta voinhan liittyä.
-- Ei käy päinsä. On täytynyt olla vähintään kaksi vuotta puolueen
jäsenenä ennenkuin nykyään pääsee kaartiin.
Haukka mietti, mutta ei keksinyt muuta neuvoa kuin:
-- Tahdon päästä kaartiin keinolla millä tahansa!
Luhtanen nauroi.
-- Minä taas tahtoisin päästä kaartista eroon niin pian kuin suinkin.
Jollei teille yhteydestäni kaartin kanssa ole asejutun selvityksessä
mitään apua, niin tahdon luopua heti paikalla osastopäällikön virasta.
-- Saattaahan siitä olla apua, Haukka tuumi. Mutta yhtäkkiä hän
vihelsi, tällä kertaa melkein ääneen. -- Ottakaa lomaa! hän huudahti.
-- Lomaa?
-- Niin, tärkeiden yksityisasioiden vuoksi.
-- Minkä asioiden?
-- Keksikää itse!
-- Mitä tarkoitatte?
-- Pankaa muutamiksi päiviksi sijainen!
-- Sijainen?
-- Niin.
-- Kuka sitten?
-- Valitkaa minut!
Luhtanen istui aivan hölmistyneenä.
-- Niin, vastasi Väinö Haukka Sven Dufvan tapaan, -- jollen kelpaa
kaartilaiseksi, kelvannen toki päälliköksi, vaikkapa vain pariksi
kolmeksi päiväksi.
-- Onko teillä, luvalla kysyen, kaartistamme pienintäkään käsitystä?
-- On. Teillähän harjoitellaan, ja minä sovin hyvin tilapäiseksi
komentajaksi.
-- Oletteko ollut sotaväessä?
-- Olen, kahdeksan vuotta.
-- Mutta hehän tuntevat teidät, koska ovat teitä vakoilleet.
-- Eivät tunne. Väinö Haukka ei ole tämän näköinen.
-- Mitä tarkoitatte?
Haukka otti pois mustan peruukkinsa, ja kaljuotsineen hän näytti aivan
toiselta mieheltä.
-- Väinö Haukka on tämän näköinen, hän sanoi. -- Ja Haukan nenäkin on
toinen, mutta sen paljastamisessa olisi liiaksi vaivaa.
-- Uskotaan ilmankin, Luhtanen nauroi.
Ja Haukka pani peruukkinsa paikoilleen. Kuinka siinä sitten
tuumiteltiinkin, lupasi tehtailija Luhtanen ottaa muutamiksi illoiksi
lomaa punakaartin osastopäällikön tehtävistä, ja parhaansa mukaan
suositella sotatemppuihin harjautunutta "entistä sotatoveriaan"
tilalleen.
-- Mutta älkää vain millään tavoin osoittako liikaa uteliaisuutta,
varoitti Luhtanen. -- Meillä ollaan epäluuloisia uusiin miehiin nähden,
varsinkin johtajiin.
-- En, en, Haukka lupasi. -- Olen hyvin varovainen.
Haukka palasi luokseni sangen innostuneena uuteen virkauraansa. Samana
iltana hänellä oli jo oleva ensimmäiset harjoitukset.
Hän oli soittanut matkustajakotiin, ja kohta sieltä tuotiin hänen
tavaransa. Hän otti matkalaukustaan naamioimistarpeensa ja laittoi
valenenänsä entistäänkin luonnollisempaan kuntoon.