hengästyneet, olisivat tahtoneet hillitä ratsujaan ja ajaa hiljempää
luullen vaaran jo menneen ohitse. Mutta jälkijoukosta kuulunut lyhyt
tuima sana pani heidät uudelleen ajamaan laukkaa, ja he kiitivät
eteenpäin mäkeä alas, toista ylös ja niin yhä edelleen rautaisen
käden pakotuksesta, joka ei milloinkaan heitä hellittänyt. Ääneti ja
säälimättä hän joudutti heitä edellään, kunnes he olivat enää muutaman
minuutin matkan päässä pitkältä Ponts de Céltä, joka oikeastaan on
siltasarja eikä yksinäinen silta, ja matala, leveä Loire välkkyi
selvästi heidän edessään paahtavankuumine hietatöyräineen ja pienine
saarineen, jotka kasvoivat harmaata raitaa.
Nyt olivat muutamat naisista rasituksesta aivan kalpeita ja pysyivät
vaivoin hevosen selässä pitelemällä satulasta kiinni; toisten kasvot
punoittivat hehkuvan kuumina, hiukset valloillaan, ja heidän pölyisillä
otsillaan kihoili hikipisaria. Mutta mies, joka ajoi heitä edellään,
ei vähääkään säälinyt heikkoutta näissä oloissa. Hän kääntyi katsomaan
taakseen, näki jonkun sadan sylen päässä terästen välkähtelevän ja
ajavan heitä tuimasti takaa ja huusi: — Nopeammin! nopeammin! —
välittämättä naisten rukouksista ja sivaltaen perimmäisiä hevosia
miekkansa tupella. Eräs kamarineideistä kirkui putoavansa hevosen
selästä, mutta Tavannes vastasi tylysti: — Putoa vain, hupsu! — ja
itsensäsäilyttämisen vaisto pakotti naisen tarrautumaan satulaan,
ja siinä hytkyen hän ponnisteli eteenpäin muiden mukana, kunnes he
saapuivat siltojen läheisen kaupungin ensi talojen kohdalle ja Badelon
kohotti kätensä merkiksi, että nyt sai hiljentää vauhtia.
Heidän lähtönsä oli tapahtunut niin suuressa hämmingissä, että
vasta kun heidän hevostensa kavioiden kopse siirtyi sillalle, kaksi
joukosta, kreivitär ja Tignonville, huomasivat todella olevansa
matkalla eteläänpäin. Niihin aikoihin merkitsi Loiren poikki meneminen
jokaiselle paljon, mutta hugenotille erittäin paljon. Sattumalta nämä
molemmat ratsastivat rinnatusten sillalle, ja kummankin mieleen tuli
muisto heidän viimeisestä ylimenostaan, kuinka he matkallaan pohjoiseen
kuukautta aikaisemmin olivat ratsastaneet tämän virran poikki käsi
kädessä uskoen saavansa viettää elämänsä yhdessä ja ollenkaan
aavistamatta tulevia tapahtumia. Tämä muisto tummensi sitä punaa,
jonka rasitus oli nostanut naisen poskille, jättäen ne sitten entistä
kalpeammiksi. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut suutuksissaan entiselle
rakastetulleen, pitänyt häntä syypäänä kaupungissa puhjenneisiin
levottomuuksiin ja tähän äkilliseen pakoon; nyt hänen vihansa sammui ja
muistot palasivat. Mies, joka oli luonteeltaan pintapuolisempi ja jonka
mieltä enemmän kiinnittivät nykyolot, tunsi sillalle astuessaan ennen
kaikkea hämmästystä ja mielihyvää.
Hän ei aluksi voinut uskoa näin hyvään onneensa. — Ihme ja kumma! —
huudahti hän, — me menemme joen yli! — Sitten hän alensi ääntään,
toisti samaa kummastustaan ja katsoi kreivittäreen.
Tämän oli mahdoton olla vastaamatta toisen katseeseen, mahdoton olla
tuntematta ja muistamatta nyt, kun hänen vihansa oli lauhtunut, eikä
tämä katse voinut olla koskematta Tignonvillen sydämeen. Samaten
kuin kuukautta aikaisemmin heidän matkustaessaan sillan poikki
pohjoista kohti virtasi nytkin sama leveä, matala joki heidän allaan
auringonpaisteessa rupaisten vuolteiden viilettäessä hietasärkkien
ja pajupeitteisten äyräiden sivuitse. Luonto näytti samanlaiselta
kuin ennenkin, paitsi että viininkorjuu oli edistynyt pitemmälle ja
elo jo monin paikoin korjattu. Mutta kuinka heidän suhteensa olikaan
muuttunut, heidän suunnitelmansa ja toiveensa, heidän, jotka olivat
ratsastaneet virran poikki käsi kädessä toivoen saavansa viettää
elämänsä yhdessä!
Tätä miettiessä alkoi nuoressa miehessä kiehua viha. Heräävät muistot
osoittivat hänelle liian elävästi, liian selvästi, mitä vääryyttä
hän oli kärsinyt sen miehen toimesta, joka ratsasti hänen takanaan
ja nytkin juuri ajoi häntä eteenpäin, komenteli ja käyttäytyi
röyhkeästi. Hän unohti, että hänkin kaiketi olisi saanut surmansa
yleisessä verilöylyssä, ellei kreivi Hannibal olisi tullut apuun.
Hän unohti, että kreivi Hannibal oli säästänyt hänen henkensä kerran
ja kahdestikin. Hän laski kaiken syyn, kaiken vuodatetun veren
vihamiehensä niskoille, ja kun tätä ajatusta hänen ja hänen ystäviensä
kärsimistä vääryyksistä nopeasti seurasi toinen, nimittäin se, että
jokainen peninkulma eteläänpäin antoi hänelle paremman tilaisuuden
kostoon, huudahti hän ja tällä kertaa ihastuneena:
— Me menemme virran poikki! Vielä hetkinen, niin olemme omalla
alueellamme!
Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin hänen katsoessaan lounaista
kohti. — Tuolla on Vrillac! — huudahti hän osoittaen kädellään. — Minä
tunnen meren tuoksua!
— Niin, — vastasi Tignonville melkein kuiskaten. — Siellä se on! Jos
vaihdetaan hevosia, niin ehdimme sinne kahdessa päivässä.
Badelonin ääni keskeytti heidät. — Eteenpäin! — huusi hän joukon
päästyä eteläiselle rannalle. — Eteenpäin. — Ja totellen käskyä pieni
joukko alkoi ratsastaa täyttä ravia Ponts de Céltä johtavaa tietä
lyhyestä viivähdyksestä virkistyneenä. Eikä kreivitär ollut ainoa,
jonka kasvot hehkuivat matkalla eteläänpäin, taikka ainoa, jonka
sydän sykähteli tahdissa hevosten kavioiden kanssa, kun ne ikäänkuin
tömistivät: — Kotiin! Sillä samalta tuntui Carlatista ja rouva
Carlatista. Myöskin Javette kuultuaan naapuriltaan, että oli menty
Loiren yli, rohkaisi mieltään, ja La Tribe tähystellen eteensä kostein
silmin puhui lohdutuksen anoja säikähtyneelle ja itkevälle tytölle,
joka piteli kiinni hänen vyöstään. Oli omituista nähdä, kuinka he
kaikki henkäisivät syvään, ikäänkuin ilma jo tuoksahtaisi merelle ja
etelälle, ja kuinka poitoulaiset istuivat satulassaan ikäänkuin eivät
toivoisikaan mitään muuta kuin saada ratsastaa yhä eteenpäin, kunnes
näkisivät kotimaisemia. Heidän mielestään taivas jo hohti tummemman
sinisenä, ilmassa oli suloisempi tuoksahdus, ja aurinko paistoi
kirkkaammin kuin pitkään aikaan.
Oliko tämä kumma kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet
pohjoisella rannalla? Kun heidän viime kokemuksiaan saattoi verrata
vain julmimpaan painajaiseen? Ja kuitenkin oli heidän joukossaan
yksi, joka ensimmäisen helpotuksen ja tyydytyksen tunteen jälkeen
ajatteli toisin. Tignonvilleä alkoi tuskastuttaa tämä pakollisuuden
ja vallanalaisuuden tunne. Näin häntä ajettiin eteenpäin kysymättä,
tahtoiko hän vai eikö, pakotettiin ratsastamaan kenenkä tahansa
alhaissyntyisen soturin takana, pidettiin yhtä tietämättömänä siitä,
mitä oli tapahtunut tai juuri tapahtui ja mitä vaaraa he pakenivat,
kuin naiset, joiden joukossa hän ratsasti. Tällaiset ajatukset
lietsoivat uudelleen vihan synkkää tulta. Loiren pohjoisrannalla
oli hänen toimettomuutensa silloin, kun häntä kohdeltiin
loukkaavasti, ollut jossakin määrin anteeksiannettava, mutta tuliko
hänen eteläpuolellakin tuskin parin kymmenen peninkulman päässä
hugenottialueelta yhä kärsiä, yhä olla veltto?
Hänen raivoaan lisäsi eräs pettymys, joka häntä juuri tällöin kohtasi.
Katsahtaessaan taakseen heidän jo jätettyään Ponts de Cén puutalot
hän huomasi Tavannesin ynnä monen miehen puuttuvan seurueesta ja
mietti itsekseen, oliko kreivi Hannibal ehkä jäänyt omalle puolelleen
jokea. Se tuntui mahdolliselta, ja siinä tapauksessa La Tribe, hän ja
Carlat ehkä voisivat suoriutua Badelonista ja neljästä muusta heitä
yhä saattavasta miehestä. Mutta hänen silmätessään taakseen minuuttia
myöhemmin oli Tavannes ilmestynyt näkyviin seuraten heitä tuikein
kasvoin, eikä ainoastaan Tavannes, vaan hänen mukanaan oli Bigot ynnä
kaksi niistä kymmenestä miehestä, jotka olivat tähän saakka olleet
poissa.
Kuitenkin oli ilmeistä, etteivät he tuoneet mitään hyviä uutisia, sillä
tuskin he olivat saavuttaneet seurueen, kun kreivi Hannibal huusi: —
Nopeammin! nopeammin! — tylyimmällä äänellään, ja Bigot pakotti hevoset
ravaamaan kiireemmin. Heidän matkansa oli melkein yhdensuuntainen
Loiren kanssa Beaupréauta kohti, ja Tignonville alkoi pelätä, että
kreivi Hannibal alkoi mennä uudelleen joen poikki Nantesin luona, missä
oli Angersin alapuolella ainoa silta virran yli. Tätä silmällä pitäen
oli helppo käsittää, että hän halusi päästä mahdollisimman loitolle
takaa-ajajistaan, ennenkuin uudelleen menisi pohjoiselle rannalle.
Kreivitär ei ajatellut mitään sellaista. — He ovat varmaankin aivan
kintereillämme! — kuiskasi hän jouduttaen hevostaan määräyksen mukaan.
— Keitä he sitten lienevätkin! — mutisi Tignonville katkerasti. — Jos
vain tietäisimme, mitä on tapahtunut taikka kutka meitä ajavat takaa,
käsittäisimme koko asian paremmin. Joka tapauksessa tiedän, mitä soisin
hänen tekevän. Ja sitä kohti nyt ollaankin menossa.
— Mitä tarkoitatte?
Sopisi ratsastaa Vrillaciin, — vastasi Tignonville hurja välähdys
silmissään.
— Vrillaciinko?
— Niin juuri.
— Oi, jospa hän suostuisi siihen! — huudahti kreivitär kalveten. —
Siellä hän olisi turvassa.
— Niin, aivan turvassa! — vastasi Tignonville omituisella
äänenpainolla, luoden kreivittäreen syrjäsilmäyksen.
Hän kuvitteli, että hänen tuumansa, joka juuri äsken välähti hänen
aivoissaan, oli kreivittärenkin mielessä, että hänelläkin oli sama
salainen aikomus ja että he olivat yhtä mieltä. Ja nähdessään heidän
puhelevan keskenään, huomatessaan hänen katseensa ja innostuneet
liikkeensä Tavannes luuli samaa ja vaipui omiin mietteisiinsä yhä
synkistyen. Se, että hänen suunnitelmansa hurmata kreivitärtä
sellaisella jalomielisyydellä, jolla ei ollut vertaa eikä rajaa,
oli täydellisesti epäonnistunut, kun sen onnistuminen riippui
Angersin alistumisesta, hänen täydellinen pettymyksensä olisi voinut
paremmassakin miehessä herättää eloon huonoimmat ominaisuudet. Mutta
tämän miehen ylpeys oli ainakin yhtä suuri kuin hänen intohimonsa;
tällä häviön ja paon hetkellä hän tahtoi käyttäytyä niin, että
kreivittären täytyisi häntä ihailla, ellei voisikaan rakastaa, ja se
ajatus hillitsi erinomaisesti hänen vimmaansa.
Kun Tignonville jonkun ajan kuluttua katsahti taakseen, huomasi hän
kreivi Hannibalin ynnä kuuden ratsumiehen hiljentäneen vauhtia ja
kävelyttävän hevosiaan kaukana jälkijoukossa. Hän olisi itse puolestaan
tehnyt samaten, mutta Badelon huusi hänelle olkansa yli tuon ainaisen:
— Eteenpäin, herra, eteenpäin! — ja Tignonvillen oli pakko jatkaa
matkaa harmistuneena, vihaten Badelonia ja hänen herraansa tunti
tunnilta yhä enemmän ja hautoen kostoa mielessään.
Kopoti, kopoti, kop, kop! Hymyilevän luonteensa menettäneen maiseman
läpi, joka muuttui yhä jylhemmäksi ja karummaksi, mitä kauemmas he
etenivät Loiren rannoilta. Kopoti, kopoti, kop, kop! — ikuisesti,
tuntui monesta. Javette itki väsymyksestä, eivätkä toisetkaan naiset
olleet juuri reippaampia. Itse kreivitärkin puhui harvoin paitsi
rohkaistakseen pormestarin onnetonta tytärtä, joka äkkiä temmattuna
kotinsa piiristä vierasten keskelle osoitti suurempaa mielenlujuutta
kuin olisi saattanut odottaa. Vihdoin he näkivät eräiden matalien
kunnaiden rinteillä ryhmän taloja ja kirkon, ja Badelon huudahti
pysähyttäen ratsunsa:
— Beaupréau, rouva kreivitär! Levähdämme tunnin ajan.
Kello oli kuusi. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja pysähtymättä.
Naiset laskeutuivat kömpelöistä satuloistaan huokaillen ja kivusta
huudahdellen, miesten ottaessa esille ne pienet eväät, jotka heillä oli
mukanaan, ja pannessa hevoset liekaan laitumelle.
Tunti kului pian, ja sitten Badelon oli hellittämätön. Kuului
valituksia hänen antaessaan määräyksen nousta ratsaille uudestaan,
ja Tignonville, joka oli närkästynyt tästä järjettömästä, typerästä
paosta, oli sydämensä pohjasta kapinoitsijoita. Mutta Badelon sanoi
ankarana, että he saivat joko ratsastaa edelleen ja elää taikka jäädä
tänne kuolemaan, aivan kuten heitä halutti, ja niin he vielä kerran
nousivat työläästi satuloihinsa ja ratsastivat tasaista hölkkää.
Aurinko laski, tuli hämärä ja yö. He ratsastivat pitkin kaameaa,
salaperäistä seutua mataline kukkuloineen ja kapeine tasankoineen,
missä oli yhä jylhempää ja autiompaa, mitä pitemmälle he ehtivät.
Onneksi ei hevosia oltu rasitettu pitkällä, mukavalla matkalla
Angersiin, ja ne juoksivat nyt hyvin ja reippaasti. Kun he vihdoinkin
laskeutuivat satulasta yöksi pienessä, synkässä metsikössä lähellä
Clissonia, olivat he ehtineet noin seitsemän penikulman päähän
Angersista.
XXXII.
TERÄSKOE.
Useimmat naisista olivat hervottomia kuin riepu ja päästyään satulasta
nukahtivat paikalleen lopen väsyneinä. Ja miehetkin, pidettyään
huolta hevosista, seurasivat esimerkkiä, sillä Badelon ei sallinut
sytyttää tulta. Lyhyemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa nukkui koko
seurue, paitsi vartijaa metsikön laidassa, erääseen puuhun nojaavia
Tignonvilleä ja La Tribeä, jotka juttelivat matalalla äänellä, ynnä
kreivitärtä. Carlat oli järjestänyt kreivittären vuoteen ja verhonnut
sen vaipoilla, jotka turvasivat tuulelta ja silmäyksiltä, sillä kuu
oli noussut taivaalle, ja siellä, missä puita oli harvassa, tulvaili
kuutamo maahan ikäänkuin valkeina lammikkoina. Mutta rouva ei ollut
vielä mennyt levolle. Molemmat miehet, joiden äänet hän saattoi erottaa
hiljaisuudessa, näkivät hänen liikkuvan levottomana edestakaisin tien
ja pienen leirin välillä. Sitten hän tuli heidän luokseen.
— Hän johdatti joukkonsa ulos erämaasta, —kuuli hän La Triben sanovan,
— ulos Pariisin vaaroista, ulos Angersin mellakoista, aina vain etelää
kohti. Jos ette tässä, herrani, näe Hänen ohjaustaan...
— Entä Angers? — keskeytti Tignonville hiukan ivallisesti, — onko
Hän johdattanut senkin ulos vaaroista? Pari päivää sitten tahdoitte
panna kaikki alttiiksi sen pelastaaksenne, ystäväni. Nyt, kun olette
onnellisesti päässyt sieltä turvaan, ajattelette, että kaikki kääntyy
parhain päin.
— Me teimme parastamme, — vastasi pappi nöyrästi. — Siitä päivästä
alkaen, kun tapasimme toisemme Pariisissa, olemme olleet vain
välikappaleita.
— Pelastamaan Angersia?
— Pelastamaan jäljelle jääneitä.
Äkkiä kreivitär kohotti kätensä. — Ettekö kuule kavioiden kopsetta,
herra? — huudahti hän. Hän oli kuunnellut öisiä ääniä tuskin huomaten,
mitä molemmat miehet puhuivat.
— Joku omista ratsuistamme liikahti, — vastasi Tignonville
huolettomasti. — Miksi ette mene levolle, rouva?
— Minne hän on matkalla? — kysyi kreivitär vastauksen asemesta. —
Tiedättekö?
— Toivoisin tietäväni, — vastasi nuori mies nyrpeästi. — Ehkäpä
Niortiin. Taikka hän voi pian kääntyä takaisin ja mennä uudelleen
Loiren yli.
— Jos hän olisi aikonut Niortiin, olisi hän varmaankin mennyt Choletin
kautta, — sanoi La Tribe. — Suunnasta päättäen hän pikemminkin on
matkalla Rochelleen. Suokoon Herra, että pääsisimme sinne!
— Taikka Vrillaciin, — sanoi kreivitär pannen kätensä pimeässä ristiin.
— Voisikohan hän olla matkalla Vrillaciin?
Pappi ravisti päätään.
— Ah, jospa menisimme Vrillaciin! — huudahti kreivitär värähtävällä
äänellä. — Siellä olisimme turvassa, ja hän myös.
— Turvassako? — toisti neljäs, matalampi ääni, ja heidän vieressään
tuli pimeästä esille pitkä mies.
Pappi tuijotti häneen hetkisen ja hypähti sitten kiireesti pystyyn.
Tignonville nousi hitaammin.
Tulija oli Tavannes.
— Ja missä olisin turvassa? — kysyi hän äänessään salaista ivaa.
— Vrillacissa, — vastasi kreivitär. — Minun kotonani!
Tavannes oli hetken vaiti. — Teidän kotonanne, rouva? Millä suunnalla
se on täältä?
— Lännessä, — selitti kreivitär, ja hänen äänensä vapisi innosta,
mielenliikutuksesta ja toivosta. — Lännessä, herra, meren rannalla.
Mantereelta on sinne pitkä kivitetty tie, ja kymmenen miestä riittää
sitä puolustamaan tuhatta vastaan.
— Siis lännessä? Ja kuinka kaukana täältä?
Tignonville vastasi kreivittären puolesta, ja hänenkin äänessään
värähteli sama into, sama tuskallinen odotus, eikä se jäänyt kreivi
Hannibalilta huomaamatta.
— Runsaasti kuuden penikulman päässä, — sanoi hän, — jos mennään
Challansin kautta.
— Clissonista lukien?
— Niin, herra kreivi.
— Ja vielä lyhyempi matka Commequiersin kautta, — huudahti kreivitär.
— Ei, siellä on tie huonompi, — väitti Tignonville, — se veisi enemmän
aikaa.
— Mutta mehän tulimme...
— Meillä ei ollut kiirettä, rouva. Jos tahdotte olla nopeasti perillä,
täytyy mennä Challansin kautta.
— Vai niin, —sanoi kreivi Hannibal. Pimeässä oli mahdotonta nähdä hänen
kasvojaan taikka huomata mitä hän arveli. — Mutta perille tultuamme
minulla on vain vähän väkeä.
— Siellä on neljäkymmentä valmiina tulemaan, kun kutsutaan, — sanoi
kreivitär ylpeästi. — Lähetämme vain sanan heille, niin neljän tunnin
päästä taikka hiukan myöhemmin...
— Heillä on ylivoima, neljä miestä jokaista minun miestäni kohti, —
jatkoi kreivi Hannibal kylmästi, kuivasti, sellaisella äänellä, että
kreivittärestä ja Tignonvillestä tuntui kuin olisi jääkylmää vettä
viskattu heidän kasvoilleen. — Kiitän teitä, rouva, ymmärrän kyllä.
Vrillaciin ei ole pitkä matka, mutta juuri nyt emme sinne matkusta. —
Hän pyörähti kiivaasti ympäri ja lähti harppaamaan heidän luotaan.
Tuskin hän oli ennättänyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kun kreivitär
saavutti hänet ja kosketti hänen käsivarttaan keskellä kuutamoista
avointa paikkaa. Kreivi Hannibal kääntyi nopeasti ja tavoitti miekkansa
kahvaa. Samassa hän näki, kuka häntä etsi.
— Vai niin, — sanoi hän, — olinpa unohtanut, rouvani. Tulitte saamaan...
— En! — huudahti kreivitär kiivaasti ja seistessään siinä kreivi
Hannibalin edessä pudisti vaippansa huppukauluksen niskaan, niin että
töinen saattaisi katsoa häntä silmiin. — Te ette ole tänään minulle
velkaa mitään korvapuustia. Olette jo maksanut minulle. Te olette jo
lyönyt minua, häpeällisesti kuin pelkuri. Muistatteko, — jatkoi hän
kiivaasti, — sitä hetkeä vihkimisen jälkeen ja mitä silloin sanoitte?
Muistatteko mitä kerroitte minulle? Ja kehen saattoi luottaa ja ketä
tuli epäillä, mitä etuja meillä oli ja ketkä olivat vihollisiamme?
Silloin luotitte minuun. Mitä olen tehnyt, että nyt rohkenette —
niin, rohkenette, herra, —toisti hän pelottomasti kalpein kasvoin,
silmäin säkenöidessä mielenliikutuksesta, — loukata minua? Kohdella
minua kuin — Javettea? Epäillä minua _siitä_? Luuletteko, että minä
koetan vietellä teitä ansaan kotonani, siinä talossa, joka oli minun,
tahtoisin...
— Kohdella minua, niinkuin minä olen kohdellut toisia.
— Tepä sen sanoitte! —huudahti kreivitär. Hän ei itsekään ymmärtänyt,
miksi epäluottamus oli niin syvästi, niin kipeästi loukannut häntä,
ettei hän enää laisinkaan pelännyt miestänsä. — Tepä sen sanoitte ja
panitte välillemme esteen, jota ei voi poistaa. Olisin voinut antaa
anteeksi lyönnit, — jatkoi hän hengähtämättä, kiivaan mielenliikutuksen
vallassa, — jos olisitte pitänyt minua sinä mikä olen. Mutta tästä
lähtien on teidän hyvä pitää minua silmällä. Teillä on syytä karttaa
Vrillacia. Sillä jos olisitte siellä ja kohottaisitte kätenne minua
vastaan ja vaikka se ei minuun sattuisikaan, niin siinä jo on kyllin,
ja voin teille vakuuttaa, että siellä on niitä, jotka ovat valmiit
heittämään teidät alas linnan tornista minun käskystäni.
— Todellako?
— Niin, todellakin.
Kuutamo valaisi kreivittären kasvoja, jotavastoin Tavannes seisoi
varjossa.
— Ja tämäkö sitten on uusi äänensävynne, rouva? — sanoi kreivi
hitaasti, painostavan äänettömyyden jälkeen. — Onko pääsy joen poikki
saanut teissä aikaan näin suuren muutoksen?
— Ei! — huudahti kreivitär.
— Kyllä, — sanoi Tavannes, ja hänen äänensä oli niin tuima, että
kreivitär tahtomattaan perääntyi. — Mutta vielä on teidän opittava
muuan asia: että minä en muutu, että minä pysyn samana niille, jotka
ovat samoja minua kohtaan, huolimatta siitä, olenko pohjoisessa vai
etelässä, että sen, mitä olen voittanut toisella rannalla, pidän
hallussani toisellakin kaiken uhalla, ja vaikka itse pyhä kirkko
jyrisisi kintereilläni! Minä lähden Vrillaciin...
— Tekö... lähdette? — toisti kreivitär hätkähtäen.
— Juuri minä, —vastasi toinen, — huomenna. Ja tahdonpa nähdä millaista
puhetapaa käytätte oman väkenne ympäröimänä. Kun olitte minun
vallassani, säästin teitä. Nyt, kun olette omalla alueellanne, kun
nostatte kätenne minua vastaan, tahdon osoittaa teille, millaista
ainesta minä olen. Jollei lyöminen teitä kesytä, niin koetan keinoa,
joka miellyttää teitä vähemmän. Kas vain, rouva, te hätkähdätte!
Olisitte tehnyt viisaasti, jos olisitte tuuminut kahdesti, ennenkuin
uhkasitte, ja kolmasti, ennenkuin yrititte pelottaa Tavannesia
kourallisella maanmoukkia ja kalastajia. Huomenna olemme Vrillacissa,
ja saatte täyttää velvollisuutenne! Ja vielä sananen, rouvani, — jatkoi
hän pyörähtäen ympäri ja palaten hänen luokseen mentyään jo muutaman
askeleen päähän. — Jos huomaan teidän matkalla vehkeilevän rakastajanne
kanssa, niin en hirtä teitä, vaan hänet. Olen säästänyt häntä monesti,
mutta tunnen hänet enkä luota siihen mieheen.
— Ettekä minuun, — sanoi kreivitär ja katsoi häneen kuutamon
valaistessa kalpeita, jähmettyneitä kasvoja. — Eikö olisi parasta
hirttää minut jo nyt?
— Miksi niin?
— Etten olisi teille vaarallinen! — vastasi kreivitär kohottaen kättään
ja osoittaen pohjoista kohti. — Etten murhaisi teitä jonakin yönä,
herra! Sanon teille, että tuhannen, miestä kintereillänne ei ole niin
vaarallisia kuin nainen lähellänne... jos hän vihaa teitä.
— Niinkö? — huudahti kreivi. Hänen kätensä lensi miekan kahvaan,
ja miekka välähti kuutamossa. Mutta kreivitär ei liikahtanut, ei
väistänyt; hän puri vain hampaansa yhteen, ja miekan terää katsellessa
hänen silmänsä suurenivat.
Tavannesin käsi vaipui hitaasti. Sitten hän ojensi miekan, kahva
edellä, kreivittärelle, joka tarttui siihen koneellisesti.
— Te pidätte itseänne kyllin urhoollisena tappaaksenne minut, —
ivasi kreivi. — Ottakaa siis tämä ja iskekää, jos uskallatte. Se on
terävä ja rintani on avoin. — Hän levitti käsivartensa kreivittärestä
vain parin askeleen päässä. — Kas tässä, solisluun yläpuolella, on
varmin paikka heikolle kädelle. Mitä, pelkäättekö? — jatkoi hän, kun
kreivitär tuijotti häneen hämmästyneenä ja vavisten puristi miekkaa. —
Te pelkäätte ja olette kuitenkin Vrillacista! Vain yksi isku oikeaan
kohtaan, ettekä koskaan joudu syliini! Miettikääpä sitä. Ainoastaan
yksi isku, ja saatte ehkä levätä hänen sylissään! Iskekää siis, rouva,
— pitkitti hän säälimätöntä ivaansa, — jos uskallatte ja jos vihaatte
minua. Kuinka teitä rohkaisisin? Löisinkö teitä? Sepä ei olisikaan
ensimmäinen kerta. Taikka suutelisinko? Ahaa, se varmaankin tepsisi.
Eikä se myöskään tapahtuisi vastoin tahtoanne, sillä se, mikä on teidän
kädessänne, pelastaisi teidät siitä, jos tahdotte. Juuri nyt, — ja hän
astui askeleen lähemmäksi, — nyt! — Hän kumartui, kunnes hänen huulensa
melkein koskettivat toisen huulia.
Kreivitär hypähti taaksepäin. — Älkää! — huusi hän. — Oi, älkää! — ja
pudottaen miekan kädestään hän purskahti itkuun kätkien kasvot käsiinsä.
Kreivi Hannibal kumartui rauhallisesti ja hapuiltuaan hetken pimeässä
veti esille miekkansa lehtien seasta, minne se oli pudonnut. Hän pisti
sen tuppeen ja vasta sitten virkkoi pilkallisesti:
— Minulla ei ole syytä pelätä liikoja. Te ette osaa vihata, rouva. Ja
joka ei osaa vihata, ei osaa rakastaakaan. Tappio on hänen. Ellette
voi iskeä yhtään iskua hänen puolestaan, niin ei teidän auta muu kuin
haaveilla hänestä! — Ja kohauttaen halveksien olkapäitään hän pyörähti
ympäri.
XXXIII.
VÄIJYTYS.