Ystäväni Väinö Haukka lähti aamulla punakaartin päällikön luo.
-- Enkö minä saa tulla mukaan?
-- Et, hän vastasi pudistaen päätänsä niin, että tumma peruukki
heilahti. Mutta minä kerron kyllä kaiken sinulle, hän lisäsi
lohduttaen.
Tyydyin siihen, sillä tiesin hyvin, että kun hän kerran lupasi kertoa
kaiken, saisin kaikesta yhtä tarkan selon kuin olisin ollut itse
näkemässä. Ja tarkemmankin, sillä hänen kouliutunut silmänsä näki
paremmin.
Hän otti kirjeen taskustaan ja katsoi vielä lisävarmuudeksi osoitetta.
Ja sitten hän lähti.
Lähestyessään laitakaupungilla pientä puutaloa, hän tähysteli tarkoin,
näkyikö vaaniskelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan epäilyttävää
henkilöä. Nähtävästi he vaanivat vain pimeässä.
Talo oli muuten kulmatalo. Tämän kadun varrella oli vanha puurakennus,
jossa asui vuokralaisia. Toisen kadun varrella oli hieman korkeampi
uusi rakennus, jonka pääty antoi tälle kadulle. Rakennusten välillä oli
portti, josta näkyi musta paja pihan perältä, ja pajasta kuului
vasarankalke. Uudemman katurakennuksen päädyssä oli katuovi, jossa oli
vaskikilvessä nimi: A.K. Luhtanen, tehtailija.
Haukka soitti ovikelloa. Hän kuvitteli mielessään, että avaamaan tulee
tumma tyttö, jonka hän illalla oli nähnyt biljardisalongin ovesta.
Mutta tulikin herttainen, pehmeäliikkeinen vanha vaimo, jolle Haukka
jätti nimikorttinsa.
-- Aha, vaimo sanoi ystävällisesti, -- mieheni onkin teitä odottanut.
Hän ei ole juuri kotosalla... hän on kaupungilla pistäytymässä... mutta
olkaa hyvä ja käykää istumaan... odotan häntä juuri aamiaiselle.
Päällysvaatteensa riisuttuaan Haukka astui varsin hauskaan
pikkuporvarilliseen vierashuoneeseen. Hän istuutui mukavaan nojatuoliin
ja katseli huvitettuna huonetta, joka kaikin puolin todisti
hyvinvointia, vieläpä melkoista hienostustakin.
Pöytää sohvan edessä peitti aistikkain, jopa taiteellisin
häiveompeluksin somisteltu kaitaliina. Se todisti, että talossa oli
sivistynyt tytär. Haukan teki mieli kysäistä tytärtä itseään, mutta
eihän hänen muitta mutkitta sopinut puuttua perheasioihin. Haukan
korviin kuului yhä heikko vasarankalke pajasta. Hän kysäisi rouvalta:
-- Kuuluuko miehenne työväenpuolueeseen, vaikka on tehtailija?
-- Mikäs tehtailija hän... seppä vain, tuumaili rouva kodikkaalla
sävyisyydellä. -- Eikä hän sosialistien hommista enää suuria välitä...
onpahan mukana, kun on nuorempana tottunut.
-- Mutta onhan hän punakaartin päällikkönäkin! huomautti Haukka.
-- On jonkun osaston, selitti rouva. -- Sotilaskomentoonkin hän on
tottunut nuorena ollessaan. On näet ennen ollut aliupseerina kaartissa,
ja minkä nuorena oppii, siihen vanhana mieli vetää. Meni mukaan, kun
entiset sotatoverit ruinasivat. Mutta kovin hän on jo työlästynyt koko
kaartiin... Olisi jo eronnut, mutta ei katso voivansa, ennen kuin se
ruma asejuttu selviäisi.
Rouva ilmeisesti odotti, että Haukka rupeaa asejutusta utelemaan. Mutta
tämä ei ollut koko asiasta tietävinään. Kotvan kuluttua hän kysäisi:
-- Missä tyttärenne on?
Kysymys sattui selvästi arkaan paikkaan. Vaimo hätkähti aivan kuin
ruumillisesta kivusta ja oli vähällä puhjeta nyyhkytykseen.
-- Mistä herra Haukka tietää, että meillä on tytär? hän kysyi sitten
surumielisesti hymähtäen.
-- Näin sen tästä, Haukka vastasi viitaten pöydänhalkaisijaan. --
Talossa, jossa on tällaisia pöydällä, on tavallisesti koulutettu
tytär...
Emäntä hymyili viihdytettynä.
-- Onhan se Maisu käynyt koulujakin, kävi taidekoulunkin... ja innokas
on kaikkeen, kertoili äiti rakkaasta tyttärestään.
-- Kuuluuko tyttärennekin sosialistiseen puolueeseen? Haukka kysyi.
-- Kaikessahan se hommaa nuoressa innossaan, äiti huokaisi. -- Yhteen
aikaan oli niin innostunut piirustukseen ja maalaukseen, että aivan
kalpeni, kun tuskin malttoi syödä, saatikka sitten nukkua. Sitten osui
niiden nuorisoliittoon ja naisosastoon ja mihin kaikkeen lie
liittynyt... alkoi siellä hommata kaiket illat puoliyön korville, ja
puuhasi niiden asioissa enimmät päivätkin. Piirustuksesta ja
maalauksesta ei enää välittänyt... väitti niitä turhiksi herrasneitien
ajanvietteiksi... korkeintaan laitteli kansikuvia niiden
toverilehtiin...
-- Missä hän nyt on, jos saan luvan kysyä? Haukka uteli.
-- Missä lie, tulituittu hupakko, äiti vastasi levottomasti.
Hän koputteli kotvan kenkiensä kärkipuolella lattiaa, tasaantui siitä
jälleen ja alkoi jatkaa juttua rakkaasta tyttärestään.
-- Se alkoi kuluttaa siellä siinä määrin voimiaan -- sen taannoisen
suurlakkorytäkän aikana oli kaiket yötkin töissä heidän kanslioissaan
-- niin, että isä alkoi kovistella häntä pysymään kotona, varsinkin sen
jälkeen, kun kaartilaiset... mokomatkin "järjestysmiehet" muka...
pitivät meillä sen kotitarkastuksen...
-- Mitä, pidettiinkö teillä kotitarkastuskin? Haukka kysyi yllätettynä.
-- Nekös, päättömät, pitäisivät väliä, missä peuhaavat! kaartilaisten
päällikön puoliso päivitteli.
-- Ja silloinko aserosvous tapahtui?
-- Ei, kotitarkastus pidettiin jo suurlakon aikaan, "vallankumouksen"
hulluimmassa huumauksessa.
-- Kuinka? Kertokaa kaikesta tarkkaan!
-- Ei niitä, huokaisi vaimo, -- suinkaan naisihminen mielikseen
muistele, sellaisia asioita. Kotitarkastuksen jälkeenkin olin aivan
sairas monet päivät, ja pikku tyttöni on sairaalloinen vieläkin...
-- Mutta miksi he oikein...? Mitä he teiltä silloin etsivät?
-- Mistä heidät tiesi... varmaankin veljeni poikaa, rouva vastasi. --
Hän on ylioppilas. Oli kirjoittautunut suojeluskuntaan aikaisemmin
syksyllä, ja kaartilaiset olivat haalineet jäsenluettelon käsiinsä. Hän
on lueskellut maalla kotonaan, mutta pari päivää ennen suurlakkoa
saapui tänne tenttimään.
-- Asuiko hän teillä?
-- Asui.
-- Mutta mistä kaartilaiset sen tiesivät?
-- Se on käsittämätöntä, jollei usko heidän kummallista selitystään.
-- Kuinka he selittävät?
-- Oli muka... mutta ehkäpä kerron järjestyksessä? emäntä kysyi kahden
vaiheilla.
-- Niin, oikein. Parempi on kertoa järjestyksessä, Haukka kehotti
mielissään vaimon ymmärtäväisyydestä.
Vaimo aloitti kertomuksensa:
-- Lakkoviikolla istuin eräänä päivänä tuossa viereisessä huoneessa
käsitöineni. Pikku tyttöni leikki lattialla senaattori Tokion pikku
tytön kanssa, ja Maisu nukkui omassa huoneessaan valvottuaan
järjestyskaartin kansliassa aamuyöhön. Yhtäkkiä soi ovikello tuimasti
ja vaativasti. Minä menin avaamaan.
Portaat olivat täynnä kivääriniekkoja punakaartilaisia. Parilla
etummaisella ei ollut kiväärejä, vaan revolverit sen sijaan ojossa.
"Kädet ylös!" huusi johtaja. Eivät he sentään ampuneet, vaikken käsiäni
nostanutkaan, Minä en ensinkään osannut hätääntyä, sillä olihan
miehenikin parasta aikaa siellä jossakin heidän hommissaan. "Mitä
kummaa te oikein haette?" kysyin ihmetellen. "Mitä muka haemme!" sanoi
johtaja mahtavasti. "Niin", sanoin tyynesti. "Ikäänkuin ette mua
tietäisi!" "Totisesti en ymmärrä muuta, kuin ihmetellä käytöstänne",
sanoin. Enkä minä silloin tosiaankaan tiennyt edes sitä, että
veljenpoikani oli kirjoittautunut suojeluskuntaan, jonka tarkoitus
kuuluu olevan auttaa miliisiä järjestyksenpidossa pahempien
mellastusten sattuessa. "Lahtareitanne etsimme!" karjaisi mies vihdoin
tuimasti, ja niin he, koko sakki, saapastivat kuraisine jalkoineen
sisään, että minulla oli sitten koko urakka mattojen puhdistamisessa.
He nuuskivat ensin kaikki nurkat tässä huoneessa, tietysti löytämättä
mitään. "Mitä tuolla on?" johtaja sitten kysyi viitaten huoneeseen,
jossa lapset olivat. Olin näet sulkenut oven jälkeeni mennessäni
vieraille avaamaan. "Mitäpähän siellä", sanoin. "Lapset leikkivät...
pikku tyttöni... senaattori Tokion tyttären kanssa", lisäsin
painokkaasti. Mutta ei heihin tehonnut sosialistisenaattorin nimikään.
He saapastivat ovea kohden. "Ei sinne saa mennä", hätäilin. "Ei saa",
sanoi johtaja raa'asti nauraen, "Ajatelkaa vähän", rukoilin.
"Säikytätte lapset kuoliaiksi... ajatelkaa, senaattori Tokion pikku
tytönkin!" "Ei kuulu teihin!" mies tokaisi. "Kenenkäs sitten? Tämä on
minun kotini!" huudahdin kiivastuen. "Lahtarien pesä! Mitäs kätkette
lahtareita!" mies sanoi kiristellen hampaitaan. Revolverit ojossa,
kivääriniekat laumana takanaan, ne kaksi etummaista saapastivat ovelle,
riuhtaisivat sen äkkiä auki ja... Minä lennähdin heidän edelleen
ovensuuhun, suojelemaan lapsia. Mutta he heittivät minut syrjään kuin
rievun... Ja revolverit sojossa he ryntäsivät... Lapset parahtivat
itkuun... se kauhistunut, sydäntä viiltävä itkunparahdus soi iät
kaiketi korvissani... ja pikku tyttöni sai kouristuskohtauksen... He
näyttivät itsekin silloin hiukan häpeävän. He vetäytyivät takaisin ja
menivät Maisun huoneen ovelle. "Mitä tuolla on?" kysyi johtaja.
"Mitäkö?" vastasin. "Tyttäreni nukkuu, valvottuaan yönsä omassa
kansliassanne." Silloin, se täytyy myöntää, he tulivat hämilleen. Mutta
eivät he sitäkään uskoneet, vaikkeivät sentään sinne menneet revolverit
sojossa. Johtaja raotti hiljaa ovea, ja nähtyään Maisun nukkuvan
vuoteessaan, painoi oven kiinni jälleen.
-- Siihen tarkastus päättyi. Veljenpoikani oli silloin poissa kotoa,
mutta kaartilaiset olivat hänet vielä samana iltana vanginneet
ylioppilastalolla ja ryvettelivät häntä pari viikkoa poliisikamarin
komeroissa.
-- Vieläkös mitä, palasi vaimo kertomukseensa, -- että he olisivat
pyytäneet anteeksi. Johtaja sentään oli siksi inhimillinen, että
udeltuani, selitti pitkien kiertelyiden jälkeen, että joku akka oli
muka yöllä nähnyt meille kannettavan eväskoria ja antanut ilmi, että
tänne tuotiin ruokaa piiloutuneille lahtareille. Tämä se oli se heidän
selityksensä. Arvasin heti, että Maisu oli yöllä palannut koreineen,
jolla vei kotoa ruokaa lakkokansliaan itselleen ja tovereilleen. Olen
kaikin tavoin koettanut saada selville, kuka akka aamuyöllä oli ollut
näkemässä Maisun palaamista koreineen, mutta arvoitukseksi se on
minulle jäänyt. Samoin kuin sekin, kuinka he yksistään sellaisen jutun
nojalla olisivat tulleet sillä tavoin peuhaamaan.
-- Kun isä tuli kotiin ja kuuli kaiken, suuttui hän niin kaartiinsa,
että uhkasi heti lähteä ampumaan heidät kaikki. Mutta sitten hän
valitsi Maisun uhrikseen. Ne miehet ovat nyt sellaisia, että he aina
näkevät meidän hullutuksemme, eivätkä omiaan. Illalla, lähtiessään
kaartilleen purkamaan sisuaan, kivahti hän lähtiessään Maisulle, että
"sinä et saa enää astua kotoa askeltakaan koko lakkoaikana!" Kun Maisu
ei ensinkään tahtonut totella, ja minäkin tein lähtöä tuttavaan
perheeseen, sulki mieheni Maisun lukon taakse ja pisti avaimen
taskuunsa. En ensinkään käsitä, kuinka hän saattoi Maisulle olla niin
vihainen, sillä samoilla asioillahan he liikkuivat.
-- Mutta ukko unohti puhelimen. Maisu oli soittanut lakkokansliaan ja
sieltä oli tullut miehiä häntä kotiarestista pelastamaan. En ole niin
tarkoin tiedustellut, kuinka he menettelivät, mutta kylästä palatessani
olivat ovet lukossa, kuten tavallisesti. Maisu vain oli poissa. Hän ei
näyttänyt meille silmiään pariin vuorokauteen. Houkuttelin miestäni,
että hän etsisi sieltä tytön käsiinsä. Ja annas olla: he palasivatkin
hyvinä ystävyksinä ja Maisu sai taasen tulla ja mennä omassa
vapaudessaan. Kunnes sitten...