varaan kurotti sitä hänen huulilleen. Kreivi Hannibal joi ja laskeutui
silmät ummessa takaisin vuoteelle. Hän makasi niin liikkumatta ja niin
kauvan, että kreivitär pelkäsi hänen pyörtyneen, mutta hetken kuluttua
hän puhui.
— Niinkö te teitte? — kuiskasi hän. — Niinkö todella?
— Niin, — vastasi kreivitär väristen. — Jumala antakoon minulle
anteeksi! Niin tein! Minun täytyi niin tehdä taikka...
— Ja onko nyt jo liian myöhäistä... vaihtaa?
— On, liian myöhäistä, — ja nyyhkytys tukahutti kreivittären äänen.
Kuinka uskomatonta, kuinka luonnotonta — mutta kyyneleitä alkoi tihkua
kreivi Hannibalin suljettujen silmäluomien alta vierien hitaasti
karheita poskia pitkin partaan asti.
— Minä olisin mennyt, — mutisi hän. — Jos olisitte siitä puhunut
minulle, olisin säästänyt teiltä tämän.
— Tiedän sen, — vastasi kreivitär epävarmalla äänellä. — Miehet
kertoivat minulle.
— Ja kuitenkin...
— Se oli oikeudenmukaista. Ja te olette mieheni, — vastasi kreivitär.
— Ja enemmänkin, minä olen miekkanne vanki, ja niinkuin te säästitte
minua, kun teillä oli valta, niin minäkin säästin teitä heikkoutenne
aikana.
— Voi, hyvä Jumala! — huusi kreivi Hannibal, — mutta kuinka kalliista
hinnasta!
Tämä liikutti ja viehätti kreivitärtä kesken hänen syvintä kauhuaan ja
suruaan, vaikka ajopenkereellä yhä seisoi hirsipuu, jonka hän oli aina
näkevinään edessään. Sillä hän tiesi nyt puhuttavan siitä hinnasta,
minkä se oli _hänelle_ maksanut. Hän tiesi, ettei kreivi Hannibal ollut
milloinkaan omasta puolestaan pitänyt ihmishenkeä kalliina, vaan olisi
silmää räpäyttämättä voinut nähdä Tignonvillen kärsivän.
Ja tämä huolehtiminen hänestä, arvo, joka annettiin kilpailijankin
hengelle, kun se oli hänelle kallis, liikutti häntä syvästi, ehkä
syvemmin kuin mikään muu tällä hetkellä olisi voinut liikuttaa. Hän
näki sen valossa kaiken sen, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mitä
heidän välillään oli sattunut tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen
Pariisissa. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei tahtonut sanoa enempää
kuin jo oli sanonut. Niin kauan kuin se mies, jonka hän oli uhrannut,
odotti hautaustaan, eivät lemmen eivätkä edes sovinnonkaan sanat
saaneet tulla hänen huulilleen.
Tällä välin se mies, joka makasi hänen vieressään, piti sitä
uskomattomana. — »Se oli oikeudenmukaista», — oli hänelle sanottu, ja
hän tiesi sen todeksi. Tignonvillen hulluus, juuri se ja ainoastaan se
oli vienyt heidät satimeen ja toimittanut hänet itsensä vangiksi. Mutta
mitä on oikeudenmukaisuudella tekemistä tämän maailman menon kanssa?
Hänen kokemuksensa mukaan oli voimakas käsi Ranskassa samaa kuin
oikeus, ja omistaminen oli lakina. Hän oli voimakkaan käden oikeudella
ottanut kreivittären, ja samalla oikeudella kreivitär olisi voinut
hänestä vapautuakin.
Mutta hän ei ollut niin tehnyt. Se juuri oli uskomatonta. Hän oli
sensijaan tahtonut olla oikeudenmukainen. Sitä ei ollenkaan käsittänyt.
Avatessaan silmänsä hetkisen äänettömyyden jälkeen, jonka ulkoa
kuuluva laineiden loiske teki vieläkin juhlallisemmaksi, Tavannes näki
kreivittären polvistuneen hämärässä huoneessa pää painuksissa vuoteen
yli ja kasvot kätkettyinä käsiin. Hän tiesi kreivittären rukoilevan ja
melkein luuli jälleen näkevänsä unta. Mitään tällaista ei koskaan ennen
ollut hänelle sattunut, ja heikenneenä ja tuskissaan hän rukoili, ettei
tämä näky milloinkaan hälvenisi, ja ettei hänen milloinkaan tarvitsisi
tästä unesta herätä.
Ajatus siitä, mitä oli tehnyt, oli kreivittärelle hirvittävä.
Taistellessaan siinä kammonsa kanssa ja yhä uudelleen palaavan kauhun
puistattamalla hän kerran heitti kätensä peitteen poikki koskettaen
kreivi Hannibalia. Tämä säpsähti ja äkillinen liike vihlaisi niin
hänen kipeää raajaansa, että hän tuskasta huudahti. Kreivitär katsahti
häneen ja oli juuri sanoa jotakin, mutta samassa alkoi holvikäytävästä
kuulua jalkain töminää ja monien eri äänien sekavaa melua. Hän kohosi
seisaalle ja kuunteli. Kreivi Hannibal näki hänet vain epäselvästi,
silmät suunnattuina oveen.
Pari minuuttia kului, ja sitten kuului kaksi miestä lähenevän, toinen
ontuen. He pysähtyivät oven taakse, jonka alle ilmestyi valoviiru.
Sitten joku naputti ovelle.
Kreivitär meni ovelle ja nostettuaan salvan peräytyi nopeasti takaisin
vuoteen luo. Sisääntulijoiden lyhty häikäisi häntä hetkeksi, mutta
sitten hän huomasi lyhdyn yläpuolella La Triben ja Bigotin säteilevät
kasvot. Niistä oli helppo huomata, että he toivat hyviä uutisia. Ja
hyvä olikin, sillä miehet eivät olleet saada sanaa suustaan. Papin
kielevyys oli kadonnut; nyt hän oli hyvin kalpea. Vihdoin Bigot puhui
heidän kummankin puolestaan. Hän astui esiin ja polvistuen suuteli
kreivittären kylmää kättä.
— Armollinen rouva, — sanoi hän, — te olette voittanut kaikki,
kadottamatta mitään. Jumalalle kiitos!
— Jumalalle kiitos! — itki pappi, ja ulkoa käytävästä kuului naurua,
itkua ja sekaista puhetta. Heilahtelevien lyhtyjen valossa siellä
juoksenteli naisia hameiden kahistessa.
Kreivitär tuijotti pappiin sekavin, epäilevin katsein.
— Mitä? — kysyi hän. — Eikö siis herra de Tignonville olekaan...
kuollut?
— Ei, hän on hengissä, — vastasi La Tribe, — hän on hengissä. — Ja hän
kohotti kätensä ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa.
— Hengissäkö? — huudahti kreivitär. -— Hengissä! Oi, taivas on
armelias! Oletteko siitä varma? Aivan varma?
— Aivan varma, hyvä rouva, aivan varma! Hän ei ollutkaan heidän
vankinaan. Hänet paiskattiin maahan, kaikesta päättäen jo ensi
rynnäkössä, mutta tultuaan pian tuntoihinsa hän ryömi pakoon päästen
St. Gillesiin, ja sieltä hän on saapunut veneellä tänne. Mutta
vihollinen sai vihiä, ettei hän ollut tullut tänne meidän mukanamme, ja
siitä pappi punoi sitten juonen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ohjasi
teitä sitä ansaa karttamaan!
Kreivitär seisoi liikahtamatta painaen silmät ummessa kädet
ohimoilleen. Kerran hän horjahti ikäänkuin kaatumaisillaan, ja Bigot
kiirehti hänen luokseen ja auttaakseen häntä, mutta silloin hän avasi
silmänsä, huokasi syvään ja näytti tointuvan.
— Oletteko aivan varma, eikö siinä piile mikään juoni? — kysyi hän
heikolla äänellä.
— Ei, rouva, ei siinä piile juoni, — vastasi La Tribe, — herra de
Tignonville on elossa ja täällä.
— Täälläkö! — Kreivitär säpsähti, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. —
Entä avaimet? — mutisi hän sivellen kädellään otsaansa. — Luulin niiden
olevan minulla.
— Juuri siksi hän ei olekaan päässyt sisään, — vastasi pappi. — Hän
odottaa salaovella, jonka likellä hän laski maihin. Hän on tullut siinä
toivossa, että voisi olla teille hyödyksi.
Kreivitär oli hetken vaiti. Kun hän uudelleen puhui, oli hänen
ulkomuodossaan tapahtunut ihmeellinen muutos; hän piti päätään
pystyssä, poskilla oli punaa, ja silmät olivat kirkkaat.
— Siinä tapauksessa, — sanoi hän kääntyen La Triben puoleen, — menkää
te ja pyytäkää häntä minun nimessäni palaamaan St. Gillesiin, jos
vaaratta voi niin tehdä. Hänen paikkansa ei ole täällä... enää. Ja
jos hän voi turvassa palata kotiinsa, on parasta, että hän menee
sinne. Lisätkää, olkaa niin hyvä, että rouva Tavannes kiittää häntä
tarjouksesta olla avuksi, mutta ettei hän miehensä kodissa kaipaa
kenenkään muun suojelusta.
Bigotin silmät säteilivät ilosta.
Pappi epäröi. — Eikö mitään muuta, rouva? — änkytti hän, sillä hän oli
helläsydäminen, ja Tignonville kuului hänen uskokuntaansa.
— Ei muuta, — vastasi kreivitär vakavasti nyökäten, — sillä minun ei
ole kiittäminen herra de Tignonvilleä, vaan armeliasta taivasta siitä,
etten nyt seiso tässä yhtä onnettomana kuin olin tänne tullessani, —
sellaisena, jota painaisi kirous ja ihmiset osoittaisivat sormellaan
koko elämäni ajan. Ja kaatuneet, — hän viittasi juhlallisesti pimeän
tähystysaukon läpi rantaan päin, — lepäävät tuolla!
La Tribe lähti.
Kreivitär seisoi hetken aikaa mietteissään; sitten hän otti avaimet
karkeatekoiselta, kiviseltä ikkunalaudalta, jolle oli ne laskenut
huoneeseen tullessaan. Häntä puistatti kylmän raudan koskettaessa
sormia. Tämä kosketus toi taas hänen mieleensä sen onnettomuuden ja
kauhun, jossa hän toivotonna oli hapuillut viimeksi pidellessään näitä
avaimia.
— Ottakaa ne, — sanoi hän antaen ne Bigotille. — Teidän tulee pitää
niitä huostassanne, kunnes kreivi voi nousta makuulta, ja te olette
kaikesta vastuussa hänelle. Menkää nyt, ottakaa lyhty mennessänne ja
lähettäkää rouva Carlat puolen tunnin kuluttua luokseni.
Raskas maininki vyöryi mahtavasti ajopengertä vasten ja valui kohisten
takaisin mereen; sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin, täyttäen
huoneen rytmillisellä jyminällä. Mutta hämärässä huoneessa polvistuvan
kreivittären korvissa ei meren ääni enää kuulunut samalta kuin ennen.
Hän oli polvillaan vuoteen ääressä pää käsien varassa, aivan kuten
hetki sitten, mutta kuinka toisella mielellä hän nyt olikaan, ja
kuinka toisenlaisia hänen ajatuksensa! Kreivi Hannibal saattoi vain
hämärästi erottaa hänen päänsä, sillä hyrskyjen tähden osui valoa vain
kattohirsille. Mutta hän tiesi kreivittären olevan siinä ja olisi hyvin
mielellään laskenut kätensä hänen päälaelleen, sillä hänen sydämensä
oli tulvillaan.
Eikä hän sittenkään sitä tehnyt. Hänen ylpeytensä ei sitä sallinut.
Sensijaan hän pureskeli karheaa partaansa ja makasi katsellen
kattohirsiä ja odottaen, mitä nyt seuraisi. Hän, joka väkisin, lujalla
tahdollaan oli pidättänyt tuon naisen luonaan, makasi nyt vuorostaan
voimattomana, odottaen. Hän, joka sovitusta hinnasta oli säästänyt
kreivittären hengen, otti nyt vastaan oman henkensä toiselta lahjana,
nurkumatta.
— Mutta jälkeenpäin, rouva de Tavannes...
Jokin toi hänen mieleensä nuo sanat, joita hän ei ollut todella
tarkoittanut eikä pannut täytäntöönkään. Siitä hänen ajatuksensa
siirtyivät vihkiäisiin ja korvapuustiin, kohtaukseen, joka oli sattunut
joen varrella nurmikolla, viimeiseen ratsastusretkeen La Flèchen ja
Angersin välillä, jolloin hän oli leikitellyt kreivittären pelolla ja
levottomuudella nauttien siitä osasta, jota luuli voivansa näytellä
seuraavana päivänä. Siitä osasta? Voi, kuinka surullista! Kaikki hänen
suunnitelmansa kreivittären hurmaamiseksi olivat johtaneet... tähän!
Angers oli voittanut hänet, ja muuan pappi oli ollut saamaisillaan
hänet satimeen. Sensijaan, että hän olisi päästänyt Tignonvillen
niinkuin Bayard taikka ritarit ulvovien roskajoukkojen uhallakin,
hän oli ollut päästämäisillään hänet toisella tavalla ja omalla
kustannuksellaan. Sensijaan, että hän olisi hurmannut kreivittären
voimallaan ja voittanut hänet jalomielisyydellään, makasi hän nyt tässä
ollen hänelle velassa hengestään ja tuntien itsensä niin hervottomaksi
ja murtuneeksi, että lapsuusajan kyyneleet kohosivat silmiin.
Viileä, varma käsi liukui pimeässä hänen käteensä, tarttui siihen
lujasti ja veti sen lämpimille huulille ja sieltä naisen povelle.
— Minä olin miekalla saamanne vanki, — kuiskasi kreivitär, — ja te
säästitte minua. Hän, jota rakastin, joutui myöskin käsiinne, ja te
säästitte häntäkin... eikä ainoastaan kerran tai kahdesti. Te olisitte
minun tähteni säästänyt Angersiakin ja uskonveljiäni. Ja te uskoitte,
että minä voisin menetellä sillä tapaa! Voi, mikä häpeä! — Mutta hänen
kätensä ei päästänyt kreivin kättä.
— Te rakastitte häntä, — mutisi kreivi.
— Niin, minä rakastin häntä, — vastasi kreivitär hitaasti ja
miettivästi. — Minä rakastin häntä. — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja
pelkäsin teitä, — lisäsi hän sitten matalalla äänellä. — Voi, kuinka
minä pelkäsin... ja vihasin teitä!
— Entä nyt?
— En pelkää häntä, — vastasi kreivitär hymyillen hämärässä, — enkä
vihaa häntä. Ja mitä teihin tulee, olen teidän vaimonne, ja minun
täytyy totella teitä, eikä siinä kysytä, haluanko vai enkö. Muuta en
voi.
Kreivi Hannibal oli vaiti.
— Eikö niin? — kysyi kreivitär.
Kreivi Hannibal koetti heikkona vetää pois kättään, mutta kreivitär
piti siitä kiinni.
— Minun täytyy sietää suuteloitanne tai lyöntejänne. Minun täytyy
olla ja tehdä mielenne mukaan, olla yksinäni taikka seurassanne,
onnellisena tai suruissani, aivan kuten teitä haluttaa. Sillä minä olen
omaisuutenne, teidän tavaranne, teidän omanne. Ettekö itse ole minulle
niin sanonut?
— Mutta sydämenne on hänen! — huusi kreivi Hannibal kiivaasti. —
Sydämenne, jota muka en koskaan saisi omakseni, kuten minulle silloin
sanoitte nurmella!
— Minä valehtelin, — kuiskasi kreivitär nauraen kyynelsilmin, ja hänen
kätensä silittelivät kreivin päätä. — Se on tullut takaisin, ja nyt se
on huulillani.
Hän kumartui ja suuteli miestänsä, joka nyt tiesi astuneensa
kuningaskuntaansa, naisen sydämen hallitsijaksi.
* * * * *
Tuntia myöhemmin huomattiin manterella kylässä liikehtimistä.
Lyhtyjä alkoi liikkua siellä täällä. Miehet satuloitsivat hevosiaan
pahantuulisen näköisinä matkalle. Chalansiin oli pitkä matka, vieläkin
pitempi Legeen, toista päivämatkaa, ja Ponts de Célle ja Loire-joelle
oli monta väsyttävää penikulmaa. Miehet, jotka olivat niin reippaasti
ratsastaneet etelää kohti koston ja saaliin toivossa, käänsivät nyt
linnalle selkänsä vihaisin sanoin ja elein. He polttivat pari hökkeliä,
ja mitä eivät polttaneet, sen he ryöstivät, sen ajan tavan mukaan, ja
heidän käsiinsä joutuneen maalaisnaisen kävi huonosti. Onneksi oli
edellisen yön turvissa jokainen asukas kylästä paennut, toiset merelle,
toiset hietasärkkien suojaan. Ei yksikään silmä ollut näkemässä, kun
joukkue ratsasti ylös rantapolkua pitkin, vihreän laakson läpi, jossa
hevoset säikkyivät surmattujen miesten ruumiita.
Ei kukaan myöskään nähnyt viimeisenä joukossa ratsastavaa
kalpeakasvoista, hehkuvasilmäistä miestä, jonka ohimoa rumensi arpi.
Hän pysähtyi kukkulan laelle ja ennen poistumistaan kirosi vapisevin
huulin sen vihollisen, joka oli päässyt hänen käsistään. Mutta sanat
olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun ne jo nielaisi kohinaansa
meri, joka pauhasi ajopengertä vasten ijäisyyden vertauskuvana,
kuohuttaen vesiään välittämättä siunauksista tai kirouksista, hyvistä
taikka pahoista aikeista, säästämättä hitustakaan vuoksestaan tai
luoteestaan siksi, että joku mitätön olento oli puhunut yössä.