Kadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasin
äkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.
Tosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olin
nähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.
Toissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niin
läheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsin
poikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisella
puolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli.
Sitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.
Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät
nytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan
toiselle:
-- Se se on.
Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: "Se se vain on."
Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat
ilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi
edesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.
Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni
sähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna
saksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja "Die Psychotechnik",
mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä
teknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta
sielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken
näkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili
polttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä
loimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.
Aikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sen
tähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia,
joita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisista
suhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaan
pudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani.
Mutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaan
kiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksen
suojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, ja
punakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivat
sitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat,
joita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Ja
minulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojalla
tämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonani
yhteyteen.
Yhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsin
säikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaan
sanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotka
ilokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulin
ehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.
Olin vähällä kysyä: "Kuka siellä?" Mutta samassa sellainen
varovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin olla
posteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.
Menin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.
-- Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.
Äänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskyn
vakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeasti
oviaukosta pimeään eteiseen.
Sieltä astui huoneeseeni mies lakki silmillä, puvusta päätellen
ulkotyöläinen. Kovia kauluksia korvasi kääntökauluksinen villapaita,
kuten vilahdukselta panin merkille.
Luonnollisesti minä kuitenkin ennen kaikkea tähystin hänen käsiinsä,
oliko hänellä mitään asetta. Hän keksi sen.
-- Jaha, sekö puuttuu! huudahti hän kaamealla rintaäänellään. Älä
luule! Kyllä täällä on kättä pitempääkin.
Hän veti revolverin taskustaan ja nakkasi sen viereeni pöydälle, niin
että kolahti.
Olin sieppaamaisillani sen käteeni. Mutta samassa tulin ajatelleeksi,
että miehen käytös oli omituisen leikkisä. Joka tapauksessa minun oli
vastattava hänen remseään jalomielisyyteensä vastaavalla tavalla.
Annoin sen tähden revolverin olla paikoillaan pöydällä.
Tähystelin tarkemmin miehen verrattain siistiä takkia, sangen
tyylikästä villapaidan kaulusta ja lättälakkia, jonka alta näkyivät
tummat tukanlatvukset.
Miehen silmistä singahti yhtäkkiä vastaani kirpaiseva tuikahdus,
veitikkamainen välähdys. Sellaisen pistävän katseen olin eläessäni
nähnyt yhden ainoan miehen silmissä.
-- Onko se...? aloitin iloisesti ymmällä.
Vastaukseksi hän sieppasi lakin päästään. Lakin mukana hän kouraisi
käteensä tumman tukkansa.
-- Kukapas minä olisin! hän vastasi kirpeästi nauraen.
Edessäni seisoi tosiaankin ystäväni Haukka, yksityisetsivä Väinö
Haukka. Kulmat kiinteässä, mutta samalla ikään kuin leikkivässä
rypyssä, hyväntuulisesti varjostaen hänen kirpaisevaa katsettaan.
Kiinteä kaljuotsa ja tupsutukka takaraivolla pörröllään. Särmikäs,
mutta sydämestä pursuva ivahymy terävillä huulilla, terävän leuan yllä.
Nenä vain ei ollut Haukan. Sen harjalle oli kohonnut ylpeä kyhmy, niin
ettei se ensinkään näyttänyt kärkkäältä pistämään nipukkaansa toisten
asioihin. Olisipa hänellä ivahymyään säestämässä ollutkin oma kärkäs
nenänsä, niin olisin hänet kaikista valepuvuista huolimatta tuntenut
tuhansien joukostakin.
-- No, terve mieheen! huudahdin iloisesti. -- Istu ja ole kuin
kotonasi! Ja, jotta tosiaankin tuntisit olevasi kotonasi, niin... ole
hyvä ja pane palamaan...
Riemastuneena siitä, että minulla sattui olemaan hänen
lempitupakkaansa, siirsin kirjoituspöytäni takareunalta sikarilaatikon
hänen väärennetyn nenänsä alle.
-- Mitä, bahara-batteja! hän huudahti mielissään. -- Oletko sinäkin
kehittynyt niin herkkusuuksi?
-- Apinoimisesta alkaa kaikki sivistys, tunnustin ystävälleni
kiinalaisella kohteliaisuudella.
Hän nauroi makeasti ja tuprutteli bahara-battiaan.
-- Mutta asiasta toiseen, virkoin vakavampaan äänilajiin. -- Miksi sinä
tulit sillä tavoin?
-- Kuuluuhan sellainen tehokas esiintyminen nykyään muotiin, hän
vastasi viattomasti.
-- Siitä olisi voinut olla vakaviakin seurauksia... olisin voinut saada
vaikka halvauksen.
-- Tahdoin koettaa, onko naamiointi riittävä. Enkä tiennyt sinua niin
heikkohermoiseksi.
-- Minulla saattaa olla hieman syytäkin, virkoin tarkoittavasti.
-- Kuinka niin?
-- Jaa, tiedätkös, että olen parina päivänä nähnyt outoja miehiä
asuntoni edustalla vaaniskelemassa.
Ystäväni terävät huulet vetäytyivät vihellyssuppuun, jonka niin hyvin
tunsin ennestään. Sellainen äänetön vihellys ilmestyi hänen huulilleen
aina, milloin hänen vainuamansa enteet odottamatta toteutuivat.
-- Sitä jo aavistinkin, hän virkkoi ikäänkuin itsekseen.
-- Mitä tarkoitat?
-- Sitäkös menet kaikelle maailmalle juttelemaan, että olet minun
ystäväni! hän piikitteli.
-- Siksikö he...?
-- Siksi, aivan varmaan, väitti Haukka. -- Mutta älä pane pahaksesi,
jos väitän, etteivät he vaani sinua, vaan minua.
-- Sinua? kummastelin.
Hän nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Ja minä koetin mukautua
hänen otaksumaansa, että jotkin tuntemattomat miehet vanhan
ystävyytemme nojalla odottivat hänen kaupunkiin saavuttuaan tulevan
juuri minun luokseni.
-- Näitkö muuten miehet kadulla? kysyin.
-- Näin kyllä pari miestä. Mutta he eivät kiinnittäneet minuun
huomiotaan.
Loin ehdottomasti katseeni hänen souvaripukuunsa.
-- Niin, juuri siksi, hän vastasi myöntävästi katseeseeni. -- Vai
luuletko sinä, että olisin näin pukeutunut yksistään sinua
säikytelläkseni?
-- Tosiaan! ihmettelin. -- Ensi näkemältä näytit minusta ilmetyltä
pahantekijältä.
-- Se on turvallisinta nykyään, hän vastasi. -- Nykyään... jolloin
juuri rikolliset ovat varmimmat hengestään ja vapaudestaan, jolloin he
"aatteen" nimessä ammuskelevat ja sulkevat lukkojen ja telkien taakse
niitä, joita on syytä epäillä ryöstöjen ja murhien estämisaikeista...
-- Olet siis saapunut tärkeisiin tehtäviin?
-- Tehtäviin, niin...
-- Ja luulet, että uhrisi täällä tietävät tulostasi?
-- En luule, vaan tiedän, hän vastasi kuivasti.
Katsoin kysyvästi häneen.
-- Kirje, jolla minut kutsuttiin, oli postissa avattu, hän tiedotti.
-- Postissa! huudahdin..
-- Heitä on kaikkialla, hän vastasi kylmästi.
-- Keitä sitten...? Ja kuinka kummalla sellainen voi olla mahdollista?
-- En katsonut viisaaksi ryhtyä vielä syypäätä etsimään. Mutta kun
kirjeen saatuani tapani mukaan tarkastelin sitä ensin päältäpäin,
havaitsin, että liimauksessa oli nokitahroja. Se oli vanhaan
ohranatapaan avattu kynttilävalkeassa kuumennetulla ohuella
paperiveitsellä, mutta aloittelija oli sen tehnyt niin taitamattomasti,
että liimaus oli nokeutunut.
-- Keneltä kummalta kirje sitten oli?
Haukka ei ollut kysymystäni kuulevinaan.
-- Huomasin sitten pian, että minua pidettiin silmällä. Painauduin
pariksi päivää näkymättömiin. Sittenkin huomasin lähtiessäni, että
minua seurasi outo mies junaan. Koko matkan hän piti minua silmällä ja
seurasi täällä perässäni matkustajakodin katuovelle.
-- Ja meni sitten tiehensä?
-- Ei suinkaan. Kun avasin talon yläkerrassa huoneeni ikkunan, näin
hänen kävelevän kadulla. Silloin juuri muutin pukua. Talon portti on
onneksi toiselle kadulle päin. Päärapun takaovesta pujahdin pihaan ja
sieltä portista toiselle kadulle. Souvaripukuni suojassa vältin
täälläkin vaanijoiden huomion. He ovat kärkkäitä, mutta aloittelevia
urkinnan alalla.
Tämä kaikki oli minusta nykyisissä vaiherikkaissa oloissakin niin uutta
ja satumaista, että olin vähällä joutua päästäni pyörälle.
-- Kuules, huudahdin uteliaisuudesta vavisten, -- sano veikkonen jo,
kuka kumma sinut on tänne kutsunut?
Hän tuijotti tuokion arvoituksellisesti minuun, vetäisi pari vihaista
savua sikaristaan ja vastasi sitten omituisella ylpeyden, uhkan ja
halveksimisen sekaisella äänellä:
-- Punakaartin päällikkö.
Ällistyin tästä vastauksesta niin, että kaikki kysymykset tuokioksi
mykistyivät huulilleni. Purskahdin sitten äkilliseen, lyhyeen nauruun.
Nauru yksin pelastaa ihmisen pahimmastakin pälkähästä. Se vapautti
mielessäni kysymysten tulvan.
-- Ketä vastaan?
-- Eiköhän vain... omia miehiään, hän laukaisi jälleen vastaukseksi.
-- Missä kumman asioissa?
-- Rosvopäälliköltä on rosvottu asevarasto, Haukka vastasi.
-- Nekö venäläiset kiväärit? kysyin nauraen.
-- Ne kai.
-- Kuinka kummalla sitten?
-- Menen kuulemaan lähemmin.
-- Ja mistä ihmeestä he tietävät sinua vaania kaikkialla, jo sinulle
tulleesta kutsukirjeestä alkaen?
-- Sehän tämän jutun juuri tekeekin arvoituksellisimmaksi asiaksi,
missä koskaan olen askarrellut, Haukka virkkoi miltei harmista
puuskahtaen.
Kotvan kuluttua hän jatkoi:
-- Mies ei kirjeestään päätellen näytä ensinkään hölmöltä, ja kuitenkin
hän on aivan käsittämätön avosuu. Tai...
-- Tai? kehotin häntä jatkamaan.
-- Se nyt on vain tunnelmoimista, hän hymähti. -- Mutta koko tästä
miehekkäästä rosvojutusta lemahtaa jo etäälle siinä määrin naisenhajua,
että siinä täytyy olla mukana nainen.
-- Rakastunut nainen, naurahdin.
-- Kenties, tokaisi Haukka, -- mutta joka tapauksessa mielettömästi
innostunut nainen.
Siihen minä en osannut mitään.