aikoisi suostutella häntä uusilla pyynnöillä. Mutta tuskin hän oli
liikahtanut, kun kuuli huudon, joka pysäytti hänet. Askelten töminä
ja kova huuto ja melu tuntui hyökyaaltona kohahtavan käytävää pitkin
ja lähenevän huonetta, jossa hän oli, hirvittävän nopeasti. Pako oli
tullut ilmi! Ehtisivätköhän karkurit livahtaa alhaalta ulos?
Joku koputti ovelle, painoi ovenripaa, työnsi ja hakkasi ovea. Mutta
kreivitär ja kaikki huoneessa olijat olivat kiirehtineet ikkunain
ääreen katselemaan.
Jos molemmat miehet eivät vielä olleet paenneet, niin ne varmasti
joutuisivat kiinni. Mutta ei, kurkottaessaan ulos ikkunasta kreivitär
näki ensiksi toisen ja sitten toisen pölyisen hahmon hyökkäävän
ulos alapuolella olevasta ovesta ja kiirehtivän Ste. Croix-torilta
ensimmäistä kadunkulmaa kohti. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne,
hyökkäsi talosta neljä takaa-ajajaa, joiden etunenässä juoksi Badelon
harmaat kiharat liehumassa, ja katu kajahteli huudoista: »Pidättäkää
hänet! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!»
Joku takaa-ajajista tai syrjäinen tahtoi lisätä hälinää ja ampui
laukauksen ilmaan, ja samassa silmän räpäyksessä, ikäänkuin se olisi
ollut merkkinä, vilisi tori ihmisiä, joita tulvi sinne kummastuttavan
nopeasti, ja joltakin läheiseltä katolta — suuntaa oli mahdoton
tarkalleen sanoa, — kuului ainakin tusinan väkipyssyn rätinä, hälyttäen
koko kaupungin.
Kovaksi onneksi karkurit tapasivat jo ensi kadunkulmassa sulun. He
kiirehtivät toista katua kohti, mutta sielläkin oli läpitunkematon
ihmisryhmä, ja kääntyen he syöksyivät nyt torin poikki St. Mauriceen
päin pyrkien sekaantumaan ihmisjoukkoon. Mutta takaa-ajajat
pysyttelivät vimmatusti heidän kintereillään juosten kumoon milloin
jonkun miehen, milloin lapsen, joka osui tielle, ja sitten Tignonville
juostessaan erään markkinakojun ympäri kompastui naulaan ja kaatui La
Triben törmätessä vuorostaan häneen ja kaatuessa myöskin. Kaikki neljä
ratsumiestä hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, tavoittivat heidät ja
alkoivat raastaa heitä kiroillen ja sadatellen majataloon päin.
Kreivitär oli nähnyt tämän kaiken ikkunastaan, pidättänyt hengitystään
heidän juostessaan ja sävähtänyt heidän langetessaan. — Nyt heidät
saatiin kiinni! — mutisi hän, ja nyyhkytys oli tukahduttaa hänet. Hän
puristi kätensä ristiin. — Jospa hän olisi seurannut neuvoani!
Mutta asia ei ollutkaan ratkaistu niin helposti kuin hän luuli. Hetki
hetkeltä kasvava ihmisjoukko ei tiennyt mitään takaa-ajajista eikä
karkureista. Päinvastoin alkoi kuulua huutoja, että ratsumiehet olivat
hugenotteja ja että hugenotit olivat ruvenneet surmaamaan katolilaisia,
ja kun niihin aikoihin ei pidetty mitään huhua mahdottomana ja tämä
huhu oli sellainen, jota pantiin alinomaa liikkeelle, niin singahti
ensiksi yksi kivi ja sitten toinen ja vielä kolmaskin. Eräs mies, jolla
oli kädessään sauva, hyökkäsi esiin ja löi Badelonia hartioihin, kaksi
tai kolme miestä tunkeutui ratsumiesten väliin alkaen ahdistaa heitä,
ja jollei samassa hetkessä oli rynnännyt paikalle kolme Tavannesin
seurueeseen kuuluvaa miestä ja uhaten roskajoukkoa keihäillään
pakottanut sitä hetkiseksi peräytymään, olisi vangit vapautettu aivan
majatalon oven edessä. Mutta nyt heidät raastettiin sisään ja portit
paiskattiin kiinni ja salvattiin viime tingassa. Vielä hetkinen,
ehkäpä vain sekunti, ja roskajoukko olisi saanut heidät käsiinsä.
Sitten alkoi kivisade rätistä majatalon ulkoseinää vastaan, ja kesken
roskajoukon yltyvää melua ja ulvontaa kajahti kaupungin ylitse raskaana
ja mahtavana St. Mauricen suuren kellon jyminä.
XXX.
PYHÄNHÄVÄISTYS.
Saumurin varamaaherra de Montsoreau melkein hypähti tuoliltaan pelkästä
hämmästyksestä.
Mitä? Eikö mitään kirjeitä? — huudahti hän.
Kaikki neuvosmiehet tuijottivat. — Eikö mitään kirjeitä? — mutisivat he.
— Ei mitään kirjeitä? — toisti pormestari heikolla äänellä.
Kreivi Hannibal katseli hymyillen ympärilleen neuvospöydässä. Hän yksin
pysyi tyynenä.
— Ei, sanoi hän. — Ei minulla ole mitään kirjeitä.
Herra de Montsoreau, joka vielä oli matkastaan tomuinen ja piti
rintahaarniskaa, istui toisella kunniasijalla pöydän päässä ja rypisti
otsaansa.
Mutta heitä kreivi, — sanoi hän, — minulla on kuninkaan veljeltä käsky
yhteistoiminnassa teidän kanssanne panna toimeen hänen majesteettinsa
tahto, ja minä käsitin asian niin, että te esiinnytte täällä
kirjallisesti kuninkaan puolesta.
— Minulla oli kirjeitä, — vastasi kreivi Hannibal kylmäkiskoisesti, —
mutta ne joutuivat matkalla hukkaan.
— Joutuivat hukkaan, niinkö? — huusi Montsoreau, joka ei uskonut
korviaan, ja kaupungin vähäpätöisemmät arvohenkilöt, neuvosmiehet ja
papit, jotka istuivat kummallakin puolen pöytää, tuijottivat suu auki.
Tuommoinen oli käsittämätöntä! Uskomatonta! Hukata kuninkaan kirjeet!
Oliko moista koskaan kuultu?
Niin, ne joutuivat minulta hukkaan. Kadotin ne, jos ymmärrätte sitä
paremmin.
— Mutta nyt te laskette pilaa! — vastasi maaherra levottomasti
liikahdellen tuolillaan. Kuvernööri oli kuuluisampi näppäryydestään
kuin rohkeudestaan, ja kuten useimmat viekkaat miehet, oli hänkin nopea
epäilemään ansaa. — Varmasti te puhutte leikkiä, herra kreivi. Hänen
majesteettinsa kirjeitä ei hukata matkalla.
— Ei hukatakaan, kun ne sisältävät hänen majesteettinsa tahdon, —
vastasi Tavannes hymyillen omituisesti.
— Te siis tarkoitatte...
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei ehtinyt vastata,
sillä Bigot tuli sisään tuoden hänen makeisrasiansa, ja hän avasi
sen ottaakseen jonkun luumun. Hän valitsi hyvän aikaa, mutta kukaan
läsnäolijoista ei voinut hänen ilmeistään aavistaa, että rasian kannen
sisäpuolella oli ilmoitus, pieni paperiliuska, jossa oli se uutinen,
että Montsoreau oli jättänyt etukaupunkiin Saumurin portin ulkopuolelle
viisikymmentä peitsimiestä paitsi niitä, jotka olivat julkisesti
seuranneet häntä kaupunkiin. Tavannes luki ilmoituksen hitaasti, vaikka
näytti valitsevan hedelmää.
— Mitäkö tarkoitan? — vastasi hän. — En mitään, herra de Montsoreau.
— Mutta...
— Paitsi että hänen majesteettinsa väliin havaitsee olevan varovaisinta
antaa määräyksiä, joita ei ole tarkoitettu täytettäviksi. On
olemassa asioita, jotka äkkiä pulpahtavat esille, — jatkoi Tavannes
napauttaen rasiaa huolettomasti pöytään, — ja toisia, jotka eivät niin
nopeasti ilmene, ja väliin ovat jälkimmäiset tärkeämpiä. Te, herra
de Montsoreau, tiedätte varmaankin paremmin kuin minä, että Louvren
pylväskäytävässä kuningas on toisenlainen kuin yksityishuoneissaan.
— Tiedän.
— Ja juuri siitä syystä...
— Te ette aio panna kirjeiden määräystä täytäntöön?
— Jos kirjeet olisivat vielä hallussani, niin panisin varmasti,
ystäväni. Olisin niiden velvoittama. Mutta pidin hyvää huolta siitä,
että ne hukkuivat, — jatkoi Tavannes avomielisesti. — Enhän minä ole
hupsu.
— Hm!
— Joka tapauksessa, — jatkoi kreivi Hannibal huolettomin elein, — se on
minun asiani. Jos te, herra de Montsoreau, olette halukas täyttämään
saamanne määräyksen, vaikkei minulla ole kuninkaan kirjeitä, niin
tehkää mielenne mukaan, mutta vasta sydänyön jälkeen...
Herra de Montsoreau hengitti raskaasti. — Ja miksi, — kysyi hän
puoleksi yrmeästi ja mahtipontisesti, — vasta sydänyön jälkeen, herra
kreivi?
— Oikeastaan vain sen vuoksi, ettei vähääkään epäiltäisi minulla
olevan mitään tekemistä koko asian kanssa, — vastasi kreivi Hannibal
ystävällisesti. — Siis sydänyön jälkeen voitte tehdä aivan kuten
haluatte. Sydänyöhön asti pysymme, luvallanne, aivan rauhallisina.
Maaherra liikahteli epävarmana tuolillaan. Tavannes oli viekkaasti
herättänyt hänessä sen pelon, ettei hän saisikaan käskyn täyttämisestä
mitään tunnustusta, ja tämä pelko taisteli ylivallasta hänen ahneutensa
ja itserakkaan tärkeytensä tunnon kanssa. Hän oli oikeastaan viekas
eikä rohkea ja tiesi sellaista tapahtuneen. Siinä synkkänä pohtiessa
näitä asioita heräsi hänen mielessään muuan sensuuntainen tuuma,
että sopisi menetellä ankarasti yhden tai parin henkilön kanssa,
mutta muuten ottaa hugenoteilta runsaat lunnaat, jollainen menettely
näkyi tuottavan myös suuria etuja Angersille. Se sopi hänelle
itselleenkin hyvin, sillä silloin hän voisi puolustautua kummassakin
tapauksessa, ja se täyttäisi hänen taskunsa hienommalla tavalla kuin
julkinen ryöstö. Toiselta puolen hän joutui loukkaamaan veljeään ja
kiihkokatolisen suunnan kannattajia, joiden kanssa hän tavallisesti oli
yhteistoiminnassa. He odottivat hänen panevan jyrkän vastalauseen. He
odottivat hänen selittävän kantansa ja...
Kreivi Hannibalin tuima ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja tässä
äänessä oli uhkaava sävy. — Missä teidän veljenne on? — kysyi hän,
nähtävästi vasta nyt huomattuaan hengenmiehen olevan poissa. — Juuri
Herran sijaisen tulisi ennen muita olla täällä! — jatkoi hän nojaten
eteenpäin ja silmäillen pöydän ympäri. Hänen ilmeensä ennusti myrskyä.
Lescot kiemurteli tämän katseen alla; Thuriot kalpeni ja alkoi vapista.
Vihdoin eräs St. Maurice-kirkon papeista rohkeni vastata.
— Hänen ylhäisyytensä pyysi, herra kreivi, — uskalsi tämä huomauttaa, —
että soisitte hänelle anteeksi. Hänen velvollisuutensa...
— Onko hän sairas?
— Hän...
— Onko hän sairas, kuuletteko? — jyrisi Tavannes. Ja kaikkien
väistäessä hänen silmiensä salamoita ei yksikään tiennyt, mikä oli
nostattanut tämän äkillisen rajuilman. Mutta ovensuussa seisova Bigot
tiesi ja kun hänellä oli yhtä tarkka kuulo kuin hänen isännälläänkin,
oli hän kuullut kaukaisen laukauksen. — Jos hän ei ole sairas, — jatkoi
Tavannes nousten ja katseli ympärilleen ja etsien heidän kasvoiltaan
syyllisyyden ilmettä, — ja jos täällä pelataan väärää peliä ja hän sitä
pelaa, niin ei piispan oma käsikään voi häntä pelastaa. Kautta taivaan,
se ei onnistu! Eikä teidänkään kätenne, — jatkoi hän katsoen säihkyvin
silmin Montsoreauta. — Eikä teidän herranne käsi!
Maaherra hypähti pystyyn. — Herra kreivi, -— änkytti hän, — en
käsitä tällaista puhetapaa. Enkä teidän kiivauttanne, olkoon se
sitten todellista taikka teeskenneltyä. Sanon vain, että jos täällä
harjoitetaan petosta...
— Jos, — tiuskaisi Tavannes. — Joka tapauksessa, jos sellaista
harjoitetaan, on täällä myöskin hirsipuita. Ja minä näen monta kaulaa.
— lisäsi hän kumartuen eteenpäin. — Monta kaulaa! Älköön yksikään
poistuko tämän pöydän äärestä, ennenkuin palaan! — huusi hän sitten
leimuavin silmin, — taikka hän joutuu tekemisiin minun kanssani.
Ei, — jatkoi hän vaihtaen äkkiä äänensävyä, sillä hänen luontainen
varovaisuutensa, joka ei koskaan jättänyt häntä kokonaan, ja ehkä
myöskin muisto toisen viidestäkymmenestä peitsimiehestä pakottivat
hänet rauhoittumaan kesken raivoaan, — minä kiivastun. En tarkoita
teitä, herra de Montsoreau. Ratsastakaa minne haluatte! Ratsastakaa
minun kanssani, jos teitä haluttaa, ja siitä olen teille kiitollinen.
Mutta muistakaa, että sydänyöhön asti on Angers minun!
Hän puhui yhä noustessaan pöydästä ja jättäen kaikki tuijottamaan
jälkeensä harppasi huoneen poikki. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi
kynnykselle ja katsahti taaksensa, sitten helisevin kannuksin astui
kiviportaita alas. Hänen ratsunsa ja miehensä odottivat häntä, mutta
hän pysähtyi, jalka jo jalustimella, vaihtaakseen pari sanaa Bigotin
kanssa.
— Niinkö asiat ovat? — ärähti hän.
Normandialainen ei vastannut, vaan viittasi Ste. Croix-toria kohti,
josta päin satunnainen laukaus kuului vastaukseksi.
Niihin aikoihin olivat Angersin kadut kapeita ja mutkikkaita, korkeiden
puutalojen pimentämiä ja kauppakojujen täyttämiä, eikä Tavannes
voinut vanhalta kaupungintalolta, jota ei nykyään enää käytetä, nähdä
mainittua toria. Mutta sen voi helposti auttaa. Hän iski kannukset
hevosen kylkeen ja kiiti kymmenen ratsumiehensä seuraamana katua
pitkin, niin että kopisi. Ihmisryhmät, jotka kiiruhtivat samaan
suuntaan, hyökkäsivät säikähtyneinä seinävierille taikka pelastuivat
porttikäytäviin. Hän saavutti heidät ja oli kohta jo heidän ohitsensa.
Vielä sata askelta, ja hän pääsi torille.
Mutta silloin hän huomasi, mikä oli esteenä, ja raivosta huudahtaen
hän heti pysäytti hevosensa. Kapeassa solassa vaappui häntä vastaan
suuri musta lippu, jota kannettiin kahden tangon välissä. Se liikkui
etumaisena tummassa pappiskulkueessa, joka kirkon palvelijoiden ja
uskovaisten lisäämänä täytti kadun leveyden seinästä seinään. He
veisasivat jotakin katumusvirttä, mutta eivät niin äänekkäästi, että
heidän takaansa torilta kuuluva melu olisi siihen hukkunut.
He eivät tehneet tilaa, ja kreivi Hannibal kiroili vimmoissaan epäillen
petosta. Mutta hän ei ollut typerä, ja jos hänellä olisi tällä
hetkellä ollut vähänkin miettimisaikaa, olisi hän varmasti pyrkinyt
toiselle kadulle. Hänen epäröidessään juoksi onnettomuudeksi esille
joukosta mies varoittaakseen häntä ja tarttui ohjaksiin, ja Tavannes,
joka käsitti väärin hänen aikeensa, menetti malttinsa. Hän iski
miehen maahan ja ratsasti huolettomasti suinpäin keskelle kulkuetta,
huutaen mustiin kauhtanoihin puetuille olennoille, että heidän tuli
väistyä. Silloin viilsi ilmaa huuto, ei, vaan kauhun kiljahdus, ja
silmänräpäyksessä oli tapahtunut onnettomuus. Liian myöhään Tavannes
huomasi, että kulkue kantoi kunniakatosta ja ehtoollisleipää, liian
myöhään, sillä piispan sijainen, johon hänen ratsunsa oli törmännyt,
putosi kiljahtaen sen kavioiden alle, ja pyhät astiat vierivät hänen
käsistään lokaan.
Silloin Tavannes käsitti, mitä oli tehnyt. Ennenkuin hänen ratsunsa
rautakaviot uudelleen iskivät maahan, olivat hänen kasvonsa —
hänenkin — kalvenneet. Mutta hän tiesi myös, että jos hän nyt
epäröisi tai pysähtyisi, repisi kansanjoukko hänet kappaleiksi,
sillä hänen ratsumiehensä, jotka olivat nähneet sen, mitä lippu oli
häneltä peittänyt, eivät olleet seuranneet häntä, ja hän oli yksin
huitovien nyrkkien ja aseiden keskellä. Hän ei epäröinyt hetkeäkään.
Vetäen esille pistolin hän kannusti eteenpäin, ja hevonen syöksähti
hurjasti kirkuvien pappien joukkoon, ja vaikka ainakin sata kättä,
kirkonpalvelijain ja keropäiden munkkien, kurotti hänen ohjaksiinsa
tai kävi käsiksi hänen saappaisiinsa, pääsi hän kuitenkin heistä
eroon. Ja samalla häneen jäi muisto eräistä kasvoista, jotka hän
oli silmänräpäyksen ajan nähnyt ihmisjoukossa ja kerran nähtyään
aina muisti, isä Pezelayn kalmankalpeat, ilkeät, arven runtelemat ja
katalasta voitonriemusta vääristyneet kasvot.
Hänen takanaan kaikui jyrinänä huuto: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»
ja väkeä alkoi kokoontua. Hänen edessään majatalon ovella mellastava
kansanjoukko ei ollut niin sankka, ja tietämättä siitä, mitä kapealla
kadulla oli tapahtunut, he antoivat hänelle tietä, rohkeimmatkin
säikähtäen ilmettä hänen kasvoillaan. Muutamat, jotka seisoivat
lähinnä majataloa ja olivat alkaneet pommittaa ikkunoita kivillä ja
hakata ovia, sinne kun Badelon minuuttia aikaisemmin oli vankeinensa
perääntynyt, luulivat hänen ratsumiestensä tulevan perästä, ja
hajaantuivat pakoon. Mutta hän tiesi vielä paremmin kuin he, että
aika oli täpärällä, ja ohjasi ratsunsa portin eteen ja jyskytti sitä
potkien, mutta samalla oli pistolia pitävä käsi suunnattuna toria ja
tuomiokirkkoa kohti, jolta taholta hän odotti jotakin merkillistä.
Ja se tulikin, aivan äkkiä, käden käänteessä! Kalmankalpea munkki,
silmät raivosta hehkuen, ilmestyi väkijoukon keskelle, pysähtyi,
repäisi vaatteensa kaikkien nähden ja kumartuen heitti tomua päänsä
päälle. Toinen ja kolmas seurasi hänen esimerkkiään, ja sitten kajahti
tuhannesta kurkusta huuto: »Pyhänhäväistys!» munkkien rynnätessä
hurjina sinne tänne ja kiljuen kertoessa tapahtumasta ja pappien
kieltäessä Angersilta kaikki sakramentit, kunnes se puhdistuisi tästä
synnistä.
Kreivi Hannibal oli päässyt pelastumaan suuren portin taakse aivan
viime tingassa. Portti oli avattu ajoissa. Mutta kukaan ei tiennyt
paremmin kuin hän, että Angersissa ei ollut niin paksua porttia eikä
sellaista muuria, joka olisi voinut suojella häntä montakaan tuntia
tältä myrskyltä, kun hän sen kerran oli päästänyt riehumaan.
XXXI.
PAKO ANGERSISTA.
Mutta se vain yllytti paholaista tässä miehessä ynnä tietoisuus siitä,
että hänen oli syyttäminen omaa huimapäisyyttään tästä pulasta. Hän
katsoi kauhistuneita ihmisiä, jotka levottomina ulkoa kuuluvasta
metelistä olivat kokoontuneet pihalle kuiskaillen ja käsiään
väännellen, ja hänen ilmeensä oli niin synkkä ja uhkaava, että ihmiset
häntä säikähtäen unohtivat muun pelkonsa ja lähinnä seisovat väistivät
häntä. Milloin tahansa muulloin, jos hän olisi näissä oloissa palannut,
he olisivat kiirehtineet kyselemään häneltä, mikä nyt oli hätänä,
alkoiko kaupungissa olla levotonta, ja missä Bigot miehineen oli,
mutta kreivi Hannibalin katse tukahutti kaiken uteliaisuuden. Kun hän
huusi satulastaan: — Tuokaa isäntä tänne! — käytiin tämä vapiseva mies
hakemassa, tuotiin pihalle ja tyrkättiin esiin miltei ilman ainoatakaan
sanaa.
— Onko talossanne takaporttia? — kysyi Tavannes ihmisjoukon kurottaessa
päitään kuullakseen, mitä hän sanoi.
— On, teidän ylhäisyytenne, — sammalsi mies.
— Sille kadulle päin, joka vie valleille?
— Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.
— Kuulkaa siis, — sanoi hän Badelonille, — satuloikaa hevoset!
Teillä on viisi minuuttia aikaa. Satuloikaa nopeammin kuin koskaan
ennen eläissänne, — lisäsi hän hiljaa, — taikka... Hän ei päättänyt
uhkaustaan, vaan viittasi miehen lähtemään. — Ja te — hän kiinnitti
Tignonvilleen hetkeksi tuiman katseen — ja tuo saarnaileva hupsu,
joka on kanssanne, ottakaa aseet ja nouskaa satulaan! Tähän asti
olette näytellyt vain mitätöntä osaa, mutta jos nyt petätte minut
tai poikkeette jalankaan verran siltä polulta, jonka teille määrään,
niin ette, hyvä herra, enää tielleni osu! Ja te, rouva, — jatkoi
hän kääntyen kreivittären puoleen, joka seisoi hämmentyneenä ovella
pormestarin tyttären turvautuessa itkien häneen, — teillä on kolme
minuuttia aikaa toimittaaksenne naisväkenne ratsujen selkään!
Huolehtikaa siitä, etteivät viivyttele kauempaa, olkaa niin hyvä!
Kreivittären oli vaikea saada ääntään kuulumaan. — Entä tämä lapsi? —
sanoi hän. — Hän on minun huostassani.
— Ottakaa hänet mukaan, — vastasi kreivi maltittoman näköisenä ja
korottaen ääntään kääntyi ympärillään seisoskelevien ja pelokkaina
töllistelevien tallirenkien ja palvelijoiden puoleen. — Menkää
auttamaan! — ärjyi hän. — Menkää auttamaan ja sukkelasti! Kiirehtikää!
— lisäsi hän yhä synkistyvin katsein, kun toinenkin kello alkoi jymistä
läheisestä tornista ja sekava hämminki torilla muuttui kumeaksi
ulinaksi: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»
Onneksi hän oli ensin aikonut mennä kokoukseen kaikkien miestensä
saattamana, ja tallissa oli kahdeksan hevosta satuloituna. Muut tuotiin
kiireesti ulos ja satuloitiin, ja naiset autettiin hevosenselkään.
Tavannes kehoitti silmäyksellä La Tribeä ottamaan taakseen pormestarin
tyttären, joka oli kauhusta aivan avuton. Kesken tätä äkillistä
hälytystä, ulkoa kuuluvaa meteliä ja sisäpuolella vallitsevaa hurjaa
pelästystä ei kukaan olisi saanut väkeään ajoissa valmiiksi, paitsi
mies, jonka nyökkäystäkin toteltiin. Javette olisi mielellään
pyörtynyt, mutta ei uskaltanut. Tignonvillen teki mieli kysellä, mutta
ei rohjennut yrittääkään. Kreivitär olisi halunnut sanoa jotakin, mutta
pakotti itsensä tottelemaan ääneti. Mutta sittenkin olisi yleinen
hämminki, jossa vilisi sekaisin miehiä, hevosia, loimia ja laukkuja,
saattanut toisen epätoivoon, mutta minne tahansa kreivi Hannibal käänsi
kasvonsa istuessaan ratsunsa selässä joukon keskellä, muuttui sekasorto
jonkinlaiseksi järjestykseksi, palvelijat lakkasivat kuuntelemasta
huutoa ja kirkumista ulkoa ja juoksivat tuomaan mitä tarvittiin, naiset
heittivät vaippoja alas parvekkeelta, miehet latasivat musketteja ja
kiinnittivät patruunavöittensä hihnoja.
Vihdoinkin hän näki kaikkien olevan valmiita, mutta ei yksikään
aavistanut, kuinka tuskallinen näiden minuuttien odotus oli hänelle
ollut. Johtaessaan heitä pistoli kädessä takaportille hän kumartui
sanoakseen jotakin Badelonille, jonka komensi joukon etunenään;
sitten hän käski avata portin. Niin tehtiinkin, ja juuri kun
Montsoreaun ratsuväki toisen ja uhkaavamman väkijoukon keskellä
syöksyi jo ennestään tungoksen täyttämälle torille ja kuului huuto:
»Muurinmurtaja!» majatalon portin särkemiseksi, ryntäsi Tavannes
kiirehtäen pientä joukkoa edellään ulos takaportista ja pelotti
pakoon kourallisen lurjuksia, jotka olivat kiertäneet sille puolelle.
Kenenkään enää häiritsemättä laskettiin täyttä vauhtia pitkin kapeaa
kujaa valleille päin. Kääntyen synkän linnan juurella itään päin
kuljettiin vallien sisäreunaa sitä porttia kohti, josta oli edellisenä
iltana saavuttu kaupunkiin.
Sinne päästäkseen heidän täytyi ratsastaa Toussaint-kadun poikki,
joka Ste. Croix-torilta lähtien kulkee niin suoraan, että majatalon
edustalla riehuvan roska väen tarvitsi kääntää vain päätään heidät
nähdäkseen. Vaara, johon he tällä kohdalla joutuivat, oli suuri, sillä
niin pienen joukon kuin Tavannesin seurueen oli mahdoton pelastua, jos
heitä ahdistettaisiin vallien sisäpuolella, varsinkin kun oli naisia
rasituksena.
Kreivi Hannibal tiesi sen. Mutta hän tiesi myöskin, että hänen oli
tekonsa tähden mahdoton oleskella Loiren pohjoispuolella. Ei kuningas
eikä marski, ei prinssi Kaarle eikä Gaspard Tavannes uskaltaisi
suojella häntä vimmastunutta kirkkoa vastaan, joka oli liian viisas
antaakseen anteeksi eräänlaisia loukkauksia. Hän saattoi pelastua
vain siinä tapauksessa, että ehtisi Loiren etelärannalle, suoraan
sanoen hugenottirannalle, ja etsisi suojaa jostakin kaupungista,
missä hugenotit olivat hyvin varustettuja, kuten Rochellestä tai St.
Jean d'Angelystä, jotta sitten voisi ryhtyä hieromaan sovintoa oman
puolueensa kanssa.
Mutta päästäkseen tämän suuren joen poikki, joka jakaa Ranskan kahteen
hyvin erilaiseen puoliskoon, hänen täytyi kulkea itäisestä portista,
sillä monen penikulman alalla Angersista oli vain yksi silta Loiren
poikki, nimittäin itään päin Tonts de Cén luona, puolen penikulman
päässä.
Tätä porttia kohti, Toussaint-kadun toiselle puolen, hän siis rohkeasti
kiidätti joukkoaan, ja vaikka naiset kalpenivat melun kuuluessa yhä
selvemmin ja huomatessaan lähenevänsä vaaraa, sensijaan että olisivat
siitä loitonneet, ja vaikka Tignonville hetken aikaa luuli hänen
menettäneen järkensä ja tarttui kreivittären ohjaksiin, niin hänen
asestetut miehensä ratsastivat täyttä laukkaa hyvässä luottamuksessa,
sillä he tunsivat hänet. Täsmällisesti kuin kellon rataslaitos
he livahtivat kadun pääpuolen poikki tunkeutuen tasaista vauhtia
eteenpäin, välittämättä ihmistulvasta, joka virtasi sinne päin,
mistä meteli kuului, ja siitä pelosta ja suuttumuksesta, jota heidän
tulonsa herätti. Vielä hetkinen, ja he näkivät edessään portin, josta
edellisenä iltana olivat saapuneet. Ja mikä suuresti ilahutti yhtä
heistä — portti oli auki.
Se olikin todella heidän onnekseen, sillä muutamaa sekuntia myöhemmin
he olisivat tulleet liian myöhään. Hälytys oli ehtinyt heidän
edelleen. Heidän rynnätessään portille juoksi eräs mies nostoristikon
ketjujen luo koettaen sitä laskea. Hän ei onnistunut ensi kerralla,
ja säikähtäen Badelonin ojennettua pistolia mies pakeni. Eräästä
varustuksesta huusi vartiosotilas heitä pysähtymään taikka hän ampuisi,
mutta ratsumiehet kiljuivat hänelle ivallisesti ja ajoivat kumisevan
holvikäytävän läpi portista ulos. Heidän edessään aukeni nyt Angersin
synkkien katujen sijaan maaseudun säteilevä kauneus, viinitarhojen
peittämiä kunnaita ja Loirea ympäröiviä vainioita, joilla myöhäinen elo
kuulsi keltaisena.