oli kannettu, se kun oli lähin ja hänelle sopivin paikka, istui
muuan mies sivuttain tähystysaukon kapeassa syvennyksessä, katse
ikäänkuin naulittuna siihen kiinni. Tämä huone oli tavallisesti
Carlatien käytettävänä ja kuului linnan vanhimpaan osaan. Siinä oli
paitsi tähystysaukkoa hyvin syvällä muurissa kaksi muutakin ikkunaa,
kuitenkin suurempia kuin se aukko, josta Bigot, sillä hän se oli, niin
itsepintaisesti tirkisteli. Mutta nämä suuremmat ikkunat olivat etelän
ja merenlahden puolella. Juuri tällä hetkellä paistoi puolipäivän
aurinko täydeltä terältä niistä sisään, mutta se, mikä kiinnitti
Bigotin huomiota pidättäen häntä tässä epämukavassa asennossa, oli
nähtävästi toisaalla. Tähystysaukosta saattoi nähdä ajopenkereen, ja
normandialainen voi sen kautta pitää silmällä linjaan tulijoita ja
sieltä lähteviä. Sieltä näkyi myöskin ajopenkereen päässä aivan lähellä
rantaa kohoavan, kaamean laitteen poikkipiena.
Kreivi Hannibal makasi oven takana litteällä työntövuoteella. Häkin
tapainen teline esti peitettä vaivaamasta hänen haavoittunutta
jalkaansa. Hänen silmänsä olivat kuumeesta kirkkaat, ja pörröinen tukka
ja hoidotta jäänyt parta lisäsivät hänen ulkomuotonsa villiyttä. Mutta
hän oli tajuissaan, ja kun hänen katseensa siirtyi ikkunan ääressä
istuvasta Bigotista vieressä tuolilla istuvaan vanhaan vapaaehtoiseen,
joka veisteli puusta päreitä, muuttui ilme hänen tuimilla kasvoillaan
miltei lempeäksi.
— Vanha hupakko! — sanoi hän, eikä hänen äänensä, vaikka olikin
muuttunut, ollut menettänyt kaikkea voimaansa ja tuimuuttaan. —
Tarvitsiko ylipäällikkö silloin lastaa, kun hautasit hänet Gaetan
muurien alle?
Ukko kohotti silmänsä työstään ja katsahti ulos lähimmästä ikkunasta.
— Päivästä yöhön on pitkä aika, — sanoi hän tyynesti, — ja
kupinreunasta suuhun, arvoisa herra!
— Olisi varmasti, jos minulla vain olisi tallella molemmat jalkani, —
vastasi Tavannes puolittain ivallisesti, puolittain hymyillen. — Mutta
näin ollen... missä on tikarini, se katoaa minulta tavantakaa?
Se oli luisunut peitteeltä lattialle. Badelon nosti sen sieltä ja pani
vuoteelle herransa ulottuville.
Bigot kiroili vihoissaan. — Se olisi vieläkin pitemmällä, — murisi
hän, — jos kuuntelisitte minun neuvoani. Sallikaa minun teljetä ovi,
ja silloin kestää kauan, ennenkuin nämä kalastaja-kollot sen murtavat.
Badelon ja minä...
— Olette täysissä voimissanne, — ivasi kreivi Hannibal.
— Voisimme pitää siinä puoliamme. Siihen meillä kyllä on voimaa, —
kehaisi normandialainen, vaikka tuhkanharmaista kasvoista ja siteestä
näki, ettei hänen puheessaan ollut perää. Hän ei voinut liikahtaakaan
tuskatta, ja Badelonin polvi oli kaksin verroin paksu hänen omista
kääreistään.
Kreivi Hannibal tuijotti kattoon. — Te ette voisi iskeä kahtakaan
kertaa, — sanoi hän. — Älkää minulle valehdelko. Eikä Badelon voi astua
edes kolmea askelta! Erinomaisia taistelijoita! — lisäsi hän äänellä,
jossa ei ollut pelkkää katkeruutta. — Olettepa hyvä turva miehelle,
jota kuolema tavoittaa. Ei, nyt on aika kääntää kasvonsa seinää vasten.
Ja koska minun nyt kerran on lähdettävä, niin ei saa sanoa, ettei
kreivi Hannibal uskaltanut lähteä yksin! Sitäpaitsi...
Hänet keskeytti Bigotin sadatus, joka oli osaksi tuskan huudahdus.
— Olkoon hän kirottu! — huusi hän vimmastuneena. — Tuo sitäpaitsi
merkitsee häntä! Minä tiedän sen. Hän on ollut meidän turmiomme siitä
saakka, kun ensi kerran näimme hänet, niin, tähän päivään asti! Hän on
lumonnut teidän ylhäisyytenne, kunnes verenne on muuttunut vedeksi.
Sillä muuten te ette olisi milloinkaan tahtonut pelastaa sitä kättä,
joka petti meidät, pelastaa sitä miestä, joka...
— Vaiti! — huusi kreivi Hannibal hirvittävällä äänellä ja nousten
kyynärpäittensä varaan tähtäsi tikarillaan ikäänkuin lennättääkseen
sen. — Vaiti, taikka lävistän sinut kuin villin pedon, etkä sinä muuta
olekaan! Ole vaiti ja kuuntele! Ja sinä, vanha ketjukoira, kuuntele
sinäkin, sillä minä tunnen itsepintaisuutesi! Tässä ei ole puhe siitä,
että tahtoisin pelastaa sen miehen, vaan siitä, että tahdon kuolla
niinkuin olen elänytkin, pelkäämättä mitään, pyytämättä mitään! Helppoa
olisi teljetä ovi ja kuolla niinkuin saarrettu susi purren viimeiseen
hengenvetoon asti. Sehän olisi helppoa, sinä vanha susikoira! Hauskaa
ja mukavaa urheilua!
— Niin, se olisi kunniakas kuolema! — huudahti sotavanhus kirkastuvin
katsein. — Juuri niin toivoisin kuolevani!
— Niin minäkin! — iski kreivi Hannibal hänen sanoihinsa hymyillen
julmasti, niin että hampaat välkkyivät. — Minä myöskin! Enkä kuitenkaan
sitä tahdo. En tahdo, koska sillä tavalla kuoleminen olisi kuolemista
vastoin tahtoaan, ja siitä he riemuitsisivat. Antaisimmeko laahata
itsemme kuolemaan? Emme, vaan jos meidän täytyy kuolla, niin kuolemme
vapaasti. Tahdomme kuolla kunniakkaasti, kuten Tavannesien tulee! Niin,
että kun olemme kuolleet, heidän täytyy sanoa: »Siinä kuoli mies!»
— Ainakin kreivittären täytyy! — mutisi Bigot ivallisesti.
Kreivi Hannibal kuuli sen, ja hänen silmänsä leimahtivat, mutta hän
hillitsi itsensä.
— Niin, hänenkin! — sanoi hän hetken kuluttua. — Miksi ei hänkin niin
sanoisi? Kun kerran aloitimme tämän pelin hänen tähtensä, niin pelataan
se loppuun, vaikka häviämmekin, emmekä saa heittää kortteja kädestämme
siksi, että häviämme! Sitäpaitsi, miekkonen, jos kuolen soppeen
hammasta purren, niin herra de Tignonville kuolee myös!
— Ja eikö se olisikin kohtuullista? — kysyi Bigot nousten vihansa
vimmassa. — Miksi ei? Kenen syy on, että nyt makaamme täällä noitten
kalastaja-kollojen vankina? Kuka johti meidät harhaan ja petti? Hän sen
teki! Soisin, että paha olisi perinyt hänet jo vuosi sitten! Soisin,
että hän nyt olisi kourissani! Kuristaisin hänet pelkillä sormillani!
Ja hänkö ei saisi kuolla! Miksi ei?
— Miksikö? Siksi, houkka, että hänen kuolemansa ei pelastaisi minun
henkeäni, — vastasi kreivi Hannibal rauhallisesti. — Jos se pelastaisi,
olisi hän varmasti kuoleman oma! Mutta se ei auta. Ja meidän on nytkin
tehtävä samoin kuin ennenkin. Olen säästänyt häntä, valkomaksaista
metsäkoiraa, kaksikin kertaa, ja meidän täytyy samoin jatkaa loppuun
asti, koska emme saa parempaakaan aikaan! Olen miettinyt tätä asiaa ja
tehnyt päätökseni. Mutta huolehdi sinä vain siitä, vanha koira, että
tikarini on kätketty lastojen väliin, josta helposti saan sen esille.
Ja sitten, kun meidät on vaihdettu ja kreivitär on saanut takaisin
silkkihansikkaansa... pistääkseen sen povelleen! — hän irvisti, ja
äkillinen puna nousi hänen tylyille kasvoilleen, — jos pääpappi silloin
tulee ulottuvilleni, lähetän hänet edelläni sinne, minne itsekin menen.
— Niin, niin! —sanoi Badelon. — Ja jos teidän iskunne menisi harhaan,
kyllä minun osuu! Minäkin olen silloin saapuvilla ja pidän huolen
siitä, että hän lähtee. Minäkin olen silloin paikalla.
— Sinäkö?
— Niin, miksi en olisi? — vastasi vanhus tyynesti. — Muuten
voisi sattua, että saan ontua tällä jalallani ja kärsiä nälkää
kainalosauvoilla nilkuttaen, kuten vanha Claude Boiteux, joka otti osaa
Milanon valloitukseen ja nyt kerjää Chateletin kulmassa.
— Hullutuksia, miekkonen. Sinä saat uuden isännän.
Badelon nyökkäsi. — Niin, uuden isännän uusine tapoineen! — sanoi
hän hitaasti ja miettivästi. — Ja minä olen väsynyt. Ne ovat nyt
toista maata, ne herrat, kuin nuoruudessani. Käsky ja isku seurasivat
silloin toisiaan. Nyt olen jo vanha, ja useimmilta kuulee: »Vanha
porsas, muista pysyä matkan päässä! Rouvani kärsii hajustasi!» Ennen
he ratsastivat ja metsästivät ja olivat turnajaisissa, liikkuen ulkona
kesät ja talvet. Nyt he kähertävät tukkansa, maalaavat kasvonsa ja
lepäävät silkkivuoteilla huvitellen naisten kanssa, jotka eivät
kehdanneet ennen vanhaan minun lapsuudessani näyttäytyä hovissa tai
ruokapöydässä. Hiirien vikinä on heille mieluisempaa kuin leivon laulu.
— Mutta jos annan sinulle kultaketjuni, — sanoi kreivi Hannibal
tyynesti, -— pelastaa se sinut sellaisesta pulasta.
— Antakaa se Bigotille, — vastasi ukko. Lasta, jota hän oli
vuoleskellut, oli pudonnut hänen polvilleen, ja katse oli kiintynyt
menneeseen, etäiseen nuoruuteen. — Minä puolestani olen väsynyt
ja seuraan teitä. Hyvä on kuolla näyttäen hampaitaan ennenkuin on
kadottanut kaiken voimansa. Pitäkää vain tikarinne, jos haluatte, minä
panen sen oikein mukavasti lastan viereen. Mutta minä olen siellä
myös...
— Ja sinun iskusi osuu, niinkö? — huudahti Tavannes innokkaasti. Hän
kohosi taas kyynärpäiden varaan, ilon välähdys synkissä silmissään.
— Olkaa siitä huoleti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa, vapiseeko tuo? —
ja hän ojensi kättään. — Ja kun teidät on surmattu, isken minä siihen
keropäähän niinkuin espanjalainen, äkkikäännös ylöspäin, ennenkuin
terä vedetään pois, kuten Ruiz minulle opetti. Jospa he nyt olisivat
tässä! —jatkoi vanhus suoristaen vartaloaan, punan kohotessa kasvoille.
— Olisipa kumma, jollen saisi jostakin siepatuksi miekkaa, niin että
hakkaan maahan ainakin kolme heistä matkaseuraksi Tavannesille! Ja
Bigot saa sitten mennä tapaamaan hänen ylhäisyyttänsä marskia, ja
niinkuin minä tein papille, niin tekee marski Montsoreaulle. Ho, hoo!
Marski opettaa hänelle Jarnacin tempun, olkaa siitä huoleti! — ja julma
hymy sai ukon viikset käyristymään.
Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät ilosta. — Vanha karhu! — huusi hän
ojentaen kätensä sotavanhukselle, joka kunnioittavasti kosketti sitä
huulillaan. — Lähdemme siis yhdessä! Joka loukkaa veljeäni, loukkaa
Tavannesia!
— Loukkaa Tavannesia! — huusi Badelon, ja hänen verestävät silmänsä
säikkyivät taisteluhalua. — Loukkaa Tavannesia! Muistatteko, kuinka
Jarnacin luona...
— Niin! Jarnacin luona!
— Kun hyökkäsimme heidän ratsuväkensä kimppuun, oli minun saappaani
vain jalan päässä teidän ylhäisyytenne saappaista! Eikö totta?
— Tuskin jalankaan päässä.
— Ja Dreuxin luona, — jatkoi ukko nousten ja tehden ylpeän liikkeen, —
kun tallasimme maahan saksalaiset peitsimiehet — ne olivat kuin ruohoa
edessämme, ikäänkuin höyheniä tai niinkuin lehtiä tuulessa, — niin enkö
minä silloin suojannut teitä oikealta puolelta väistymättä taistelun
tuoksinassa?
— Niinpä niin, juuri niin.
— Ja St. Quentinin luona, paetessamme espanjalaisia, sillä kuten
muistatte, se päivä oli voiton päivä heille ja me saimme maksaa sen
kalliisti...
— Niin, silloin olin nuori, — huudahti vuorostaan Tavannes säteilevin
silmin. — St. Quentin! Silloin oli elokuun kymmenes päivä. Ja sinä olit
vasta tullut palvelukseeni ja tartuit ratsuni ohjaksiin...
— Ja me ratsastimme tiehemme yhdessä, viimeisten joukossa, niin totta
kuin Jumala minut näkee! Ja niin me iskimme ympärillemme, että he
jättivät meidät rauhaan etsiäkseen helpompaa saalista.
— Aivan niin, kelpo miekkamies! Muistan sen niinkuin eilispäivän.
— Entä Cerisolessa, kun taisteltiin tasangolla Espanjan sodassa?
Kaikista tappeluista, joissa olen ollut mukana, se muistutti eniten
turnajaisia. Cerisolessahan sain kiinni teidän ratsunne. Muistatteko?
Silloin, kun äkkiä hyökkäsimme murtaen Guaston rintaman...
— Cerisolessako? — mutisi kreivi Hannibal hitaasti. — Mutta minähän...
— Minä otin kiinni hevosenne ja autoin teidät uudestaan satulaan!
Ettekö muista, teidän ylhäisyytenne? Ja sitten Landrianossa, jossa
Leyva jälleen voitti meidät.
Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Landrianossako? — mutisi hän
hämmästyneenä. — Mutta sehän tapahtui vuonna yhdeksänkolmatta, enemmän
kuin neljäkymmentä vuotta sitten! Varmaankin isäni...
— Ja entä Roomassa, teidän ylhäisyytenne! Voi niitä entisiä Rooman
päiviä! Kun espanjalaisten joukkue kapusi muureille, Ruiz ensimmäisenä,
toisena minä, ettekö silloin pitänyt juuri minun jalastani kiinni?
Ja minähän kiskoin teidät ylös sveitsiläispaholaisten ahdistaessa
ankarasti! Ah, nepä olivat päiviä, teidän ylhäisyytenne! Minä olin
nuori siihen aikaan, ja tekin olitte nuori ja kaunis kuin aamu...
— Sinä hourailet! — huudahti Tavannes saaden vihdoinkin puhevuoron.
— Roomassako? Sinä hourailet, ukko! Enhän silloin vielä ollut
syntynytkään. Isänikin oli siihen aikaan vasta poikanen! Tehän
mellastitte siellä vuonna kaksikymmentäseitsemän, neljäkymmentäviisi
vuotta sitten!
Vanhus siveli hehkuvia kasvojaan silmäillen ympärilleen huoneessa saman
näköisenä kuin ihminen, joka on äkkiä herätetty unestaan. Valo sammui
hänen silmissään kuin sammuksiin puhallettu kynttilänliekki. Istahtaen
tuolilleen hän näytti kutistuvan kokoon toisten jäädessä tuijottamaan
häneen.
— Niin, nythän minä muistan, — mutisi hän hitaasti. — Se olikin
Chalonsin prinssi Philibert Oranialainen.
— Maannut jo neljäkymmentä vuotta haudassa!
— Niin, neljäkymmentä vuotta! Kaikki he ovat jo kuolleet! — mutisi
vanhus katsellen kyhmyistä nyrkkiään, avaten ja puristaen sitä
vuorotellen. — Ja minä käyn jo lapsekkaaksi! On jo aika, todellakin
aika, että seuraan heitä! Nyt käteni vapisee, mutta olkaa huoleti,
teidän ylhäisyytenne, silloin se ei vapise! Kuolleet, niin, kaikki he
ovat jo kuolleet!
Hän vaikeni surumielisenä, ja katseltuaan häntä hetken säälivästi
Tavannes vaipui omiin, kylläkin synkkiin mietteisiinsä. Aurinko alkoi
laskea, ja vaikka se paistoi vieläkin kirkkaasti etelänpuolisista
ikkunoista, tuntui kuitenkin jonkinlainen varjo lankeavan hänen
ajatustensa tielle. Ne eivät enää riemuinneet uhmassa kuten
aamupäivällä. Niiden sijaan loihti tyyni harkinta hänen sielunsa
silmien eteen menneen elämän. Ihmiselämän kaikki toiveet, kunnianhimo,
tehdyt ja tekemättä jääneet teot, Nostradamuksen ennustama kuninkuus,
niiden miesten kasvot, joiden hengen hän oli säästänyt, ja sellaisten,
joilta hän oli sen ottanut...ja yhden naisen kasvot, kaikki soluivat
synkässä kulkueessa hänen ohitsensa.
Se nainen ei siis kuitenkaan joutuisi hänen omakseen. Hän oli pelannut
rohkeaa peliä ja jäisi häviölle, mutta tahtoi pelata sen yhtä rohkeasti
loppuun asti, niin että huomenna häntä muistettaisiin ylevänä miehenä.
Olikohan häntä ollenkaan alettu ajatella? Silloin Angersin majatalossa
hän oli ollut huomaavinaan muutoksen, ikäänkuin kreivittäressä olisi
jokin herännyt lämpöön ja eloon, tapahtunut jokin pieni käänne miehensä
puoleen. Ainakin oli se ollut hänelle mieluinen ajatus. Ja lisäksi
tuotti mielihyvää se kuvitelma, että kreivitär vastedes, ollessaan jo
Tignonvillen omana, salaa ja lempeästi muistelisi häntä. Tästä hän oli
jokseenkin varma. Ja tämän naisen ajatuksissa hänestä vähitellen tulisi
sankari, samoin kuin se mies, joka oli sijalle valittu, muuttuisi
mitättömäksi, kun yhteiselämässä näyttäisi oikean laatunsa.
Se tuotti mielihyvää, mutta siinä olikin melkein kaikki, mitä hänellä
oli mieluista jäljellä, ja lisäksi se ajatus, että hän tahtoi kuolla
yhtä ylpeästi kuin oli elänytkin. Mutta kun päivä kului pitemmälle,
ilman käydessä huoneessa kuumaksi ja ummehtuneeksi ja kivun yltyessä
hänen reidessään, muuttui hänen mielentilansa. Hänessä syttyi hurja
raivo ja intohimo, jota hänen oli vaikea hillitä. Kuolla tällä
tapaa, niin ettei mikään hänen toiveistaan, rahtunenkaan hänen
kunnianhimostaan toteutuisi! Kuolla näin loukkoon kurjan papin ja
keihäitä saaneen roskajoukon ahdistamana ja kuitenkin ollut mukana
Dreuxissä ja Jarnacissa, uhmannut kuningastakin ja rohjennut käyttää
Pärttylin yötä omiin tarkoituksiinsa! Kuolla näin ja jättää kreivitär
tuolle nukelle! Vaikka hän olikin voimakas mies, jolle mielenlujuudessa
ei monikaan mies vertoja vetänyt, otti kuitenkin kovalle, jotta hän
saattoi maata siinä hiljaa, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mitä
mielessä riehui. Kerran hän sentään kohosi kyynärpäittensä varaan
murahtaen jotakin. Oliko se pilkallinen hymähdys vai kirous? Bigot ei
tiennyt, mutta kun kreivi nähtävästi aikoi sanoa jotakin, kiirehti
Bigot hänen luokseensa.
— Mitä teidän ylhäisyytenne haluaa?
— Vettä, — sanoi kreivi Hannibal, — vettä, hupakko! — Ja juotuaan
hän kääntyi seinään päin, ettei kiusaus puhua tai kysyä jotakin
kreivittärestä pääsisi ylivoimaiseksi.
Sillä hänen mielensä täytti halu vielä kerran ennen kuolemaansa
nähdä kreivitär, katsoa hänen silmiinsä ja koskettaa hänen kättänsä,
ainoastaan kerran vielä tavata tämä nainen, jonka hän tiesi olleen
luonansa yöllä ja vasta aamunkoitossa poistuneen. Mutta silloin hän oli
ollut niin heikko, että oli tuskin ollut tietoinen toisen läsnäolosta.
Jos hän nyt kysyisi kreivitärtä taikka pyytäisi saada häntä nähdä,
olisi se raukkamaisuuden osoite, mitä tahansa hänellä olisikin
sanottavaa. Se sananparsi, että joka etsii kuninkaan kasvoja, etsii
hänen suosiotaan, piti paikkansa hänen suhteessaan kreivittäreen, ja
tällaisella pyynnöllä hänen puoleltaan saattoi olla vain yksi merkitys.
Mutta tätä hän ei tahtonut, vaikka vaipuikin yhä syvemmälle kuoleman
kylmään aallokkoon, ja vaikka syyskuun auringon mennessä mailleen ja
lopun lähestyessä tuossa hiljaisessa huoneessa hänen sielussaan heräsi
kiihkeä kaipaus ja hurja kapina kohtaloa vastaan. Hänen maatessaan
siinä äärettömässä yksinäisyydessään hänen mietteensä olivat hyvin
katkeria. Hän käänsi kasvonsa seinää vasten.
Tässä asennossa hän hetken kuluttua nukahti. Bigotin silmissä kuvastui
raivo ja sääli. Huoneessa oli kauan hiljaista. Kreivi Hannibalin
nukahtaessa oli auringonlaskuun vielä ollut kolme tuntia. Hänen
herätessään oli huoneessa vielä valoisaa, jopa suorastaan kirkasta. Hän
makasi hetken aikaa unen ja valveilla olon vaiheilla, mutta sitten hän
äkkiä tuli tietoiseksi asemastaan, tämän päivän merkityksestä, siitä,
mitä oli tapahtunut, ja omasta avuttomuudestaan, ja vastoin tahtoakin
pääsi valitus hänen huuliltaan. Hän luuli aluksi torkahtaneensa vain
hetken ja makasi yhä edelleenkin kasvot seinään päin kääntyneinä
toivoen unen vielä palaavan.
Mutta uni ei enää palannut, ja vähitellen, maatessaan siinä kuunnellen
ja miettien ja käyden mieleltään yhä levottomammaksi, hän alkoi
kuvitella olevansa yksin huoneessa. Valo sattui heleästi siihen
seinään, johon päin hänen kasvonsa olivat. Kuinka tämä oli mahdollista,
jos Bigotin leveät hartiat täyttivät yhä tähystysaukon? Päästäkseen
tästä selvyyteen hän kutsui miestä nimeltä.
Ei kuulunut vastausta.
— Badelon! — mutisi hän. — Badelon!
Oliko siis hänkin, tuo uskollinen vanhus, mennyt? Siltä näytti, sillä
ei nytkään kuulunut vastausta.
Kaiken ikänsä oli kreivi Hannibal tottunut siihen, että häntä
viivyttelemättä palveltiin, että hänen määräyksiään toteltiin jo
melkein ennen kuin sanojen kaiku oli hälvennyt. Eikä mikään aikaisempi
kokemus, ei mikään hänen kärsimyksistään Angersin tappion jälkeen
ollut niin selvästi saattanut häntä tuntemaan voimattomuuttaan ja
asemaansa ja valtansa todellista menetystä kuin tämä. Veri syöksähti
hänen päähänsä, ja melkeinpä nousivat kyyneleet silmiin, jotka eivät
olleet niitä vuodattaneet lapsuusvuosien jälkeen eivätkä tahtoneet
vuodattaa nytkään, vaikka hän olikin heikko. Hän kohosi kyynärpään
varaan ja katseli ympärilleen raskain sydämin: niin oli laita kuin hän
oli arvannutkin. Badelonin tuoli oli tyhjä, ikkunasyvennys oli myöskin
tyhjä. Sen kapeasta aukosta hän näki kaistaleen rantaa ja matalan,
kallioisen kukkulan, jonka huippu hohti lämpimänä laskevan auringon
viimeisissä säteissä.
Laskeva aurinko! Niin, se laski, sillä kukkulan alaosa alkoi näyttää
kalsealta ja sen juurella oli ranta jo harmaa. Hän oli siis nukkunut
kauan, ja aika oli tullut. Hän hengähti syvään ja kuunteli. Mutta
sekä sisällä että ulkona vallitsi hiljaisuus, jota ajopengertä vasten
vyöryvä raskas maininki ei häirinnyt, vaan teki yhä huomattavammaksi.
Päivä oli ollut tyyni, mutta auringon laskiessa oli alkanut puhaltaa
hiljainen tuuli.
Hän puri hampaansa lujasti yhteen ja kuunteli yhä. Hänelle oli sanottu,
että vaihdon piti tapahtua tuntia ennen auringonlaskua. Mitä tämä siis
merkitsi? Viiden minuutin kuluttua olisi aurinko jo laskenut; hän
näki, kuinka lämpöraja kukkulan kyljessä jo kohosi ylemmä. Entä Bigot
ja Badelon? Miksi he olivat jättäneet hänet hänen nukkuessaan? Tuntia
ennen auringonlaskua! Mitä, huoneessahan alkoi jo hämärtää, nurkat
tuolla näyttivät jo harmailta ja tummilta, ja... mitä tuo oli?
Hän säpsähti niin kovin, että jalkaan koski kipeästi, ja tuska puristi
valituksen hänen huuliltaan. Vuoteen jalkopään kohdalla, vaikka hän
ei ollut sitä ennen huomannut, makasi nainen pitkällään lattialla pää
käsivarsien varassa. Hän makasi liikahtamatta pää ja ristiin puristetut
kädet tähystysaukkoon päin, paksun, sykkyräisen tukan peittäessä
kokonaan hänen niskansa. Eräs nainen! Kreivi Hannibal tuijotti häneen
herkeämättä, mutta kuvitellen sitten näkevänsä unta hän sulki silmänsä
hetkeksi, avaten ne sitten uudelleen. Ei, hän ei nähnyt unta. Nainen
oli kreivitär, hänen vaimonsa!
Hän hengähti syvään, mutta ei puhunut mitään, vaikka väri hitaasti
nousi hänen kasvoilleen, ja tähysti naista kiinteästi, päästä
kantapäähän asti, ikkunan alla valojuovassa valkoisina lepäävistä
käsistä pieniin kenkiin saakka. Nyt hän häiritsemättä sai sitä, mitä
niin hartaasti oli halunnut, katsella kreivitärtä! Tuskinpa kukaan
sadasta henkilöstä, jotka tunsivat kreivittären, olisi heti huomannut
häneksi tuon lattialla pitkällään makaavan naisen, josta ainoastaan
kädet olivat näkyvissä. Mutta kreivi Hannibal tunsi hänet, olisi
tuntenut hänet satojen, vaikkapa tuhansien naisten joukosta pelkistä
käsistä.
Mitä hän teki täällä ja tällä tapaa? Miettiessään sitä kreivi Hannibal
huomasi, että hänen katsellessaan kreivitärtä aurinko oli laskenut,
valo kadonnut kukkulan huipulta ja että ulkopuolinen maailma ja
huone, jossa he olivat, alkoivat käydä viileiksi. Johtuiko tästä,
ettei lattialla makaava enää pysynyt hiljaa? Hän näki väristyksen
puistattavan kreivitärtä ja vielä toisenkin kerran. Sitten hänestä
tuntui kuin hän olisi kuullut pienen voihkaisun. Oliko hän itse tullut
hulluksi vai rukoiliko kreivitär todellakin puoliääneen, väännellen
itseään kuin tuskissaan, hakaten otsaansa käsivarsiaan vasten ja
sitten taas pysyen aivan liikkumatta kuin ruumis? Kun tämä puuska oli
päättynyt, oli iltarusko jo kadonnut taivaalta, ja kukkulat peittyivät
hämärään.
XXXVI.
HÄNEN KUNINGASKUNTANSA.
Kreivi Hannibal ei olisi itsekään tiennyt, miksi hän ei heti puhutellut
puolisoaan. Hän pysyi vaiti epämääräisen vaiston varoittamana, ja
hänen katseensa oli ikäänkuin imeytynyt kreivittäreen, kunnes tämä
nousi lattialta ja heti kohtasi hänen katseensa, mutta ei säpsähtänyt,
vaikka hän oli luullut niin käyvän. Sensijaan kreivitär seisoi hiljaa
ja miettiväisenä, katsellen häntä surumielisen vakavasti, ikäänkuin ei
näkisi ainoastaan häntä, vaan samalla vainajan, ja väristen yhä uuden
puuskan vallassa.
— Nyt se on jo ohi! — kuiskasi kreivitär vihdoin. — Malttakaa, herra,
älkää pelätkö, koetan pysyä rohkeana. Mutta jotakin olen velkaa
hänellekin.
— Hänelle! — mutisi kreivi Hannibal, ja kalmankalpeus levisi hänen
kasvoilleen.
Kreivitär hymyili oudon hehkun säteillessä hänen silmistään. — Hänelle,
joka oli rakastettuni! — huudahti hän väräjävällä äänellä. — Jota
aina muistelen hellästi, vaikka olenkin kieltänyt hänet ja jättänyt
kuoleman omaksi. Se oli oikeudenmukaista. Hän, joka niin usein on
pannut minut koetteelle, tietää sen olevan oikeudenmukaista. Ja hän,
jonka olen uhrannut... hänkin sen nyt tietää! Mutta vaikeata on olla
oikeudenmukainen. — Hän hymyili vapisevin huulin. — Teidän, joka saatte
kaikki, tulisi olla helppo suoda hänelle hiukkanen, helppo antaa
minulle anteeksi, helppo malttaa mieltänne!
Kreivi Hannibalilta pääsi tukahtunut huudahdus, puoleksi valitus ja
karjaisu. Voimattomuudessaan hän riuhtoi peitettä, vaipuen sitten
hervottomaksi.
— Vettä! — mutisi hän. — Vettä!