-- Sinähän pelaat biljardia?
-- Kyllä omiksi tarpeiksi.
-- Eikös lähdetä ja oteta keilaerä illan kuluksi, hän ehdotti
vilkkaasti.
-- Oletko sinä, hymähdin, -- niin intohimoinen pelaaja, että täytyy
lähteä kesken tärkeän asian?
-- Älähän virka, Haukka torjui soimaukseni. -- Ensiksikään en mene
rosvopäällikön puheille enää tänä iltana, ja toiseksi ei biljardi ole
lainkaan hullumpaa leikiksikään. Siinä saa koko ruumis tarpeellista
liikuntaa, se teroittaa silmää ja tarkistaa kättä, vieläpä on
virkistävää leikkivoimistelua älyllekin. Asetan sen munkkimaisen
shakkipelin edelle. Monet suuret filosofitkin, esim. Herbert Spencer,
ovat olleet oivallisia biljardin pelaajia, hän vetosi lopuksi
auktoriteettiin.
-- No, lähdetään vain minun puolestani, myönnyin kernaasti.
Hän alkoi asettaa mustaa peruukkiaan kaljuotsansa ja tupsutukkansa
peitoksi.
-- Ennen nuorempana, hän tuumi samalla, -- kun minulla oli
runsaammin aikaa, lisäilin muuten biljardisalongissa melkoisesti
ihmistuntemustani. Ylioppilaiden ja maisterien, jopa tohtorienkin,
ohella on siellä tilaisuus tutustua mitä monenkarvaisimpiin
liikemiehiin, mutta tietystikin eritoten peli- ja muihin huijareihin.
Pukeutuessani päällystakkiini hän huomautti:
-- Minä menen edeltä, tule sinä parin minuutin kuluttua. On
varovaisinta, etteivät näe meidän lähtevän yhdessä talosta.
Hän meni edeltä. Minä odotin sovitun ajan, ennen kuin lähdin jälkeen.
Mutta tapasinkin hänet portilla odottamassa.
-- Heitä ei näy, ei kuulu, hän virkkoi. -- Ovat menneet matkoihinsa.
Satunnaisesti, mielivaltaisesti ottavat vakoilunsa kuten kaiken
muunkin. Vaikka ovat järjestyneitä olevinaan...
Me menimme Tallbergin liikepalatsin kellarikerroksessa, Citypasaasin
alla sijaitsemaan biljardisalonkiin.
Verrattain harvat helsinkiläisetkään edes tietävät, että meillä täällä
on niinkin suurikaavainen "pelihelvetti" olemassa. Sinne mennäänkin
alaspäin, kuten Haadekseen konsanaan. Kun kiertoportaita alas
laskeuduttuamme avasimme oven ja astuimme eteiseen, kantautui korviimme
taukoamaton biljardipallojen pauke, ja kahdesta avaraan salonkiin
vievästä ovesta -- myöhemmissä merkillisissä tapauksissa oli meille
verrattain tähdellistä, että näitä ovia oli kaksi -- näimme vilisevän
hienompia ja puolivillaisempia herrasmiehiä, jotka, monet
paitahihaisillaan, häärivät sauvoineen kymmenkunnan viheriän pöydän
ääressä.
Ystäväni villapaidankauluksineen sai eteisessä kestää melkoisen ankaran
tarkastuksen kiirastulen. Ovenvartija havaitsi sentään hänen pukunsa
siksi nuhteettomaksi, että hän sai muistutuksitta astua pyhään tilaan.
Tilasimme keilapöydän, ja kotvan vuoroamme odotettuamme saimme astua
leikkiin, kaatelemaan keskelle pelipöytää asetettua viittä
keilanappulaa kolmella luupallolla.
Monet taitavatkin biljardin pelaajat pitävät keilapeliä onnenleikkinä,
joka muka on suuressa määrin riippuvainen onnellisesta sattumasta,
"fuchsista". Mutta itse asiassa se enemmän kuin mitkään muut pelilajit,
carambolagea lukuunottamatta, vaatii tarkkoja ja varsin konstikkaitakin
mittausopillisia laskelmia, jotka älynterävyyden ohessa kysyvät
pitkällistä harjoitusta.
Ryhdyin leikkiin hanakasti ja melkoisella voitonvarmuudella. Ystäväni
sitä vastoin tuuppasi muutamat lyöntivuorot sauvansa kärjellä ikäänkuin
leikitellen. Hän tunnusteli hänelle oudon pöydän "forschia". Mutta
kun hän kotvan kuluttua otti leikin todenteolla, niin minun
voitonvarmuuteni pian herposi. Katsoin viisaammaksi heittäytyä
kohteliaaksi ja annoin hänen voittaa lemmessä, sillä olisihan hän
voittanut kuitenkin.
Hän voitti pari pelierää. Mutta toisen pelierän jälkeen sai
huvittelumme odottamattoman käänteen.
Haukan pelitaktiikkaa ihastelemaan oli kerääntynyt melkoinen joukko
katselijoita, katselijoiden joukkoon ilmestyi nuorenpuoleinen,
levottoman touhuisa mies, joka oli puettu jonkunlaiseen sekatyyliseen
metsästyspukuun. Kovia kauluksia vastasi hänellä villapaidan kaulus,
kuten ystävällänikin. Hän katseli peliämme intohimosta vavahdellen --
taisi olla hieman "liikutettuun" -- pelikiihko silmissä ja
väkiverevillä kasvoilla, jotka kertoivat paljosta oleskelusta
ulkoilmassa. Erityisesti hän näytti kiintyvän Haukkaan ja lähenteli
tätä toverillisesti... varmaankin puvun yhtäläisyyden vuoksi.
Toisen pelierän päätyttyä hän ilmaisi ihastuksensa omalla tavallaan.
Hän puuskahti murtaen:
-- Tehän olette koko lahtari!
Haukka tähysti häntä silmät sirrillään.
-- Lahtari, hän toisti, -- mitä sillä tarkoitatte?
-- Tietysti lahtarikaartilaista, tulkitsi muuan katselijoista nauraen.
-- Sitä, selitti mies itse, -- että tahtoisin mielelläni löylyttää
teitä...
-- Oletteko te sitten itse Sasu Punainen, kysäisi Haukka, sovittaen
"löylytyksen" miehen vereviin poskiin.
-- Mikä Sasu Punainen? uteli mies, paljastaen siten ison aukon
kirjallisessa sivistyksessään.
-- Tietysti punakaartilainen, tulkitsi sama sananselittäjä
katselijoiden joukosta.
-- Entä jos olisinkin... kyllä meistä aina lahtarit saavat vastuksen,
ärhensi väkiverevä miekkonen hänelle.
Samassa hän kääntyi Haukkaan touhuissaan ja välähtelevin silmin.
-- Etteköhän otakin minua kolmanneksi?
Emme olleet halukkaat siihen suostumaan.
-- Luuletteko, ettei minulla ole rahaa, vaikka olenkin vain tällainen
poika keskeltä maailmaa! hän rehenteli metsäläisinnossaan.
-- Emme pelaa ensinkään rahasta, tuppauduin häntä torjumaan.
-- Ettekö! hän tokaisi, osoittaen peittelemätöntä halveksimistaan
sellaista lapsenleikkiä kohtaan.
Siitä en olisi välittänyt. Mutta sitä vastoin tunsin harminpistoksen
sen vuoksi, että Haukka ryhtyi rehentelijän kanssa näköjään varsin
toverillisiin neuvotteluihin. Se lisäsi yhä miehen röyhkeyttä.
-- Pelataan me sitten kahteen pekkaan, hän touhusi. -- Viitonen, kymppi
tai satanen... sama asia. Rahat kyllä riittävät.
Varmemmaksi vakuudeksi hän veti lompakkonsa povitaskustaan ja
tiputteli, katselijoiden virnistellessä, biljardipöydälle koko joukon
satamarkkasia. Hän käsitteli seteleitä niin kömpelösti ja hutiloiden,
ettei hän varmaan ollut niitä kauan liikutellut, ainakaan näin
tukuittain.
Ylipäänsä tämä touhuisa mies ei ilmeisesti kuulunut biljardisalongin
liukkaiden pikkuhuijarien ilmapiiriin. Missä nurkkakahvilassa lie
saanut mahdollisen pelikoulutuksensakin.
-- Odota, minä pelaan hänen kanssaan, kuiskasi Haukka minulle. --
Ymmärräthän... hän kuuluu varmaan kaartiin, minulle on tärkeää saada
tuttavia...
Minä lepyin. Ja vetäydyin mielelläni syrjään. Rehentelijä otti sauvan
kädestäni.
-- Paljonko pannaan? hän kysyi Haukalta kourien lompakkoaan.
-- No, pannaan nyt markka tai pari, tuumi Haukka rauhallisesti.
-- Hyh, mitäs sellaisesta! toinen väheksyi. Hän kääntyi katselijoihin.
-- Kuka pitää maasua? hän kysyi tavarishtshien kielellä.
Joukosta ilmestyi muutamia, jotka löivät vetoa kuka kympin kuka
viitosen.
Peli alkoi. Uhkapelaaja kaasi ensimmäisellä lyönnillä yhden ainoan
keilan ja teki siis kakkosen. Toisella lyönnillä hän sai lipsahduksen,
"kiksin", ja menetti tämän ainoan kakkosensa. Pelivuoro siirtyi
Haukalle.
-- Ei siitä paksuja rasvoja nuole toinenkaan, vastapelaaja ilkkui,
sillä asento näytti mahdottomalta.
Mutta Haukka otti takaapäin, "von hinten", kaasi kolme keilaa ja sai
siis kympin. Pallot kuitenkin jäivät molemmin puolin niin lähelle
keiloja, jotka seisoivat välissä, että seuraavalla lyönnillä näytti
mahdottomalta edes osua palloon, ja ohilyönti tietää aina miinusta.
Haukka tähtäsi lyöntinsä näköjään aivan päin seiniä. Mutta pallo
kiersikin tarkoin laskettua rataa kolmen vallin kautta ja sattui niin
täsmällisesti toiseen palloon, että tämä kaasi yksistään keskimmäisen
keilan eli kuinkaan. Siitä tuli 30 pistettä.
Seuraavalla lyönnillä hän pani pallon kimmoamaan vallista valliin
kaksin kerroin yli pöydän niin, että se kaateli kaikki keilat, ja "koko
pataljoona" tiesi 40 pistettä.
Vihdoin viimein hän otti vallin kautta karanpallon: osui pelipallolla
molempiin muihin palloihin. Tämä "Carambolage von hinten" oli niin
tarkoin laskettu, että pallot samalla kaatoivat kaikki muut keilat,
jättäen ainoastaan kuninkaan pystyyn. "Ympärileikkaus" tiesi 50
pistettä ja karanpallo 4, ja tällä mestarilyönnillään hän siis sai 54
pistettä, suurimman pistemäärän, mitä yleensä voi saada yhdellä
lyönnillä. Neljällä lyönnillä hän oli kaikkiaan saanut 34 pistettä. Kun
tavoite oli 125, oli hän loistavasti voittanut, vastapelaajan jäädessä
aivan kuiville. Katselijat osoittivat iloista ihastustaan, jotkut
taputtivat käsiään, vaikkei se ensinkään kuulunut talon tapoihin.
Vastapelaajan olisi luullut vähemmästäkin nolostuvan. Mutta toisen
saamat suosionosoitukset vain ärsyttivät häntä. Ja hillittömän
uhkapelaajan tavoin hän vain hullaantui musertavasta tappiostaan.
-- Revanssi! hän huusi.
Ja nyt oli jo vedonlyöjiäkin niin monta, että mies sai panna muutamia
satasia likoon.
Hän hävisi jälleen. Haukan hienoja karsolyöntejä katselemaan oli
kerääntynyt niin paljon väkeä, että vedonlyöjiä olisi ollut liiaksikin.
Eikä miekkonen suinkaan perääntynyt, vaan lateli seteleitä pöytään,
tosin entistä vaiteliaampana, pelikuumeen hehku poskillaan.
-- Kuka vielä pitää maasua? Ottakaa saadessanne! hän selitteli
vavahtelevin äänin.
Mutta pelaajillakin on kunniantuntonsa. Kukaan ei enää katsonut
sopivaksi ottaa hänen rahojaan. Se tosiaankin alkoi näyttää suoralta
ryöväykseltä.
Nolosta asemastaan sai miekkonen odottamattoman pelastuksen. Eteiseen
oli toisen pelierän päättyessä saapunut nuori nainen, sangen nuori ja
kaukaa katsoen kauniskin. Huomioni oli kiintynyt siihen, että hän
kiihkeästi puhui ovenvartijalle jotakin, samalla viittoen ryhmäämme
kohden. Ovenvartija tuli kutsumaan nolattua pelikiihkoilijaa.
-- Joku hakee teitä... eikä täällä muuten saa pelata uhkapeliä,
ovenvartija lisäsi huomattuaan setelit pöydällä.
Mies vilkaisi eteiseen ja hätkähti. Hän ahmaisi setelinsä pöydältä ja
riensi tytön luo. Haukka hyökkäsi nopeasti kimppuuni.
-- Mene, hän kuiskasi minulle, -- ja kuuntele salaa, mitä naisella on
sanomista.
Tein työtä käskettyä. En mennyt suoraan ovelle, jolla he kohtasivat
toisensa, vaan kiersin pilaririvin taitse viereiselle ovelle, joka
sekin vei eteisestä samaan salonkiin.
Näin hyvin siltäkin ovelta eteisessä seisojan, varsin sivistyneen
näköisen, vieläpä tyylikkäästikin puetun, tummaverisen tytön, ja ehdin
kuulemaan, kun hän häthätää puhui sairaalloisesti hehkuvin silmin:
-- Hanskista tuntui kummalliselta, että se etsivä jäi niin kauaksi
aikaa matkustajakotiin, ja hän meni lopulta soittamaan, ja kysyi,
asuiko se ja se siellä. Tyttö myönsi, kävi katsomassa ja tuli sanomaan,
ettei herra Haukka ollut kotona...
Hän sanoi tosiaankin Haukka, siitä en voinut erehtyä!
-- Hanski, puhui tyttö edelleen, -- oli silloin lähtenyt tiedustelemaan
niiltä toisilta vartijoilta, mutta se ei ollut mennyt isäni luo eikä
sen tuttavansakaan...
Hänen sanoessaan "isäni luo", tuntui hänen äänessään omituinen,
arasteleva värähdys.
-- Se oli kadonnut läpi käsien, sanoi tyttö lopuksi miltei
taikauskoinen kajo palavissa silmissään. -- Kun kuulin siitä Hanskilta,
riensin sinua etsimään, että ajoissa tiedät...
-- Hyvä on, vastasi huijari päällikön äänenpainolla. Hän kääntyi
ovenvartijaan saadakseen palttoonsa.
Minä riensin kertomaan Haukalle, että mies lähtee. Haukka oli itsekin
nähnyt sen avoimesta ovesta ja kiirehti vastaan.
-- Mitä he puhuivat? hän kysäisi.
Minä mainitsin lyhimmiten Haukalle, mitä tyttö oli puhunut hänestä ja
isästään.
-- Horna! pääsi Haukalta. Ja hän oli yhdellä ainoalla harppauksella
eteisessä. Ovenvartijan etsiessä lakkejamme ja päällystakkejamme tuli
biljardimarkus jälkeemme.
-- Entä aika? hän muistutti.
Ennen kuin minä ehdin saada edes kukkaroni esiin, maksaakseni osani
pelipöydän vuokrasta, heitti Haukka markukselle setelin, mikä ensiksi
sattui käsiin, ja juoksi ylös portaita. Markus sanoi minulle, että hän
oli jo saanut liikaakin, ja niin minä juoksin nopeasti Haukan perään.
Tavoitin Haukan tähystelemästä Aleksanterin katukäytävällä, pasaasin
suulla. Hän ei ollut enää nähnyt vilahdustakaan miehestä eikä tytöstä,
ei pasaasissa eikä kadulla.
-- Lempo sentään! hän päivitteli ja mietti kulmat kireällä. -- Kuulitko
aivan varmaan, että tyttö lausui nimeni? hän kysäisi yhtäkkiä.
-- Aivan varmasti, vakuutin.
-- Ja sen myös, että hän sanoi "isäni luo?" hän tenttasi edelleen.
-- Aivan selvästi, vahvistin.
Haukan huulet menivät väräjävän kaihomieliseen vihellyssuppuun.
-- Silloin meillä kenties oli... pelasin kenties... vastapelaajani
kanssa, hän tuumaili kirpaisevalla ivalla.
-- Mutta tyttö... kuka sitten on hänen isänsä? utelin lapsellisesti.
-- Sinäpä sen sanoit! tokaisi Haukka. Jollei vainuni perin petä, niin
isä on kaikesta päättäen kutsujani, punakaartin päällikkö.
Minulta pääsi tyhmyrin lyhyt naurahdus. Asiahan oli aivan selvä
itsestään! Ja "se tuttava" olin tietysti minä.
-- Harmin paikka! päivitteli Haukka raapien korvallistaan tumman
peruukkinsa alta. Miten näppärää olisikaan ollut vakoilla omia
vakoilijoitaan! Mutta hyvä saavutus tämäkin, hän tuumi. -- Odottamaton
onnenpotkaus, oikea "Fuchs", kuten pelikielessä sanotaan. Kaiken
lisäksi se jäi minulle pelivelkaa kaksi markkaa... ja maksatutti
minulla vielä aikansa! hän lisäsi nauraen.
Lähdimme hiljakseen kävelemään katua eteenpäin. Mutta yhtäkkiä hän
pysähtyi.
-- Kuule, otatko minut luoksesi asumaan?
-- Kernaasti, vastasin.
-- En näet mene enää matkustajakotiin, hän lisäsi.
-- Entä matkatavarasi?
-- Ne saa joku noutaa huomenna.
-- Mutta eivätkö he voi yhtä hyvin keksiä sinut minun luotanikin?
utelin.
-- He eivät tunne minua. Ja talossahan asuu paljon ihmisiä.
Minulle oli se selitys mieleen. Sain siten ystäväni asuintoverikseni ja
pystyisin seuraamaan tätä merkillistä juttua läheltä.