käyttää sitä hyvin. Ja silloin heinäkin palaa!
— Luuletteko niin?
— Mitä voisi yksi mies tehdä tuhatta vastaan? Eivät hänen omat
palvelijansakaan uskalla auttaa häntä.
Isä Pezelay kääntyi laihan miehen puoleen, joka vartioi ovea, ja
viitaten häntä luokseen neuvotteli hetken aikaa hänen kanssaan
matalalla äänellä.
— Ehkä voin saada kokoon parikymmentä, — vastasi mies hetken väittelyn
jälkeen. — Ja jos ne sijoitetaan hyvin, voidaan kyllä jotakin saada
aikaan. Mutta me emme ole Pariisissa, hyvä isä, jossa voidaan luottaa
teurastajien kortteliin ja miehet tietävät, että tappamalla hugenotin
tekee Jumalalle palveluksen! — Täällä — hän nykäisi olkapäitään
halveksivasti — ollaan lampaita.
— Se on kuninkaan tahto, — vastasi pappi rypistäen otsaansa.
— Niin, mutta ei Tavannesin, — sanoi mustiin puettu mies irvistäen, —
ja hän se tänään määrää täällä.
— Narri! — tiuskasi isä Pezelay. — Hänellä ei ole kahtakaankymmentä
mukanaan. Tehkää te vain niinkuin olen sanonut ja jättäkää kaikki muu
Jumalan haltuun.
— Ja teidän, hyvä herra? — vastasi toinen. — Sillä te ette sano minulle
kaikkea, mitä aiotte tehdä, — jatkoi hän irvistellen. — Hyvä, olkoon
niin. Teen kyllä oman osani, mutta toivoisin, että olisimme Pariisissa.
Pyhä Genoveva on aina hyvä palvelijoilleen.
XXIX.
PAKO.
Eräässä Angersin majatalon toisen kerroksen pienessä, likaisessa
ja kurjassa takahuoneessa, joka oli kapean kujan puolella ilman
muuta näköalaa kuin ikkunaton seinä, istui kaksi miestä nyrpeänä,
tai oikeastaan vain toinen istui, leuka käden varassa, kun taas
maltittomampi tai tulisempi toveri käveli edestakaisin. Jouduttuaan
vangiksi — sillä he olivat vankeja — he olivat aluksi toivottomina
pelänneet pahinta, ja nyt oli kaksi päivää hitaasti vierinyt heidän
ohitsensa sytyttäen ainoastaan heikon toivonkipinän heidän rinnassaan.
Mutta kun heidät komennettiin ulos vankeudestaan, pakotettiin nousemaan
hevosten selkään ja ratsastamaan, niin tämä vaihtelu, liike ja
ulkoilma lietsoivat kipinän tuleen, vaikka heillä aluksi olikin jalat
hevosen satulavyöhön sidottuina. He olivat kuiskailleet pari sanaa
toisilleen, ihmetelleet ja tuumineet. Valppaat, jöröt vartijat eivät
vastanneet mihinkään kysymykseen, ja vaikka tämä vaiteliaisuus tuntui
pahaenteiseltä ja he tunsivat hyvin sen miehen, jonka käsiin olivat
joutuneet, niin että sen olisi tullut sammuttaa tämä kipinä, niin nämä
kaksi miestä kuitenkin yhä puhalsivat sitä palamaan. Molemmilla oli
siihen oma syynsä, toisella nuoruuden joustavuus, toisella innostuneen
mielen usko. Toisen rinnassa tämä tuli oli leimahtanut suorastaan niin
ylimieliseksi luottamukseksi, että hän piti kaikkea varmana, olematta
ensinkään tyytyväinen.
— Teidän on helppoa sanoa: »Malttia!» — huusi hän astellessaan
lattialla kiihtyneenä. — Teillä ei ole muuta menetettävää kuin
henkenne, ja jos teidän onnistuisi paeta, niin olette kaikesta vapaa.
Mutta hän on ryöstänyt minulta enemmän kuin hengen. Minulta hän on
vienyt lemmittyni ja itsekunnioitukseni, paha hänet periköön! Hän ei
ole tehnyt minulle vain kerran vääryyttä, vaan kahdesti ja kolmastikin.
Ja jos hän nyt päästää minut hengissä irti, niin minä... minä tapan
hänet! — lopetti hän sähisten hampaittensa välistä.
— Teitäpä ei ole helppo tyydyttää.
— Minä tapan hänet.
— Silloin te vaipuisitte vieläkin syvemmälle, — vastasi pappi katsellen
häntä vakavasti. — Toivoisin, herra de Tignonville, teidän muistavan,
että pelastuksenne ei vielä ole varma. Teidän nykyinen mielentilanne,
sen sanon teille, ei ole mikään hyvä valmistus kuolemaan.
— Hän ei ota henkeämme! — huusi Tignonville. — Hän tietää paremmin kuin
useimmat muut miehet, kuinka on kostettava.
— Silloin hän on muita ylevämpi, — vastasi La Tribe kiivaasti. — Omasta
puolestani toivoisin olevani siitä varma, ja silloin istuisin tässä
rauhallisempana.
— Jospa voisimme paeta nyt, omasta aloitteestamme! — huusi Tignonville.
— Silloin emme pelastaisi ainoaltaan henkeämme, vaan myöskin kunniamme.
Ajatelkaapa sitä, hyvä mies! Jos voisimme paeta vastoin hänen tahtoaan!
Oletteko varma siitä, että nyt olemme Angersissa?
— Niin varma kuin voi olla se, joka on nähnyt mustan kaupungin vain
kerran tai kahdesti, — vastasi La Tribe astuen ikkunan luo, josta
puuttui lasi, ja tirkistellen kömpelön puuristikon läpi. — Mutta vaikka
voisimmekin paeta, niin olemmehan täällä vieraita. Emme tiedä minne
päin mennä emmekä sitäkään, mistä saisimme turvaa. Ja sitäpaitsi,
— jatkoi hän kääntyen ikkunan luota ja kohauttaen olkapäitään
alistuvaisesti, — ei siitä kannata puhua niin kauan kuin kuulemme noita
askelia tuolta käytävästä ja astuja pitää avainta taskussaan.
— Jos voisimme livahtaa hänen käsistään samalla tavalla kuin hän sai
meidät loukkoonsa!
— Niin, jospa! Mutta joka lattiassa ei ole luukkua.
— Mutta jos voisimme nostaa sijoiltaan jonkun lattialaudoista,
— esitti nuori mies astuen silmät lattiaan luotuina huoneen
toisesta päästä toiseen. — Taikka... kenties, — ja hän muutti
asentoaan, — voisimme murtautua katon puhki? — Katsahtaen ylös hän
tarkasteli hämähäkinseittien peittämää sälekattoa, jota kannattivat
laudoittamattomat parrut.
— Hm!
— Niin, miksi ei? Miksi emme koettaisi murtautua katon puhki? -— toisti
Tignonville, tarttui tarmonpuuskassaan seuralaisensa hartiaan ja
ravisti häntä. — Nouskaa vuoteelle seisomaan, niin yletytte siihen.
— Entä lattia sen päällä?
— Mitä vielä, eihän siellä ole mitään lattiaa. Yläpuolellamme on vain
ullakko. Katsokaapa tätä ja tätä, — ja nuori mies hypähti vuoteelle ja
työnsi kannuksenpyörän säleiden väliin.
La Triben ilme muuttui. Hän nousi hitaasti seisomaan.
— Koettakaapa vielä, — sanoi hän.
Tignonville työnsi punoittavin poskin kannuksen uudelleen säleiden
väliin ja kiersi sitä, kunnes saattoi työntää sormensa näin
syntyneeseen reikään. Sitten hän tarttui yhteen säleistä ja taivutti
sitä pitkälti alaspäin työntäen sitten aukkoon käsivartensa kyynärpäätä
myöten ja liikuttaen sitä edestakaisin. Hänen silmänsä loistivat
voitonriemuisina, kun hän katseli toveriansa putoilevien roskien läpi.
— Missä nyt on lattianne? — kysyi hän.
— Eikö kätenne osu mihinkään?
— Ei, siellä on tyhjää. Vähän ylempänä voisin koskettaa kattotiilejä, —
ja hän yritti kurottaa korkeammalle.
Vastauksen sijaan La Tribe tarttui häneen. —Alas, alas, pian! —
kuiskasi hän. — Meille tuodaan päivällistä.
Tignonville työnsi säleen takaisin niin hyvin kuin taisi ja hyppäsi
lattialle; sitten molemmat pyyhkivät kiireesti vuoteelta roskat. Kun
Badelon kahden miehen saattamana tuli sisään tuoden heidän ateriansa,
seisoi La Tribe ikkunan ääressä pimentämässä huonetta ja Tignonville
makasi äreänä vuoteella. Epäluuloisenkin katseen olisi ollut vaikea
keksiä, mitä oli tapahtunut; nämä kolme miestä eivät epäilleet mitään
eivätkä myöskään mitään keksineet. He menivät jälleen ulos, avain
kääntyi lukossa, ja portailta kuului kahden miehen loittonevia askelia.
— Nyt meillä on tunti aikaa! — huudahti Tignonville ja hypähtäen
leimuavin silmin vuoteelle alkoi hakata ja repiä säleitä. Hänen
ympärillään satoi tomua ja sirpaleita. Onneksi nämä putoillessaan
vuoteelle eivät saaneet aikaan paljonkaan ääntä, ja kuumeisen kiireesti
ponnistellen ja tomun miltei tukahuttaessa hän oli viidessä minuutissa
puhkaissut niin ison aukon, että saattoi sen läpi työntää käsivartensa.
Tämä reikä ylettyi toisesta parrusta melkein toiseen asti. Ilma oli
nyt aivan täynnä kalkintomua; molemmat miehet voivat tuskin hengittää,
mutta eivät uskaltaneet keskeyttää työtään. Nuori mies kapusi vuoteella
seisovan La Triben olkapäille ja työnsi päänsä ja käsivartensa aukosta
sisään; nojaten sitten kyynärpäitään kattoparruille hän kiskaisi
itsensä ylös aukosta ja lisäponnistuksella pääsi vihdoin nelin kontin
ullakon lattialle. Hän pysähtyi hengähtämään painaen naarmuisia ja
verestäviä sormiaan huulia vasten; sitten hän kurotti itseään alaspäin
ja auttoi toverinsa samalle edulliselle paikalle.
He huomasivat olevansa pitkällä, kapealla ullakolla, joka ei
ylimmältäkään kohdalta ollut kuutta jalkaa korkeampi. Siellä oli
tukahduttavan kuuma. Heidän kummallakin puolellaan olivat kattotiilet
jyrkästi vinossa, ja näiden välistä sirisi heikkoa valoa, joka
paljasti heille koko rakennuksen läpi kulkevan mahtavan kurkihirren ja
ullakon etäisimmässä päässä vuoliaisen, josta kohosi polvipuiden ja
poikkipönkkien verkko kurkihirttä kohti.
Tignonville, jonka näytti vallanneen luonnoton tarmokkuus, pysähtyi
vain riisuakseen saappaansa. — Rohkeutta! Kaikki käy hyvin! — läähätti
hän sitten ja kantaen saappaita kädessään kulki edellä astuen notkeasti
parrulta parrulle, kunnes saapui vuoliaisen luo. Hän kapusi sille ja
tunkeutuen polvipuiden välistä pääsi toiselle ullakolle, joka oli aivan
edellisen kaltainen. Tämän toisessa päässä kohosi karkeatekoinen,
hirsikehäinen tiiliseinä, suuresti masentaen hänen toiveitaan, mutta
kun hän lähestyi sitä, ilmestyi matalalla nurkassa, jota kohti katto
aleni, pieni neliskulmainen, tuskin kahden jalan korkuinen ovi.
Molemmat miehet ryömivät ovelle ja jäivät kuuntelemaan. — Luulenpa sen
johtavan lyijykatolle, — kuiskasi La Tribe. He eivät uskaltaneet puhua
ääneen.
— Samapa se, mitä tietä menemme! — vastasi Tignonville huolettomasti.
Hän oli entistäänkin innokkaampi, sillä on olemassa pelko, joka on
kuolemankin pelkoa pahempi. Hänen silmänsä loistivat tomunaamarin
läpi, hiki valui kasvoilta leukaa kohti, ja hän hengitti ähkyen. —
Ei ole millään väliä, jos vain pääsemme hänen käsistään, — läähätti
hän. Hän työnsi ovea häikäilemättä, se lensi auki, ja molemmat miehet
peräytyivät äkkiä huudahtaen hämmästyksestä.
He olivat luulleet, että heitä kohtaisi auringonpaiste; sensijaan
he nyt näkivät harmahtavan likaisen, avokattoisen yliskamarin. Tämä
täytti yläosan rakennuksen päätyä, joka oli hiukan korkeammalla sitä
sivustaa, missä he olivat olleet vankina. Lattialla oli likaisia
työntösänkyjä ja risaisia patjoja, lisänä vanhoja satuloita ja
rikkinäisiä hevosloimia. Kaikesta päättäen tämä oli palvelijain taikka
kurjien maankiertäjien makuupaikka. Mutta miehet, jotka polvistuneina
tuijottivat sinne uskaltamatta liikahtaa, eivät ensinkään säikähtäneet
tätä ruokottomuutta. Eikö siellä ollut ketään? Se kysymys oli heti
herännyt heidän mielessään ja sitten pannut heidän valtimonsa hurjasti
tykyttämään.
Heidän tuskaiset katseensa harhailivat toisesta ryysyläjästä toiseen,
tutkien jokaista epäilyttävää muotoa. Ja kun huoneessa yhä vallitsi
hiljaisuus, kurottivat he päitään yhä pitemmälle, kunnes saivat nähdä
yli koko lattian. Eikä vieläkään kuulunut mitään. Vihdoin Tignonville
liikahti, ryömi oviaukosta sisään, nousi seisomaan ja tirkisteli
ympärilleen. Hän nyökkäsi, ja pappi meni sinne myös, kun ei mikään
välitön vaara uhannut heitä.
He huomasivat nyt olevansa ihan likellä alaspäin johtavien kapeiden
portaiden päätä ja saattoivat nähdä portaiden alapäässä oven.
Tignonville viittasi La Tribeä odottamaan ja ryömi itse portaita
alas. Ehdittyään ovelle hän kumartui ja tirkisti rei’ästä, jonka läpi
säpinnuora kulki. Hän katseli hetkisen ja tuli sitten äänettömästi
masentuneen näköisenä jälleen ylös.
— Parasta heittää kirves järveen! — mutisi hän. — Vartija on vain
muutaman askeleen päässä ovesta, — ja raivostuneena pettyneistä
toiveistaan hän huitaisi kädellään.
— Katsooko hän tännepäin?
— Ei. Hän katselee pitkin käytävää meidän huoneemme ovea kohti. Mutta
emme voi sivuuttaa häntä.
La Tribe nyökkäsi ja hiipi erään ristikkoikkunan luo. Saattoihan olla
mahdollista, että voisi paeta tiilikaton reunaa pitkin. Mutta hän
huomasi, että ikkuna oli korkealla katossa, joka taittui jyrkästi
harjasta räystäskouruja kohti. Hän siirtyi toisen ikkunan ääreen, jonka
ristikossa pieni luukku oli auki, ja katsoi ulos. Korkealla ilmassa
huimaavassa korkeudessa lenteli valkoisia kyyhkysiä auringon paistaessa
kirkkaasti, ja katsoessaan alaspäin hän näki syvällä allaan paahtavan
torin ja siellä rivin markkinakojuja, joiden ohi liikkuvat ihmisjoukot
näyttivät kääpiöiltä. Ja kaiken tämän keskellä oli kummallinen teline!
Vaistomaisesti, ikäänkuin ihmiset olisivat alhaalta voineet nähdä hänen
kasvonsa pienessä kattoikkunassa, hän vetäytyi takaisin.
Hän viittasi Tignonvilleä luokseen ja, kun tämä oli noudattanut kutsua,
kehoitti häntä katsomaan alas. — Katsokaa! — kuiskasi hän. — Tuonne!
Nuori mies tähysteli sinne ja hengähti kiivaasti. Vaikka hänen kasvonsa
olivatkin tomun peitossa, kävivät ne kuitenkin vielä harmaammiksi.
— Teidän ei ensinkään tarvinnut pelätä, että hän päästäisi meidät
vapaiksi! — mutisi pappi miltei tahtomattaan ivallisesti.
— Ei.
— Eikä minunkaan! Tuolla riippuu kaksi köyttä — ja La Tribe huokasi
lyhyen rukouksen. Teline, joka oli herättänyt hänen huomiotaan, oli
hirsipuu, kolmesta hirsipuusta ainoa, joka oli heidän näköpiirissään.
Hänen vieressään seisova Tignonville kääntyi äkkiä ikkunasta ja
silmäili hurjasti ympärilleen. — Ehkäpä voimme puolustautua portaissa,
— mutisi hän. — Kahden miehen luulisi voivan pitää sitä vallassaan
jonkun aikaa.
— Meillä ei ole ruokavaroja.
— Ei olekaan. — Mutta äkkiä hän tarttui La Triben käsivarteen. — Nyt
minä tiedän! — huudahti hän. — Sillä tapaa voimme pelastua? Täytyy
yrittää! — jatkoi hän kiihtyneen näköisenä. — Katsokaa! — Ja nostaen
lattialta patjan, jonka ryysyjen välistä oljensänki monesta kohden
pisti esiin, hän pani sen päänsä päälle.
Patja painui joka kulmaltaan alaspäin, sillä sitä oli paljon käytetty,
ja melkein peitti hänen kasvonsa, jättäen paljaaksi ainoastaan hänen
leukansa ja muurisaven peittämät hartiansa. Hän kääntyi toverinsa
puoleen.
La Triben kasvot alkoivat hehkua Tignonvilleä katsellessa. — Saattaapa
niin olla! — huudahti hän. — Siinä on ainakin mahdollisuus, te olette
oikeassa, me voimme ehkä tuolla tavalla pelastua!
Tignonville pudotti patjan lattialle ja kiskaisi takin päältään. Sitten
hän repäisi polvihousunsa polven kohdalta, niin että ne roikkuivat
irrallaan pohkeiden ympärillä.
— Tehkää samaten! — sanoi hän. — Ja nopeasti, ystäväni, nopeasti.
Riisukaa kenkänne. Päästyämme ulos meidän täytyy kulkea katuja pitkin
näitä kantaen — hän nosti taakkansa jälleen lattialta päänsä päälle —
kunnes ehdimme yksinäiselle paikalle, ja sitten voimme...
— Piillä! Taikka uida joen poikki! — sanoi pappi. Hän oli seurannut
toverinsa esimerkkiä ja kantoi nyt samanlaista taakkaa päänsä päällä.
Revittyine ja tomuttuneine housuineen ja takki tuskin paremmassa
kunnossa hän oli hyvin kurjan näköinen. Tignonville katseli häntä
tyytyväisenä ja kääntyi portaita kohti.
— Tulkaa nyt, — kiirehti hän, — tässä ei ole varaa tuhlata hetkeäkään.
Minä hetkenä tahansa voidaan mennä huoneeseemme ja huomata se tyhjäksi.
Oletteko valmis? Lähtekäämme sitten reippaasti, sillä liiallinen
varovaisuus voi herättää epäluuloja! Ja mutiskaa jotakin ovella.
Itse hän alkoi äänekkäästi torua ja mutisten jotakin epäselvää
kompuroi portaita alas pään päällä olevan taakan raapiessa seinää
kummaltakin puolen. Tultuaan ovelle hän kömpelösti kopeloi lukkoa,
ja kun ovi aukeni, horjahti hän ulos päästäen samassa kirouksen,
ikäänkuin ei ajattelisi muuta kuin takkaansa. Badelon — sillä hänellä
oli vartiovuoro — tuijotti tätä ilmestystä, mutta seuraavassa hetkessä
hänen nenäänsä pisti patjan haju, joka ei suinkaan ollut tuoreimpia,
ja nyrpistäen nenäänsä hän peräytyi askeleen. Hänellä ei ollut mitään
epäluuloja; miehet eivät tulleet talon siitä osasta, jossa vangit
olivat, ja hän väisti sivulle antaakseen heille tietä. Pian he olivat
ehtineet hänen sivuitseen ja astuivat portaita alas hoippuen epävarmoin
askelin, ikäänkuin olisivat tuskin nähneet eteensä.
Näin pitkälle oli onni myötäinen. Onnettomuudeksi he saapuessaan
portaiden juurelle joutuivat ensimmäisen kerroksen pääkäytävään. Se
ulottui sekä oikealle että vasemmalle, eikä Tignonville tiennyt mihin
suuntaan kääntyä päästäkseen alaspäin johtaville portaille. Hän ei
kuitenkaan uskaltanut epäröidä, sillä käytävässä oli ovien kohdalla
odottamassa neljä tai viisi palvelijaa, ja etäämpänä hän näki kolme
Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä. Sitäpaitsi saattoi minä hetkenä
tahansa joku kysyä, mitä oli tekeillä, ja keksiä petoksen. Hän kääntyi
siis umpimähkään vasemmalle ja marssi rohkeasti eteenpäin, kunnes
tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännyt. Muuan mies ilmestyi käytävään
eräästä huoneesta, juuri kun he astuivat sen oven ohi, näki heidät ja
kohotti kauhistuneena kätensä.
— Mitä te teette? — huusi hän raivostuneena ja kiroten. — Kuka on
käskenyt teidät tänne?
Tignonvillestä tuntui kuin olisi kieli kuivunut kiinni kitalakeen.
Takana La Tribe mutisi jotakin tallista.
— Ja tähän aikaan päivästä! — sanoi mies. — Hyi! Mutta kuinka te
tulette tätä tietä? Oletteko juovuksissa? Kas tänne! — Hän avasi
läheltään ummehtuneen komeron oven. — Heittäkää ne tuonne, kuuletteko?
Ja pimeän tultua voitte käydä ne hakemassa. Hyi! Kumma, ettette vieneet
niitä suoraan rouvan huoneiden läpi! Ja olisipa itse herra silloin
ollut siellä! No, ettekö tee niinkuin käsken? Oletteko juovuksissa?
Tignonville heitti yrmeänä patjansa komeroon. La Tribe seurasi
esimerkkiä. Onneksi oli käytävässä huono valaistus, ja majatalossa oli
paljon apulaisia ja vieraita palvelijoita. Kellarimestari piti heitä
vain kulkureina, jotka eivät olleet sen parempaa ymmärtäneet.
— Menkää matkaanne nyt! — jatkoi hän kiukkuisesti. — Tämä paikka
ei ole teikäläisiä varten. Menkää tiehenne! Minä tulen heti! —
huusi hän sitten vastaukseksi johonkin etäiseen kutsuun miesten
lähdettyä liikkeelle ja kiirehti suorittamaan tehtävää, jonka heidän
ilmestymisensä oli keskeyttänyt.
Tignonville aikoi ottaa patjan jälleen säiliöstä, sillä kellarimestari
oli jättänyt avaimen lukkoon, mutta hänen yrittäessään avata
toinen kääntyi katsomaan, ja molempien karkurien täytyi olla häntä
seuraavinaan. Mutta hetken kuluttua he olivat taas rauhassa, ja
Tignonville kääntyi uudelleen ottamaan patjat. Mutta toisellakin kertaa
oli onni vastainen; muuan ovi aukeni askeleen päässä heistä, ja sieltä
tuli nainen, joka hätkähti nähdessään tämän oudon miehen, ja heidän
katseensa yhtyivät. Onnettomuudeksi lankesi valo juuri avatusta ovesta
Tignonvillen kasvoille, ja kirkaisten nainen mainitsi hänen nimensä
ääneen.
Vielä silmänräpäys, ja he olisivat olleet hukassa, sillä käytävän
toisessa päässä vetelehtivät palvelijat olivat kuulleet huudon ja
katselivat sinne päin. Mutta Tignonville säilytti malttinsa, painoi
kätensä naisen suulle ja työnsi hänet väkisin edellään huoneeseen,
johon hän itsekin kiirehti La Tribe kintereillään.
Huone oli tilava, ja siellä oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, jotka
olivat rukoilemassa, kun naisen huuto oli säikäyttänyt heidät, ja nyt
nousivat polviltaan. Aluksi he eivät nähneet muuta kuin kynnyksellä
seisovan Javetten rimpuilemassa villiltä näyttävän, likaisen ja
ryysyisen miehen kourissa ja luulivat mellakan alkaneen kaupungissa ja
verilöylyn uhkaavan. Carlat heittäytyi emäntänsä eteen suojellakseen
häntä, kreivitär puolestaan koki suojella nuorta tyttöä, jonka kasvot
olivat kalmankalpeat. Rouva Carlat ja eräs palvelustyttö juoksivat
kirkuen ikkunan ääreen; vielä hetkinen, ja hälinä olisi kuulunut ulos.
Tignonvillen ääni keskeytti melun. — Ettekö tunne minua? — huusi hän. —
Rouva, te ainakin tunnette? Carlat! Oletteko kaikki järjiltänne?
Nämä sanat saivat heidät jäämään kunkin paikalleen, mutta heidän
hämmästyksensä oli miltei yhtä suuri kuin äskeinen säikähdys. Kreivitär
koetti puhua ja vasta kolmannella kerralla sai äänensä kuuluvilla.
— Oletteko karanneet? — kuiskasi hän.
Tignonville nyökkäsi voitonriemusta säteilevin silmin.
— Tänne saakka on onni meitä suosinut, — sanoi hän. — Mutta he voivat
olla kintereillämme millä hetkellä hyvänsä. Minne voimme piiloutua?
Kreivitär katsoi Javetteen painaen kättään rintaansa vasten. — Ovi
kiinni, tyttö! — kuiskasi hän. — Lukkoon!
— Niin, lukitse se! He voivat sitten mennä takaovesta ulos, — sanoi
rouva Carlat, äkkiä havahtuen ja käsittäen tilanteen. — Minun kamarini
kautta! Ja kun he kerran pääsevät pihalle, voivat he mennä tallien
kautta ulos.
— Minkä kautta? — kysyi Tignonville maltitonna. — Älkää tuijotelko,
vaan...
— Tästä ovesta! — vastasi rouva Carlat kiirehtien sitä kohti.
Tignonville oli juuri seuraamaisillaan häntä, kun kreivitär asettui
oven eteen.
— Seis! — huudahti hän, eikä huoneessa ollut yhtäkään, joka ei olisi
huomannut uutta päättäväisyyttä, joka kajahti hänen äänessään, tai
hänen ryhtinsä uutta arvokkuutta. — Pysähtykää, herra, ehkä kiirehdimme
liikaa. Jos nyt menette ulos tuollaisessa valepuvussa, niin etteköhän
silloin joudu suurempaan vaaraan kuin täällä? Olen varma, ettei
henkenne ole missään vaarassa tällä hetkellä. Miksi siis antautuisitte
vaaralle alttiiksi...
— Eikö missään vaarassa, rouva? — kysyi Tignonville keskeyttäen hänet
ihmetellen. — Oletteko nähnyt hirsipuun torilla? Ettekö myönnä sitä
vaaraksi?
— Se ei ole pystytetty teitä varten.
— Eikö?
— Ei, herra, — vastasi kreivitär varmasti. — Vannon, ettei ole. Ja
minä tiedän syitä, tärkeitä syitä, miksi teidän ei sopisi nyt lähteä
ulos. Herra de Tavannes — hän lausui miehensä nimen hermostuneesti,
ikäänkuin tietoisena tästä arasta kohdasta — antoi ankaran määräyksen,
ennenkuin ratsasti täältä, että kaikkien oli pysyteltävä sisällä,
sillä mitättöminkin asia saattoi villitä kaupungin. Senvuoksi, herra
de Tignonville, pyydän, suorastaan rukoilen teitä, — jatkoi hän yhä
innokkaammin nähdessään toisen tekevän kieltävän liikkeen, — jäämään
tänne, kunnes hän palaa.
— Ja vastaatteko, rouva, hengestäni?
Kreivitär epäröi, kalveten hetkeksi, mutta ainoastaan hetkeksi. Entä,
jos hän petti itseään? Entä, jos hän toimitti entisen sulhasensa
kuolemaan? Entä jos... mutta hänen epäröimisensä kesti vain hetken.
Hänen velvollisuutensa oli selvä.
— Minä vastaan siitä, — sanoi hän kalpein huulin, — jos jäätte tänne.
Ja pyydän, rukoilen hartaasti, sen rakkauden nimessä, jota muinoin
tunsitte minua kohtaan, että jäätte tänne, lisäsi hän epätoivoisena
nähdessään toisen aikovan kieltää.
— Muinoin! — liuskasi Tignonville kiihoittaen itseään halpamaiseen
raivoon. — Sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsin! Sanokaa
mieluummin sen rakkauden nimessä, jota tunnen, rouva, sillä minä en
olekaan mikään naisellinen tuuliviiri, joka nai voittajan, menee ja
tulee hänen käskyjensä mukaan! Näyttää siltä, että te, — jatkoi hän
ivallisesti, — olette hyvin oppinut vaimon läksyn! Te tahtoisitte
pitää minua pilkkananne, niinkuin silloin yöllä asettuessanne hänen
ja minun välilleni! Tottelin teitä silloin, säästin häntä. Ja mitä
hyötyä minulla siitä oli? Kahleet ja vankeutta! Ja mitä hyötyä minulla
nyt siitä olisi? Samanlaista! Ei, rouva, — puhui hän katkerasti,
yhtä paljon Carlatille ja muille huoneessa olijoille kuin entiselle
morsiamelleen, — minä en muutu. Minä rakastin ja rakastan yhä vielä.
Minä aioin lähteä ja lähdenkin. Jos kuolema vaanisi tuon oven takana,
— hän osoitti ovea, — ja henkeni olisi täällä varmassa turvassa sen
miehen vallassa, niin astuisin kynnyksen yli mieluummin kuin ottaisin
henkeni lahjana hänen kädestään! — Ja raahaten La Tribeä mukanansa
hän kiihkein elein syöksyi kreivittären ohi, avasi oven ja katosi
viereiseen huoneeseen.