ja taas oli hiljaista! Tämä uudistui toisenkin kerran, mutta tällä
kertaa hiukan lähempää ja selvemmin, eikä sitä nyt seurannutkaan
äänettömyys, vaan ontuvan hevosen hidas astunta. Jälleen kumisi yössä
kaameana, epätodellisena askelten töminä, kuului aseiden kalsketta,
sitten kiljahdus, naurahdus, ja samassa ilmestyi hitaasti pimeästä
esiin ontuva hevonen pää riipuksissa, selässä mies — tai oliko tuo
mies? — aivan lyyhistyneenä satulassa, ja hänen jalkansa heiluivat
velttoina. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisivat hevonen
ja mies olleet yksinään, aavemaisina parina, sitten tuli näkyviin
heidän kintereillään kaksi olentoa, jotka hyökkäilivät edestakaisin,
milloin läheten, milloin taas edeten kauemmaksi takaisin pimeään.
Toinen heistä, kumarahartiainen mies, kyyristyneenä satulassaan, käytti
miekkaansa molemmin käsin toisen suojatessa häntä keihäällä. Ja sitten
sukelsi yöstä esiin joukko tummia olentoja ahdistaen heitä ja ajaen
heitä edellään.
Carlatin mieleen juolahti muuan tuuma. — Laukaiskaa! — huusi hän, ja
neljä pyssymiestä ampui vainolaisten joukkoon. Eräs mies kaatui, toinen
kiljahti, ja muut peräytyivät. Hevonen jatkoi matkaansa aavemaisesti,
pää riipuksissa, kunnes muuan miehistä juoksi sitä vastaan ja tarttuen
sen päähän veti sen nostosillan yli. Ratsun jäljessä astui sillan yli
Badelon, jolla oli polvessaan ammottava haava, ja Bigot, jonka monet
haavat vuotivat verta. He seisoivat kahden puolen satulaa, hymyillen
tylsästi hevosen selässä istuvalle miehelle.
— Jättäkää minut! — mutisi tämä. — Jättäkää minut rauhaan. — Hän
liikutti kättään heikosti, ikäänkuin se olisi pidellyt miekkaa; sitten
hänen päänsä vaipui syvemmälle. Hän oli kreivi Hannibal. Häneltä oli
murtunut reisiluu, ja käsivarressa oli keihäänkärki.
Kreivitär katsoi häntä, sitten hänen taakseen ja ohitseen pimeään.
— Eikö sieltä tule muita? — kuiskasi hän värisevällä äänellä. — Eikö
ketään? Tignonville... minun...
Badelon ravisti päätään. Kreivitär kätki itkien kasvot käsiinsä.
XXXIV.
KUMMAN VALITSETTE, ROUVA?
Seuraavan aamun harmaassa sarastuksessa, tuntia ennen auringon
nousua, saapui linnaan tieto Tignonvillen kohtalosta. Sumu, joka
edellisenä iltana oli verhonnut etujoukon ja yön tulon, pysytteli vielä
aamupuolellakin sakeana, ja vain vähitellen se vastahakoisesti loittoni
sallien aamun paljastaa sen, mitä yöllä oli jäänyt ajopenkereen päähän.
Ensimmäinen, joka sen huomasi, oli holvikäytävän katolla seisova
Carlat. Hän hieroi tähystelemisestä väsyneitä silmiään tuijottaen
siihen uudelleen sumun läpi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jälleen
ollut Ste. Croix-torilla Angersissa. Oliko siis koko matka vain
unennäköä ja paluu tänne kotiin vain painajainen? Mutta vaikka hän
kuinka hieroi silmiään ja tuijotteli parhaansa mukaan, ei tuo ruma
kummitus kuitenkaan kadonnut; sen ääriviivat kävivät päinvastoin yhä
selvemmiksi usvan alkaessa kohota yläilmoihin harmaan, raskaasti
aaltoilevan meren pinnalta. Hän kutsui luokseen toisen miehen ja pyysi
tätä katsomaan.
— Mikä tuo on? — sanoi hän. — Näetkö, tuo tuolla? Kylän alapuolella.
— Se on hirsipuu, — vastasi mies naurahtaen kuin hölmö. He olivat
siellä vartioineet koko yön. — Jumala varjelkoon meitä siitä!
— Onko se hirsipuu?
— On.
— Mutta mitä varten se siellä on?
— Luultavasti heidän vankiensa hirttämistä varten, — vastasi mies
juron käytännöllisenä. Sitten tuli saapuville muitakin miehiä jääden
tuijottamaan ja mutisten partaansa. Pian oli holvikäytävän katolla
koolla kahdeksan tai kymmenen miestä katselemassa herkeämättä
manterelle päin ja puhelemassa tästä ilmiöstä. Jonkun ajan kuluttua
näkyi ajopengertä pitkin lähenevän mies valkoinen lippu kädessä.
Nähdessään miehen Carlat lähetti erään noutamaan pappia. — Hän on
viisas mies, — mutisi hän, — ja tuo näyttää minusta epäilyttävältä.
Ja varokaa, — huusi hän vielä sanan viejälle, — ettei tämä juttu
tule neidin korviin! — Vaistomaisesti hän täällä kreivittären
lapsuudenkodissa yhä nimitti tätä neidiksi.
Sanan viejä toi pian mukanaan La Triben, jonka pää näkyi portailla
juuri kun airut pysähtyi alhaalla portin eteen. Carlat viittasi
pappia tulemaan lähemmäksi. La Tribe veti syvän henkäyksen suolaista
meri-ilmaa ja loi katseensa pitkälle, matalalle usvaiselle rannalle
huomaten penkereen päässä kömpelön, ruman laitteen; sitten hän katsahti
alaspäin ja kohtasi lähetin katseen. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan
puhui; porttikäytävän katolle jääneet miehet, jotka olivat seuranneet
lähetin tuloa, näyttivät olevan kiihtyneitä.
— Minulla on viesti, — aloitti mies vihdoin selvällä ja kuuluvalla
äänellä, — Vrillacin valtiattarelle. Onko hän läsnä?
— Puhukaa asianne! — vastasi La Tribe.
— Viesti on tarkoitettu vain hänelle.
— Haluatteko siis tulla sisäpuolelle?
— En! — vastasi lähetti niin kiireesti, että joku miehistä hymähti.
Hän näytti jonkinlaiselta kirkon palveluksessa olevalta maallikolta,
lukkarilta tai vahtimestarilta, ja oikeastaan hänellä oli sellainen
pukukin, sillä hänellä oli yllään pölyinen, musta kaapu ilman miekkaa,
vaikka hänellä olikin vyö. — En! Mutta jos rouva tulisi portille
puhumaan kanssani...
— Älkää luulkokaan mitään sellaista! — tiuskasi Carlat. — Ettekö usko
hänellä olevan muuta tekemistä kuin kuunnella roistojoukon airuita?
— Jollei viitsi kuulla, saa hän sitä katua kaiken elinaikansa! —
vastasi mies tylysti. — Näin kuuluu osa viestistäni.
Hetken aikaa vallitsi äänettömyys, sillä La Tribe harkitsi asiaa. —
Kenen luota tulette? — kysyi hän vihdoin.
— Hänen ylhäisyytensä Saumurin maaherran ja hänen ylhäisyytensä
Angersin piispan luota, — vastasi lähetti liukkaasti, — jota edustaa
hänen sijaisensa, sekä muiden laillisesti kokoontuneiden luota,
jotka tulevat poistumaan yhtä lainkuuliaisesti, jos heidän ehtonsa
täytetään. Minä tulen myöskin erään aatelismiehen herra de Tignonvillen
puolesta, jonka sanotaan olevan täältä päin kotoisin ja joka on heidän
vankinaan ja tuomittu tänä iltana auringon laskiessa kuolemaan, jollei
esitettäviini ehtoihin suostuta.
Katolla oltiin kauan aikaa hiljaa. Miehet tuijottivat herkeämättä
alaspäin, eikä ilme kenenkään kasvoilla muuttunut, sillä tämä uutinen
ei hämmästyttänyt ketään. — Miksi hänen täytyy kuolla? — kysyi La Tribe
vihdoin.
— Raskauttavasta rikoksesta.
— Mikä tämä rikos on?
— Hän on hugenotti.
Pappi nyökäytti päätään. — Entä ehdot? — mutisi Carlat.
— Niin, entä ehdot? — toisti La Tribekin nyökäten uudelleen. — Mitkä ne
ovat?
— Minun on sanottava ne ainoastaan rouvalle, — vastasi lähetti.
— Siinä tapauksessa ne jäävät sanomatta! — tiuskasi Carlat
raivostuneena. — Sen pituinen se! Ja mitä teihin tulee, niin
laittautukaa täältä sukkelaan, ennenkuin teemme teistä maalitaulun!
— Hyvä on, minä menen, — vastasi lähetti synkästi. — Mutta...
— Mutta mitä? — huudahti La Tribe tarttuen Carlatin hartioihin
saadakseen hänet vaikenemaan. — Mutta mitä? Sanokaa sanottavanne, mies,
puhukaa suunne puhtaaksi.
— Sanon sen kreivittärelle enkä kenellekään muulle!
Pitäkää sitten suunne kiinni! — ärjyi Carlat uudelleen. — Sillä häntä
te ette näe. Laputtakaa vain tiehenne, ja tappakoon teidät rutto!
— Niin, menkää vain! lisäsi La Tribekin rauhallisemmin.
Mies kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti kaikkien katolla olijoiden
seuratessa häntä katseillaan yhtä jännittyneinä. Mutta astuttuaan
parikymmentä askelta mies kääntyi ja palasi.
— Olkoon menneeksi, —sanoi hän katsahtaen ylöspäin harmistuneena. —
Toimitan täällä asiani, koska ette päästä minua rouvan luo. Mutta
minulla on myöskin kirje herra de Tignonvilleltä, enkä voi jättää
ainakaan sitä kenellekään muulle kuin rouvalle itselleen. — Puhuessaan
mies näytti harmaata, ohutta paperiliuskaa, luultavasti jonkin
messukirjan alkulehteä. — Katsokaa tätä! — jatkoi hän, — ja pankaa
mieleenne tämä varoitus! Jos hän ei saa tätä, vaan kuulee jäljestäpäin,
että hänelle tarjoutui...
— Ehdot, — ärjyi Carlat kärsimättömänä. — Sanokaa ehdot!
— Tahdotteko kuulla ne? — kysyi mies hermostuneesti lipoen huuliaan. —
Te ette siis salli minun tavata rouvaa eikä puhua hänen kanssaan kahden
kesken?
— Emme.
— Siis kuulkaa. Hänen ylhäisyytensä tietoon on tullut, että eräs
Hannibal de Tavannes, joka on syypää niin kammottavaan rikokseen
kuin pyhänhäväistykseen sekä muihinkin raskauttaviin rikoksiin,
on piiloutunut tänne. Hän vaatii, että mainittu Hannibal de
Tavannes on jätettävä hänen käsiinsä rangaistavaksi, ja jos hänet
luovutetaan tänä iltana ennen auringonlaskua, on hänen ylhäisyytensä
puolestaan luovuttava teille mainitun herra de Tignonvillen
vapaana ja vammattomana sekä poistuva Vrillacin alueelta. Mutta
jos kieltäydytte... — miehen katse harhaili kaidetta reunustavien
tarkkaavia kasvoja pitkin — niin auringon laskiessa hän hirttää
mainitun herra de Tignonvillen hirsipuuhun, joka on aiottu Tavannesia
varten, ja sitäpaitsi hävittää Vrillacin maat ja mannut aina
etäisimpään kolkkaan asti.
Portilla vallitsi pitkä äänettömyys. Muutamat miehistä herkeämättä
tuijottaen puhujaan liikuttivat leukojaan kuin olisivat jotakin
pureskelleet. Toiset katsahtivat sivulleen kohdaten toveriensa
merkitsevän katseen ja käänsivät silmänsä uudelleen puhujaan. Mutta
ei kukaan puhunut mitään. Lähetin takana alkoi aamurusko punertaa
itäisellä taivaalla, leviten ja käyden yhä heleämmäksi. Ilmakin muuttui
lämpöisemmäksi, ja harmaa meri linnan alapuolella alkoi väikkyä
vihertävänä. Parin minuutin kuluttua aurinko, jonka hehkuva kerä jo
tirkisti Ranskan matalien kunnaiden yli, nousisi yli taivaanrannan.
Lähetti liikahteli levottomana, kun ei kuulunut vastausta. — No, —
huusi hän, — minkä vastauksen saan viedä?
Eikä vieläkään kukaan liikahtanut.
— Olen täyttänyt tehtäväni. Eikö kukaan tahdo antaa rouvalle tätä
kirjettä? — huusi lähetti ojentaen sitä miehiä kohden. — Antakaa
vastaus nyt, sillä minä lähden.
— Ottakaa kirje! — Tämä käsky kuului miesten takaa ja lausuttiin
äänellä, joka sai heidät säpsähtämään. Kääntyessään niin nopeasti
kuin piiskan sivaltamina he näkivät kreivittären seisovan portaiden
yläosaa peittävän katoksen likellä. He arvasivat hänen kuulleen koko
keskustelun tai ainakin suurimman osan siitä, mutta nouseva aurinko
paistoi säteilevässä kirkkaudessaan suoraan hänen kasvoihinsa juuri
tällä hetkellä ja antoi hänen kasvoilleen erehdyttävän, ruusuisen
hohteen luoden eloa tuskallisiin, surullisiin silmiin. Oli vaikea
arvata, oliko hän kuullut, vai eikö. — Ottakaa kirje, — toisti hän.
Carlat katsahti avuttomana kaiteen yli.
— Menkää alas!
Hän katsahti kysyvästi La Tribeen, mutta saamatta vastausta. Hän
oli juuri aikeissa lähteä alas kreivittären määräyksen mukaan,
kun pelästynyt huuto pääsi katolla seisovilta miehiltä, jotka yhä
katselivat kaiteen yli. Lähetti oli heiluttanut kirjettä ilmassa
houkutellakseen sillä vielä viimeisen kerran, mutta pidellyt sitä
huolimattomasti, sillä kevyt tuulahdus, joka oli yhtä petollinen kuin
odottamatonkin, oli puhaltanut sen hänen kädestään. Kuullessaan huudon
kreivitär juoksi kaiteen luo ja näki paperin liehuvan ilmassa noin
viidenkymmenen askeleen päässä lähetistä. Se leijaili hetkisen sinne
tänne, milloin kohoten korkeammalle, milloin laskeutuen maata kohden;
sitten se kevyenä kuin untuva kosketti vedenpintaa alkaen vajota.
Lähetti raivosi ja polki jalkaa vimmoissaan. Mutta kreivitär seurasi
sitä katseellaan ääneti, kunnes matala, valkoharjainen aalto tyrskähti
pienen venhon yli, joka vaipui sanomineen.
Lähetti, joka myöskin oli vaiennut, tuijotti hetken veteen, sitten
kohautti olkapäitään.
— Olipa onni, että se oli hänen kirjeensä, — sanoi hän töykeästi, —
eikä hänen ylhäisyytensä, sillä silloin olisi selkääni kirveltänyt! Ja
nyt, — jatkoi hän kärsimättömästi, — olkaa niin hyvä ja sanokaa, mikä
vastaus minun on vietävä.
Mikä vastaus? Voi, Jumala, mikä vastaus? Kaiteeseen nojautuvat
miehetkin, vaikka olivat jöröjä ja raakoja, tunsivat tämän kysymyksen
traagillisuuden ja pulman, käsittivät, mitä tämä kysymys kreivittärelle
merkitsi, ja karttoivat katsomasta häneen. Mikä vastaus? Kumman näistä
kahdesta tuli jäädä eloon? Kummanko tuli kuolla... häpeällisellä
tavalla? Kummanko?
— Käskekää hänen... palata... tuntia ennen auringonlaskua, — sai
kreivitär sanotuksi.
He sanoivat näin lähetille, ja tämä lähti. Sitten mies toisensa jälkeen
alkoi hiipien poistua katolta, jättäen kreivittären sinne yksin
seisomaan, kasvot rannalle päin, kädet kaiteeseen nojaten. Hiljainen
tuulenhenki puhalsi maalta päin leyhytellen hänen pieniä valtoimia
kiharoitaan ja painaen ohuen puvun kiinni auringonpaisteiseen vartaloon.
Näin hän oli seissyt tuhansia kertoja entisinä aikoina, lapsuudessaan,
tyttövuosinaan. Näin hän oli seissyt isänsä eläissä, katsellen, kuinka
hänen rakastettunsa tuli ratsastaen rantahiekkaa pitkin kosimaan!
Näin hän oli seissyt odotellen sulhastaan iltaa ennen tuota onnetonta
Pariisinmatkaa! Täältä olivat muut katselleet hänen lähtöään sulhasensa
seurassa. Miehet muistivat sen... muistivat tämän kaiken, ja toinen
toisensa jälkeen he hiipivät noloina pois peläten hänen puhuttelevan
heitä taikka katsahtavan heihin surullisilla silmillään.
Mutta totta on, että he sääliessään kreivitärtä eivät ensinkään
epäilleet, millä lavalla kysymys ratkaistaisiin, eivätkä myöskään
ajatelleet uhria, joka joutuisi kärsimään ... Tavannesia. He, Poitoun
miehet, eivät häntä tunteneet eivätkä tienneet hänestä mitään, eikä
hänen kohtalonsa heitä liikuttanut. Heille hän vain oli vieras mies,
pohjoisesta kotoisin, soturi, joka oli ottanut morsiamensa miekalla, —
niin oli heille kerrottu. Mutta he näkivät kuitenkin, että valitsemisen
taakka oli laskettu kreivittären hartioille. Tuolla hänen ja heidän
silmäinsä edessä kohosi hirsipuu, ja vaikka he olivat maalaisia,
käsittivät he sittenkin, kuinka surullinen se tehtävä oli, joka oli
sattunut linnan valtiattaren osaksi, miten tahansa hän sen suorittaisi
ja vaikka hän sillä lahjoittaisikin rakastetulleen hengen.
Kun kaikki miehet, kolmea tai neljää lukuunottamatta, olivat
poistuneet, kääntyi kreivitär ja huomasi näiden seisovan portaiden
päässä piirissä Carlatin ympärillä, joka puheli heille matalalla,
innokkaalla äänellä. Hän ei voinut kuulla tavuakaan siitä, mitä
sanottiin, mutta nyt välähti hänen silmissään kova, miltei julma katse,
ja korottaen ääntään hän kutsui taloudenhoitajan luokseen.
— Nostosilta on ylhäällä, — sanoi hän ankaralla äänellä, — mutta entä
portit? Ovatko ne lukossa?
— Ovat, rouva.
— Entä portin pikku ovi?
— Ei, pikku ovi ei ole.
— Menkää siis, lukitkaa ovi ja tuokaa kaikki avaimet minulle! Taikka
odottakaa, kuulkaahan vielä! — Kreivittären ääni muuttui tylymmäksi,
ja hänen silmänsä säkenöitsivät kuin kissan silmät pimeässä. —
Pitäkää varanne, ettette tee minulle mitään kepposta! Kuuletteko?
Sillä jos teidät sellaisesta työstä tapaan, niin minä en ota huomioon
vanhuuttanne ja niitä monia vuosia, jotka olette meitä palvelleet, vaan
käsken heittää teidät alas tästä tornista, säälimättä teitä sen enempää
kuin Isabella rakastajiaan heittäessään heidät kalojen syötiksi. Sillä
minä olen vielä emäntänä täällä ja tänään enemmän kuin koskaan ennen.
Voi teitä, jos sen unohdatte!
Carlat kalpeni liikahdellen levottomasti ja muristen jotakin epäselvää.
— Minä ymmärrän, — sanoi kreivitär. — Näin sen heti! Ja nyt tahdon
avaimet. Menkää ja tuokaa ne tänne! Ja jos tullessani alas huomaan
portin pikku oven olevan sattumalta auki, niin silloin, Carlat,
rukoilkaa! Silloin teillä on syytä rukoilla.
Carlat livahti tiehensä, ja miehet hänen jäljessään, ja kreivitär
alkoi kävellä katolla ikäänkuin kuumeessa edestakaisin. Väliin hän
ojensi käsivarsiaan, ja hänen huulillaan pääsi hiljaisia valituksia,
ikäänkuin kidutetulta mykältä luontokappaleelta. Minne tahansa hän
katsoi, nousivat vanhat muistot häntä kiduttamaan, tehden hänet yhä
onnettomammaksi. Se, mitä ehkä olisi saattanut kestää ulkona maailmalla
tai mikä kenties olisi tuntunut siedettävältä Pariisin käryävässä
ilmassa taikka Angersin synkillä kaduilla, näytti täällä suorastaan
kauhistuttavalta. Tästä lähtien, huolimatta siitä kumman hän valitsi,
hän saisi aina tuntea kirousta tämän kodin yllä, joka entisinä
levottominakin aikoina oli suonut hänelle vain lepoa ja rauhaa!
Tästedes oli tämä päivä ja tämä hetki alati hänen ja onnen välillä,
polttaen merkin hänen otsaansa, leimaten hänet sellaisella teolla,
josta miehet ja naiset kammoen kertoisivat koko hänen elämänsä ajan!
Oi, Jumala... rukoillako? Kuka sanoi: rukoilkaa?
— Minä! — Ja La Tribe ojensi kostein silmin hänelle avaimet. — Minä,
rouva, —jatkoi hän juhlallisesti, murtuneella äänellä, — sillä ihmisapu
on turha. Voimakkainkin mies, hän, joka eilen ratsunsa selässä oli
herra ja käskijä, miesten mies ylpeydessään ja rohkeudessaan...
katsokaa häntä nyt, ja...
— Älkää! — huudahti kreivitär tuskasta värisevällä äänellä. — Älkää! —
ja viitaten häntä vaikenemaan käänsi kasvonsa pois. — Tuletteko hänen
luotaan? — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.
— Tulen.
— Mitä luulette, onko hän... kuolettavasti haavoittunut? — Kreivitär
puhui hiljaa ja kätki kasvonsa papilta.
— Tuskinpa, surullista kyllä! — vastasi pappi, täten paljastaen
ajatuksensa. — Hänen luonaan näyttävät miehet varmasti uskovan hänen
vielä paranevan.
— Tietävätkö he?
— Badelonilla on siinä suhteessa kokemusta.
— Ei, ei! Tarkoitan, tietävätkö he mitään tuosta? — huusi kreivitär ja
viittasi inhoten toisella rannalla seisovaa mustaa hirsipuuta.
Pappi ravisti päätään. — En luule, että he tietävät, — mutisi hän.
— Jumala teitä auttakoon ja johtakoon, rouva! — lisäsi hän hetken
kuluttua hartaasti.
Kreivitär kääntyi kiivaasti hänen puoleensa. — Siinäkö kaikki, mitä
voitte tehdä? — huudahti hän. — Siinäkö on kaikki apu, mitä voitte
antaa? Te olette mies, menkää alas ja johtakaa miehiämme, karkoittakaa
nuo kurjat, jotka imevät meistä viimeisen veripisaran, nuo, jotka
tekevät kauppoja naisen sydämellä! Hyökätkää heitä vastaan! Ryhtykää
johonkin, mihin hyvänsä, sen sijaan että istutte turvassa... täällä!
Pappi ravisti surullisena päätään. — Ikävä kyllä, rouva, — sanoi hän, —
hyökkäys tuottaisi vain turhaa ihmishenkien hukkaa. Heillä on ylivoima,
kolme yhtä meikäläistä vastaan. Kun kerran kreivi Hannibalkaan ei
eilen illalla voinut tehdä enempää kuin murtautua läpi, ja kun tuskin
yksikään hänen miehistään silloin jäi haavoittumatta...
— Mutta hänen täytyikin huolehtia naisista!
— Ja me taas olemme häntä vailla!
— Hän ei olisi jättänyt meitä! — huusi kreivitär kiihtyneenä.
— Uskon sen kyllä.
— Jos he olisivat saaneet minut vangikseen, luuletteko, että hän olisi
pysytellyt muurien suojassa taikka piileskellyt täällä turvassa, kun...
kun...
Pappi ravisti päätään toivottomana.
— Ja tämäkö siis on kaikki, mihin kykenette, niinkö? — huusi kreivitär
kääntäen hänelle selkänsä, mutta kääntyi kohta uudestaan hänen
puoleensa ojentaen käsivarsiaan katkeran ivallisesti. — Kaikki, mitä
tahdotte tehdä? Oletteko unohtanut, että hän on kahdesti säästänyt
teidän henkenne? Että hän kerran Pariisissa ja toisen kerran Angersissa
pidätti kätensä? Että hän alati, sekä taistelun melskeessä että paon
kiireessä, suojasi meitä kaikelta vaaralta? Niin, aina! Eikö siis nyt
yksikään kohota kättään hänen puolestaan? Eikö yksikään?
— Hyvä rouva...
— Eikö yksikään? Jos hän olisi kaatunut taistelussa, — jatkoi kreivitär
tuskasta vapisevalla äänellä ja lyöden käsillään kaiteeseen, sillä
hän oli jälleen kääntynyt selin pappiin, — jos hän olisi viime yönä
kaatunut ratsastaessaan joukkonsa edessä vihollista vastaan, olisin
katsellut häntä kyynelittä, olisin pitänyt häntä onnellisena. Olisin
rukoillut kuivin silmin hänen puolestaan, hänen, joka... joka on
säästänyt minua kaikki nämä viikot ja päivät! Minä ryöstin häneltä, ja
hän antoi minulle anteeksi! Minä houkuttelin häntä rikokseen, mutta
hän oli minulle kärsivällinen! Niin, hän, joka säästi, ei kerran eikä
kahdesti, vaan monesti, sen miehen hengen, jonka puolesta hänen nyt
täytyy... nyt täytyy... — ja voimatta lopettaa lausettaan hän löi
jälleen kiihkeästä nyrkkiään kaiteen kiviin.
— Taivas tietää, rouva, — huusi pappi kiivaasti, — taivas tietää, että
neuvoisin teitä, jos osaisin.
— Miksi hän pitikin rintahaarniskaansa? — valitti kreivitär ikäänkuin
ei olisi kuullut papin sanoja. — Eikö siellä ainoakaan keihäs voinut
sattua hänen rintaansa, ettei hänen olisi tarvinnut tähän tilaan
joutua? Eikö siellä ollut ainoatakaan niin armeliasta vihamiestä, että
olisi säästänyt häneltä tämän? Taikka miksi _hän_ ei kuollut kanssani
Pariisissa odottaessamme kuolemaa? Se olisi voinut tulla hyvin nopeasti
ja pelastaa meidät tästä.
Pappi koetti lohduttaa häntä kyynelien vieriessä poskia pitkin.
— Ihminen, joka on vain varjo, — sanoi hän, — katoaa täältä... mitä
merkitsee, kuinka hän häviää luotamme? Pian, hyvin pian, mekin katoamme.
— Ja hänen kirouksensa seuraa meitä! — huusi kreivitär kätkien kasvot
käsiinsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä mielikuvituksensa luomaa näkyä.
Pappi lähti hetkeksi hänen luotaan toivoen hänen jonkun verran
tyyntyvän yksinäisyydessä. Palatessaan hän näkikin kreivittären
istuutuneen ja olevan ulkonaisesti rauhallisemman, herkeämättä
katsellen kylästä pohjoiseen ulottuvaa hiekkalakeutta. Sitä tietä oli
hänen rakastettunsa monesti saapunut hänen luokseen, sitä pitkin he
usein olivat ratsastaneet yhdessä. Ja sitä tietä he olivat lähteneet
Pariisia kohti juuri tällaisena aamuna ja juuri tähän samaan aikaan,
auringon paistaessa, leivojen laulaessa toivorikkaina hietakumpujen
yllä ja pienten, lämpöisten laineiden loiskuessa hevosten kavioille.
Tästä kaikesta ei La Tribe, vieras, tiennyt mitään. Vain kreivittären
jännittynyt katse ja liikkumattomuus vahvistivat pappia siinä luulossa,
mihin suuntaan kreivitär ratkaisisi. Tuntien itsensä onnelliseksi
siitä, että kreivitär oli hiukan rauhoittuneempi, ja peläten uutta
samanlaista kohtausta, joka oli heille äsken sattunut, hän hiipi
uudelleen tiehensä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli takaisin, mutta hyvin
vastenmielisesti ja ainoastaan siksi, ettei Carlat jättänyt häntä
rauhaan.
Hän palasi tällä kertaa pyytämään portin pikku oven avainta, selittäen
aikovansa mennä puolitiehen ajopengertä siellä viittauksilla
kehoittaakseen vihollista saapumaan neuvotteluun. Tämä ehdotus tehtiin
oikeastaan vain hänen omantuntonsa ja muiden miesten rauhoittamiseksi,
eikä juuri minkäänlaisten tulosten toivossa.
— Onhan mahdollista, — lisäsi pappi epäröivällä äänellä, sillä häntä
pelotti herättää kreivittäressä turhia toiveita, — että tarjoamalla
rahalunnaita...
— Menkää, — sanoi kreivitär päätään kääntämättä.
— Tarjotkaa heille mitä tahansa, mutta, — hänen äänensä sävy muuttui
katkeraksi, — varokaa heitä! Montsoreau on melkein samaa kuin
Montereau! Pitäkää sillasta vaari!
Pappi meni ja palasi puolen tunnin kuluttua. Tuskin olivat hänen
askeleensa alkaneet kaikua portaissa, kun kreivitär jo hypähti
seisomaan, vaikka oli puhunut papille ikäänkuin kaikki toivo olisi
jo sammunut, ja tuijotti pappiin kysyvästi avoimin huulin, kasvot
kalmankalpeina. Pappi ravisti päätään.
Heidän joukossaan on eräs pappi, — sanoi hän murtuneella äänellä,
— jonka Jumala vielä tuomitsee. Tämä on hänen suunnitelmansa, eikä
hänellä ole mitään armoa eikä sääliä.
— Ettekö tuo mitään... häneltä?
— He eivät salli hänen enää kirjoittaa.
— Ettekö nähnyt häntä?
— En.
XXXV.
SEINÄÄ VASTEN.