Ilman täytti tuollainen harmaa sumu, jota tuuli puhaltaa Atlantilta
läntisen Poitoun lakeille tasangoille. Hevoset, jotka sumun läpi
häämöttivät jättiläissuuruisina, potkivat arastellen kylmiä kuolaimia.
Miehet liikkuivat edestakaisin kantaen satuloita päänsä päällä, ja
kompastellen toisiin maassa lojuviin satuloihin he sadattelivat
hurjasti. Naiset kävivät kapinallisiksi kieltäytyen nousemasta makuulta
tai huusivat sopimattomia sanoja, kun heidät väkisin ajettiin ylös
vuoteiltaan hevosten luo.
Kreivitär katseli tätä kaikkea, ja häntä värisytti siinä odotellessaan,
että Carlat tulisi auttamaan häntä satulaan. Hän oli näiden kolmen
viime viikon aikana kokenut paljon surullista ja toivotonta, mutta
tällainen pakollinen, alakuloinen matkalle lähtö väsynein hevosin ja
vaikertelevin naisin olisi jo itsessään riittänyt masentamaan kotiin
palaamisen iloa, vaikkei se olisi synkistynyt pelosta ja uhkauksista.
Hän, jonka tahto hallitsi heitä kaikkia, seisoi hiukan erillään
muista ääneti ja synkkänä ja tähysti kaikkea, mitä tapahtui. Badelon
kävi kuulemassa päiväkäskyä ja jaettuaan sitten ratsailla syötäviä
viipaleita mustaa leipää lähti liikkeelle joukon etunenässä. Kreivi
Hannibal jäi jälkijoukkoon Bigotin ja kahdeksan ratsumiehen seurassa,
jotka olivat tähänkin asti kulkeneet viimeisinä. Hän ei ollut makuulta
noustuaan lähestynyt kreivitärtä, ja tämä oli siitä kiitollinen. Mutta
nyt, lähtiessään liikkeelle, kreivitär kääntyi katsomaan taakseen
ja huomasi hänen yhä seisovan paikallaan, haarniska yllä, ja nuoren
naisen tunne-elämässä tapahtui yksi niitä äkillisiä muutoksia, joita
miehen järki ei käsitä. Hän, joka puolen yötä oli heitellyt itseään
vuoteellaan kiivaasti kapinoiden huomista kohtaloaan vastaan, kiivastui
toisen vaiteliaisuuden ja kylmäkiskoisuuden vuoksi. Häntä alkoi äkkiä
närkästyttää, että kreivi pysyi hänestä niin loitolla ja halveksi
häntä. Hänen rintansa kohosi, ja punan noustessa kasvoille hän miltei
vastoin tahtoaan pysäytti hevosensa ikäänkuin palatakseen kreivin luo
ja tätä puhutellakseen. Samassa Carlatit ja muu seurue saavuttivat
hänet katkaisten häneltä tien. Badelonin yksitoikkoinen ääni huusi: —
Eteenpäin, rouva, eteenpäin! — Tämä oli merkki siitä, että päivän matka
oli alkanut, eikä hän enää nähnyt kreiviä.
Sittenkään hän ei pitkään aikaan voinut karkoittaa mielestään tuota
paikallaan liikkumatta seisovaa, sumun läpi häämöttävää olentoa,
jonka teräsasussa kosteat valonsäteet kimaltelivat. Tie, jota pitkin
Badelon johti heitä, kiemurteli lakeaa tasankoa. Ainoastaan siellä
täällä kohosi jokin kukkula. He ratsastivat aluksi hitaasti, mutta mitä
enemmän hevoset lämpenivät ja tottuivat juoksuun, sitä nopeammaksi
kävi vauhti, ja naiset, jotka tunsivat jäsenensä helliksi ja aroiksi,
alistuivat kärsimyksissä. Kukkulat olivat täällä päin tuskin muuta
kuin multatöyryjä, joita merestä nouseva, matalalla hiipivä sumu
kätki katseelta. Väliin näkyi pahkuraisia vaivaistammia, häipyen
jälleen salaperäisesti. Ne olivat kaameita puita, oksat toisenlaisia
kuin tavallisissa metsissä, ja kasvoivat harmaassa maassa, jolla ei
ollut taivaanrantaa eikä rajaa. Matkailijoittemme mielestä, heidän
ratsastaessaan niiden ohi, ne näyttivät ilkeän painajaisen väsyneiltä
haamuilta.
He kulkivat edelleen kumaraselkäisen Badelonin jäljessä, milloin
käyden, milloin ravia, mutta useimmiten väsähtänyttä hölkkäjuoksua.
Toisinaan sumu oli niin sakea, että he näkivät vain juuri edessään
ratsastavien kohoilevan ja vaipuvan satuloissaan. Toisinaan taas
ilma hiukan selveni, verho nousi vähän, niin että minuutin tai parin
aikana saattoi nähdä karuja, muokkaamattomia ja kivisiä peltoja taikka
laajoja nummia, joilla siellä täällä kasvoi tiheää kääpiöpensaikkoa tai
tuulen pieksämää havumetsikköä. Jotkut heistä katselivat ympärilleen
ja näkivät tämän, mutta useimmat jatkoivat matkaansa pahantuulisina
näkemättä mitään, maltittomina niistä vaivoista, joita tämä
käsittämätön pako tuotti.
Ollaksemme oikeudenmukaisia Tignonvillelle on myönnettävä, että hän ei
kuulunut viimeksimainittuihin. Hän näytti päinvastoin olevan paremmalla
tuulella sinä päivänä, ja kun nyt niin moni osoitti raukkamaisuutta,
esiintyi hän edukseen. Puhellen ja naureskellen erityisen iloisena hän
ratsasti Carlatin rinnalla karttaen kreivittären seuraa. Eikä häneltä
myöskään sumun hälvetessä jäänyt milloinkaan huomaamatta sille kohdalle
tietä sattunut rajakivi taikka vakuuttamatta Badelonille, että he
olivat oikealla tiellä.
— Kello kaksitoista olemme Légessä, — huudahti hän usein. — Ja jos
herra kreivi pysyy suunnitelmassaan, voimme ehtiä Vrillaciin illalla
auringonlaskun aikaan Challansin kautta.
Ja Carlat vastasi joka kerta: — Niin, herra, jos matkustamme Challansin
kautta, niin se on.
Hänen ennustuksensa toteutuikin siinä kohden, että he keskipäivällä
laahustivat väsyneenä karavaanina Légen kylään, missä tie Nantesista
Olonneen kääntyy etelään Poitoun tasangon yli. Kreivi Hannibal saapui
sinne ratsullaan tuntia myöhemmin, seurassaan kuusi kahdeksasta
ratsumiehestään. Puheltuaan pari minuuttia Badelonin kanssa, joka
tarkasti hevosia, hän viittasi Carlatia luokseen.
— Ehtisimmekö tänä iltana Vrillaciin? — kysyi hän lyhyesti.
— Luulenpa meidän ehtivän, jos matkustamme Challansin kautta, — vastasi
Carlat. — Täältä on sinne seitsemän tunnin ratsastusmatka.
— Onko se lyhyin tie?
— Ajan puolesta kyllä, herra kreivi, sillä se tie on paremmassa
kunnossa.
Kreivi Hannibal rypisti kulmakarvojaan. — Entä toinen tie? — kysyi hän.
— Se vie Commequiersin kautta. Matkan puolesta se on lyhyempi.
— Kuinka paljon?
— Penikulman verran, mutta siellä on kaalamoita ja myöskin eräs paha
suo, ja kun rouva ja naisväkeä on mukana...
— Niin se veisi enemmän aikaa, niinkö?
Taloudenhoitaja epäröi. — Niin luulen, — vastasi hän hitaasti, ja hänen
katseensa harhaili pitkin harmaata, sumuista maisemaa, jota vastaan
kylän vaivaiset hökkelit kohosivat alastomina ja kurjina. Matala
tammitiheikkö suojasi tätä paikkaa lounaistuulilta; muut kolme sivustaa
olivat avoinna.
— Hyvä on, — sanoi Tavannes lyhyesti. — Olkaa valmis lähtemään kymmenen
minuutin kuluttua. Te saatte opastaa.
Mutta kun kymmenen minuuttia oli kulunut ja seurue oli lähtövalmiina,
niin kaikkien hämmästykseksi taloudenhoitajaa ei löytynyt mistään.
Tuimiin huutoihin ei kuulunut vastausta. Yhtä tulokseton oli kylässä
toimeenpantu kiireellinen etsintäkin. Sitten kävi selville, että herra
de Tignonville oli ainoa, joka oli nähnyt taloudenhoitajan tämän
keskusteltua kreivin kanssa, ja silloin Carlat oli noussut satulaan ja
näyttänyt lähtevän Challansiin vievää tietä pitkin.
— Hän on siis edellämme?
— Niin, herra kreivi, — vastasi Tignonville varjostaen kädellä silmiään
ja katsellen puusikermää kohti. — En nähnyt, mille suunnalle hän
kääntyi, mutta hän oli tuon metsikön pohjoislaidalla, kun näin hänestä
viimeisen vilauksen. Jotenkin tuolla kohtaa! — Hän osoitti paikkaa,
missä Challansin tie kiersi metsänreunaa. — Kun olemme sivuuttaneet
tuon paikan, niin luulen, että näemme hänet.
Kreivi Hannibal murahti jotakin partaansa ja kääntyi satulassaan
katsoen pitkin tietä, jota pitkin oli saapunut. Muutaman sadan sylen
päässä näkyi pari kolme tummaa pilkkua lähenevän tasangon poikki.
— Tunnetteko tien? — kysyi hän kääntyen taas Tignonvilleen päin.
— Täydellisesti, yhtä hyvin kuin Carlat.
— Olkaa siis oppaana, yhdessä Badelonin kanssa. Älkää säästäkö
kannuksia tai piiskaa. Kumpikin on tarpeen, jos haluamme nukkua
lämpimässä ensi yönä.
Tignonville nyökkäsi myöntävästi ja kääntäen nopeasti hevosensa
ratsasti joukon etunenään heikko hymy huulillaan. Pian lähti pääjoukko
liikkeelle hänen takanaan, ja kreivi Hannibal ja kuusi miestä jäivät
viimeisiksi. Sumu, joka oli keskipäivällä hiukan hälvennyt, sakeni
jälleen, ja heidän tuskin ehdittyään ulos metsiköstä häipyivät jo puut
heidän takanaan näkyvistä. Eipä kumma, että Carlatia ei näkynyt. Sadan
askeleen päässä oli kaikki täydellisesti piilossa.
Ratsastettiin läpi harmaan maailman, joka oli niin epämääräinen, niin
epätodellinen, että ratsastajista tuntui kuin he yhä seisoisivat
samalla paikalla, painajaisen vallassa. Milloin he torkkuivat, milloin
taas äkkiä hytkähtivät hereille. Väliin ravia, sitten taas käyntiä ja
uudelleen ravia. Kaikki toistui lukemattomia kertoja, naisten hytkyessä
kurjissa satuloissaan, hevosten kompastellessa ja miesten sadatellessa
niitä.
Kas! Vihdoinkin näkyi La Garnache, ja tie kääntyi jyrkästi etelään
Challansia kohti. Kreivitär nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hän
tiesi, että tuolla saataisiin pian nähdä kirkko ja tuolla vanha torni,
jonka taru tiesi noitien tai kartagolaisten rakentaneen. Ja tuolla
lännessä Noirmoutierin puolella olivat laveat suolapitoiset suot. Sumu
peitti ne kaikki, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että ne olivat siinä,
joudutti hänen sydämensä sykintää, nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä
ja helpotti pitkää matkaa Challansiin.
Challansissa he viipyivät puoli tuntia virkistäen hevosia vedellä,
johon oli sekoitettu hiukan _guignoletia_, tämän seudun viiniä.
Naisillekin annettiin annos samaa lääkettä. Hiukan kello seitsemän
jälkeen he aloittivat retkensä viime taipaleen, kulkien seutua, jota ei
sumukaan voinut rakkauden silmiltä verhota. Tuolla kohosi Soullansin
tuulimylly! Ja tuonne vanhan puun juurelle oli kaivanut pesänsä se
harmaa susi, joka oli repinyt kaksi lasta Tornicista. He olivat jo
vähän matkaa ratsastaneet kreivittären alueella. Nyt oli jäljellä enää
vajaa penikulma. Suolainen tuoksahdus, merenrannalla syntyneelle kuin
uusi elämä, lehahti heitä vastaan kallioisesta lahdenpoukamasta, joka
väikkyi heidän tiensä vierellä milloin kuultavan kirkkaana, milloin
taas tummeten. He voivat jo melkein kuulla Biskajanlahden aaltojen
kumeata kohinaa rantakallioita vasten.
Tignonville kääntyi hymyillen katsomaan kreivitärtä, ja tämä luuli
käsittävänsä hänen sekä katseensa että ajatuksensa. Mutta kun nuoren
naisen silmät sillä hetkellä olivat kosteat kyynelistä, jäi häneltä
huomaamatta, mitä tämä omituinen, osittain varoittava, osittain
riemuitseva katse oikeastaan merkitsi. Eikä ollutkaan kumma, että
hän kyyneltyi, sillä tuolla, muutaman minuutin matkan päässä, missä
yksitoikkoisesta tasangosta alkoi kalastajakylän ympärillä kohota
matalia kunnaita, vihreitä maan puolella, paljaita ja jyrkkiä merelle
päin, hän näki jo tien varrella kappelin, jossa hänen hoitajattarensa
oli hänen pikku lapsena ollessaan lukenut rukouksiaan. Kappelin
kohdalla yhtyi Commequiersista tuleva tie siihen, jota kreivitär juuri
ratsasti, ja siitä muutaman sadan sylen päässä, kun oli kiemurreltu
kunnaiden välitse, päästiin alas rantaan ja kivitetylle viertotielle ja
hänen kotiinsa.
Tämä näky toi Carlatin hänen mieleensä, ja huutaen Tignonvilleä hän
kysyi, mitä tämä tuumi siitä, ettei taloudenhoitajaa vieläkään näkynyt.
— Hän on vannaankin ehtinyt meitä niin paljon edelle! — vastasi
Tignonville oudosti naurahtaen.
— Mutta siinä tapauksessa hänen on täytynyt ratsastaa kovin nopeasti.
Tignonville pakotti ratsunsa perääntymään, kunnes se oli kreivittären
rinnalla. — Älkää sanoko mitään! — kuiskasi hän, — mutta katsokaa
eteenne, niin näette, odotetaanko meitä!
— Odotetaanko? Kuinka he voisivat meitä odottaa? — huudahti kreivitär
punan syöksähtäessä poskille.
Tignonville nosti sormensa huulilleen katsahtaen varoittavasti
Badelonin kumaraa selkää, joka hytkyi ylös ja alas heidän edessään.
— Jos Carlat on ehtinyt ennen meitä, niin hän on kertonut heille, —
virkkoi hän alentaen ääntään ja kumartuen kreivittären puoleen.
— Mitä hän on kertonut heille?
— Hän riensi toista tietä, ja sitä kautta pääsee nopeammin perille.
Kreivitär katseli häntä hämmästyneenä, huulet raollaan; sitten alkoi
asia hitaasti selvitä hänelle, ja hänen katseensa muuttui tylyksi.
— Miksi te siis sanoitte, — kysyi hän, — että se tie oli pitempi?
Jos meidät olisi saavutettu, olisi se ollut teidän syynne, kaikesta
päättäen!
Tignonville puraisi huultaan. — Mutta eihän meitä ole saavutettu, —
väitti hän. — Ja teidän on päinvastoin kiittäminen minua aivan toisesta
syystä.
— Joka ehkä on minulle yhtä vastenmielinen! — vastasi kreivitär
kiivaasti. — Mistä siis?
— Hiljaa, rouva!
— Mistä minun on teitä kiittäminen? — toisti kreivitär alentamatta
ääntään. — Puhukaa, herra, olkaa niin hyvä. — Tignonville ei ollut
milloinkaan nähnyt kreivittärellä sellaista silmäystä.
— Siitä tosiseikasta, — sanoi hän suutuksissaan kreivittären katseesta
ja äänenpainosta, — että kun saavutte kotiinne, huomaatte olevanne
emäntä omassa talossanne! Eikö se ole teistä minkään arvoista?
— Oletteko kutsunut väkeni koolle?
— Carlat on kutsunut taikka ainakin hänen piti kutsua, — vastasi
Tignonville. — Tästä lähtien herra kreivin käy huonosti, — jatkoi hän
riemuitsevalla äänellä, — jollei hän kohtele teitä paremmin kuin tähän
asti. Siinä kaikki!
— Te tarkoitatte, että hänen joka tapauksessa käy huonosti?
— Tarkoitan, rouva... mutta tuollapa he ovatkin! Kelpo Carlat! Hän on
toiminut erinomaisesti!
— Carlatko?
— Niin, tuollahan he ovat! Ja te olette valtiaana omalla alueellanne.
Vihdoinkin olette vapaa ja siitä saatte kiittää minua! Katsokaa! —
Ja riemuissaan välittämättä siitä, ymmärsikö Badelon vai eikö, hän
viittasi eteenpäin eräälle kohtaa, missä tie kiemurteli kahden matalan
kukkulan välitse. Laskevan auringon viime säteet viipyivät välähdellen
kymmenkunnan keihään terissä, jotka näkyivät toisen viheriöivän kummun
takaa. Hänen vielä puhuessaan nousi kummulle seisomaan mies, joka
viittasi alempana oleville seuralaisilleen. Ja takaa ilmestyi vielä
silmänräpäykseksi pieni, keihääseen kiinnitetty lippukin, joka liehui
hetken ja katosi näkyvistä.
Heidän katsellessaan katseli myös Badelon, kirosi hiljaa ja käänsi
hevosensa tien poikki seurueen eteen.
— Jacques! — huusi hän vasemmalla puolellaan olevalle miehelle, —
ratsasta henkesi edestä kreivin luo sanomaan, että täällä meitä
väijytään! — Ja kun tottunut sotilas pyörähytti hevosensa ympäri
ja kiiti pois, käänsi Rooman ryöstäjä synkät ja uhkaavat kasvonsa
Tignonvilleä kohti. — Jos tämä on teidän työtänne, — sähisi hän, —
niin kiitämme teitä siitä helvetissä! Sillä siellä useimmat meistä
ensi yönä nukkuvat! Nuo tuolla ovat Montsoreaun keihäitä, ja hänellä
on joukossaan sellaisia, jotka ovat vaarallisempaa väkeä kuin hänen
omat miehensä! — Sitten hänen äänensä muuttui. — Miehet rintamaan! —
huusi hän ikäänkuin ravistaen yltään kaiken teennäisen. — Ja te, rouva,
nopeasti jälkijoukkoon ja naiset mukaanne. Nyt, miehet, eteenpäin,
vetäkää miekkanne! Valmiit, valmiit, he tulevat!
Hetken aikaa vallitsi hillitön hämminki, epäjärjestys ja kauhu,
hevoset tyrkkivät toisiaan, naiset kirkuivat tarrautuen miehiin,
miehet riistäytyivät irti ja tunkivat etunenään. Onneksi ei vihollinen
hyökännyt heti, kuten Badelon oli odottanut, vaan näyttäydyttyään
laakson suulla noin kolmensadan askeleen päässä jäi jostakin syystä
epäröimään. Tämä viivytys antoi Badelonille aikaa järjestää seitsemän
miekkamiestään rintamaan, mutta todellisesta vastuksesta ei voinut olla
puhettakaan, kuten hän hyvin tiesi. Mutta kukaan ei ollut vastarintaan
niin haluton kuin Tignonville.
Kun nuorelle miehelle selvisi totuus ja mitä hän oli saanut aikaan,
oli hän hetken aikaa jähmettyneenä kauhusta. Badelon oli jo kahdesti
hävyttömin sanoin kutsunut häntä, ennenkuin hän heräsi toimintaan.
Sittenkin hän viivytteli vielä muutaman sekunnin koettaen tavata
kreivittären katseen, epätoivo omissa silmissään, mutta turhaan.
Kreivitär oli kääntänyt päänsä katsellen taakseen ikäänkuin sieltä,
ainoastaan sieltä, apu saattaisi tulla eikä häneltä. Ja Tignonville
älysi, että se oli oikeudenmukaista. Ja ääneti, synkkänä, vielä
julmemman näköisenä kuin itse Badelon, sotavanhus, joka tunsi tällaisen
kahakan juonet ja keinot, hän kannustaen hevostaan ratsasti rintaman
sivustalle.
— Nyt, valmiit! — huusi Badelon uudelleen, nähdessään vihollisen
liikehtivän. — Kas, Jumalan kiitos, kreivi saapuu! Seis! Seis! —
Aivan viime hetkellä kuultuaan laukkaavien hevosten kopsetta hän seisoi
nyt jalustimissaan katsellen taakseen. Niin, sieltä kreivi Hannibal
tuli noin kaksitoista askelta miestensä edellä. Mutta vieläkin näytti
taistelu toivottomalta. Tosin tuli kreivin kanssa kuusi miestä, mutta
sittenkin oli vihollinen ylivoimainen, kolme yhtä vastaan. Mutta hänen
lähestymisensä keskeytti hetkeksi vihollisten etenemisen, ja ennenkuin
he ehtivät lähteä uudelleen liikkeelle, oli hän jo päässyt naisten luo,
ja kreivitär huomasi häneen katsahtaessaan, ettei ollutkaan turhaan
odottanut apua, vaikka heidän asemansa olikin niin pulmallinen. Kreivi
Hannibalin silmissä leimusi synnynnäisen soturin riemu, ja hänen
äänensä kajahteli kirkkaana ja selvänä melskeessä.
— Badelon, sinä ja kaksi muuta jäätte rouvan luokse! — huusi hän.
—Seuratkaa viidenkymmenen askeleen päässä, ja meidän murrettuamme
rintaman ratsastakaa läpi! Toiset mukaani! Nyt eteenpäin, miehet, ja
näyttäkää hampaitanne! Tavannesin nimessä! Vielä me heille näytämme!
Ja hän kiiti eteenpäin johtaen ja jätti naiset jälkeensä. Häntä vastaan
tulla tömisi pengertä alas Montsoreaun asestettu joukkue kahdessa
rivissä, ja heidän mukanaan tusina kalpeakasvoista, tuikeasilmäistä
ja mustapukuista pappia, jotka kimeästi julistivat kirkon kirousta.
Tuska kouristi kreivittären sydäntä hänen tätä kuunnellessaan,
odottaessaan ja katseella seuratessaan kreivi Hannibalia, joka ratsasti
noin hevosenpituuden verran miestensä edellä, ainoastaan Tignonville
vierellään.
Hän pidätti hengitystään... eikö yhteentörmäystä koskaan tule? Hän ei
olisi liikahtanut paikaltaan, jollei Badelon olisi tarttunut hänen
ohjaksiinsa ja pakottanut häntä ratsastamaan eteenpäin. Ja silloin
juuri, kun hän lähti liikkeelle, he iskivät yhteen! Kiljahdukset,
hurjat huudot ja erään hevoskonin kaamea valitus viilsivät ilmaa
molempien joukkojen rynnätessä toisiaan vastaan. Hevosia näkyi
kaatuvan, toisia hypähti pystyyn, aseet välähtelivät, miehet
iskivät miekoillaan, jotkut olivat jo käsikähmässäkin. Kreivitär ei
käsittänyt, mitä oikeastaan tapahtui, miten heidän kävi, kuka kaatui
lävistettynä, keitä olivat nuo, jotka yhä taistelivat mies miestä
vastaan, kiertäen toinen toisensa hevosen ympäri, taikka nuo miehet
oikealla ja vasemmalla puolella, sillä Badelon raastoi hänet mukaansa
jouduttaen hänen hevostaan piiskalla ja kannuksilla, ja ne kaksi, jotka
nelistivät hänen edellään estäen häntä seuraamasta taistelun kehitystä,
ratsastivat rohkeasti sen ainoan miehen yli, joka yritti katkaista
heidän tietään. Vilaukselta näkyivät tämän miehen kasvot, juuri kun
hänen ratsunsa kääntymäisillään sai miekaniskun ja kaatui sivulle
hänen päälleen. Vaikka nämä kasvot nyt olivat pelosta vääristyneet,
eikä kreivitär ollut niitä nähnyt kuin kerran ennen, tunsi hän ne
kuitenkin. Ne olivat sen miehen kasvot, joka Angersin kirkon portailla
oli tavoittanut hänen katsettaan, sama laiha, mustapukuinen mies, joka
nyt oli ruvennut kirkon soturiksi... omaksi onnettomuudekseen.
Pääsisivätkö he läpi? Kyllä, tie oli auki heidän edessään. Taistelun
pauhu ja sadatukset loittonivat jo heidän takanaan. Hevoset hoippuivat
ja olivat melkein vaipua maahan heidän allaan, mutta Badelon tiesi,
ettei nyt ollut aikaa sääliä. Rautaisten kavioiden kopsetta kuului
takaa, ja vainoojat saattoivat millä hetkellä hyvänsä olla kintereillä.
Hän piiskasi hevosia edelleen, kunnes kalastajakylän pienet töllit
näkyivät kummallakin puolen tietä ja tie haaraantui, jolloin kreivitär
oudon innokkaasti huudahti: — Vasemmalle! Ja yhä he riensivät, kunnes
heidän edessään äkkijyrkänteen alla näkyi merenranta ja edempänä harmaa
valtameri vyöryi raskaina maininkeina.
Vuoksi oli korkeimmillaan. Ajopenger johti sen läpi näyttäen vain
kapealta nauhalta, jota tummenevat aallot nuoleskelivat. Tämän
nähdessään Badelon örähti helpotuksesta, sillä toisella puolen kohosi
Vrillacin linna portteineen ja torneineen tummana länsitaivasta vasten,
ja hän huomasi kreivittären puhuneen totta sanoessaan, että kymmenen
miestä riitti sitä puolustamaan tuhatta vastaan.
He laskeusivat kompastellen rinnettä alas rantaan ja antoivat
hevostensa ravata ajopengertä pitkin. He ratsastivat nyt hitaammin,
kääntyen usein katsomaan taakseen. Naispalvelijat olivat seuranneet
heitä niin hyvin kuin taisivat. Muutamat heistä itkivät hermostuneesti,
mutta tarrautuen samalla hevosiinsa, vieläpä niitä kiirehtienkin. Näin
he sekaisin ennättivät nostosillalle, eikä ainoatakaan takaa-ajajaa
näkynyt ajopenkereellä, ja ratsastaen sillan poikki he katosivat portin
holvikäytävään.
Täällä ystävälliset kädet, Carlat etunenässä, tervehtivät heitä ja
auttoivat laskeutumaan maahan, ja kreivitär näki ikäänkuin unessa,
kuinka tämä tuttu paikka oli kuin vieras: portilla, missä hän lapsena
oli leikkinyt, välkkyi aseita ja lyhtyjen valoa; miehet, joiden karkeat
kasvot olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, seisoivat nostosillan
ketjujen ja vintturin ääressä. Toiset puhaltelivat tulta, muutamat taas
jakelivat sytyttimiä. Vanhat palvelijat kerääntyivät hänen ympärilleen,
ja naiset tuijottivat häneen pelästyneinä ja itkien. Hän näki tämän
kaiken yhdellä silmäyksellä, valot, tummat varjot ja tulen äkillisen
heijastuksen käytävän holvikatossa ja kääntyi katsomaan sitä tietä,
jota he olivat juuri saapuneet, hämärää ajopengertä ja sen takana
häämöittävää matalaa, tummaa, nopeasti hämärään verhoutuvaa rantaa.
Silloin hän puristi kätensä ristiin.
— Missä on Badelon? — huusi hän. — Missä hän on?
Toinen niistä miehistä, jotka olivat ratsastaneet hänen edellään,
vastasi Badelonin menneen takaisin.
— Takaisin? — toisti kreivitär. — Kuka tuolla tulee? — kysyi hän sitten
kiihkeästi, varjostaen kädellä silmiään.
— Joku siellä tulee. Kuka se on?
Kaksi olentoa ilmestyi hämärästä ratsastaen hitaasti ja vaivaloisesti
ajopengertä pitkin. Toinen heistä oli La Tribe, jonka hevonen ontui,
toinen oli eräs ratsumies, joka oli saanut otsaansa iskun ja kiroili
nyyhkytystensä lomassa.
— Eikö ketään muuta! — kysyi kreivitär. — Eikö muita tulekaan?
Pappi ravisti päätään. Ratsumies pyyhki verta silmiltään nähdäkseen
paremmin, mutta näytti olevan aivan huumaantunut ja lörpötteli vain
outoja sanoja oudolla murteella.
Kreivitär polki jalkaansa tuskissaan. — Enemmän valoa tänne! —
huusi hän. — Eiväthän he muuten osaa tänne! Ja menköön kuusi
miestä ajopenkereelle heitä vastaan, vai aiotteko jättää heidät
teurastettaviksi ihan linnan eteen?
Mutta Carlat, joka ei ollut saanut koolle enempää miehiä kuin tusinan
verran, ravisti päätään. Ajopenkereen toinen pää oli jo peittynyt
hämärään, ja ennenkuin kreivitär ehti toistaa käskynsä, kuului sieltä
pimeän läpi rajuja ääniä taistelun melskeestä, ikäänkuin nälkäisten
kalalokkien huutoja. Naiset perääntyivät kynnyksen poikki sisälle
Carlatin huutaessa nostosillan ketjuja hoitaville miehille, että he
olisivat valmiit, ja ylempänä tähystysaukoissa oleville, että he
sammuttaisivat tulet ja laukaisisivat hänen antaessaan merkin. Ja
sitten he kaikki odottivat, kreivitär etumaisena, tähystellen pimeään
yöhön. Ei mitään näkynyt.