vartioi ovea. Tavannes seurasi hänen katsettaan maltittomasti. — Ei
teidän tarvitse epäillä häntä! — huusi hän. — Hän on ryöstänyt Pyhän
Pietarin pesän ja kärventänyt paavin partaa pyhitetyllä kynttilällä!
Kardinaalit ovat palvelleet häntä polvistuen, ja hän on turkkilainen,
juutalainen, munkki tai hugenotti, miten kulloinkin hyväksi näen.
Ja rouva, — sillä katseltuaan hetken sotilaan rautaisia kasvoja
pormestarin hämmästynyt katse oli siirtynyt kreivittäreen, — on
hugenotti, niin että häntä teidän ei tarvitse pelätä. Avatkaa siis
nyt vain suunne, mies, — jatkoi kreivi kärsimättömänä, — älkääkä enää
ajatelko omaa nahkaanne!
— Jospa tietäisin, teidän ylhäisyytenne, mitä te... voi, minun
oma sisarenpoikanikin, — hän vaikeni, ja hänen kasvonsa alkoivat
värähdellä, — on hugenotti! Niin, teidän ylhäisyytenne, hugenotti!
Ja sen he tietävät! — Hänen kasvoilleen kohosi raivon puna, joka
osaltaan lisäsi niiden liikutettua ilmettä. — Niin, he tietävät
sen! Ja tyrkkivät minua neuvostossa esiin ja sitten irvistelevät
selkäni takana: Lescot, joka oli pormestarina kaksi vuotta sitten ja
tahtoi naittaa tyttäreni pojalleen, ja Thuriot, joka painaa kirjoja
yliopistolle. He tyrkkivät toisiaan ja pakottivat minut esiintymään,
niin että puoli kaupunkia luulee juuri minun tahtovan tappaa hugenotit!
— Hänen äänensä katkesi jälleen. — Ja oman sisareni poika on hugenotti!
Ja tyttäreni on kotona kalmankalpea... hänen tähtensä.
Tavannes tarkasteli miestä viekkaan näköisenä. — Ehkä tyttärenne on
samaa mieltä? — sanoi hän.
Pormestari säpsähti ja kalpeni. — Herra varjelkoon! — huudahti hän. —
Suokaa anteeksi, että puhun näin rouvan läsnäollessa. Mutta joka niin
sanoo, hän valehtelee.
— Mutta hänen valheensa ei ole kaukana totuudesta.
— Teidän ylhäisyytenne!
— Vaiti, mies, Lescot on niin sanonut ja aikoo toimia sen mukaan.
Samoin Thuriot, joka painaa yliopiston kirjoja. Tahtoisitteko päästä
heidän kynsistään? No niin, kuunnelkaa siis, mitä sanon. Vaadin vain
kahta asiaa. Montako miestä on tuolla Montsoreaun kätyrillä linnassa?
Varmasti vain muutamia, sillä hän on saituri, ja jos hän kuluttaa
rahaa, kuluttaa hän herttuan palkkaa.
— Kaksitoista, mutta viisi riittää sitä puolustamaan.
— Vai niin, mutta kaksitoista ei uskalla sieltä poistua. Annetaan
heidän niittää, mitä ovat kylväneet. Ja nyt puhumme toisesta asiasta.
Pitäkää huolta, mies, että ennen aamunkoittoa pystytetään torille kolme
hirsipuuta, kussakin kaksi köyttä ja tikapuut. Ja yksi niistä on
pystytettävä juuri tämän oven eteen. Ymmärrättekö? Hyvä on, pitäkää
siis tästä huoli. Loput, — lisäsi hän julmasti hymyillen, — voitte
jättää minun huolekseni.
Pormestari nyökkäsi melkein hervottomana. — Epäilemättä, — sanoi hän,
ja hänen katseensa harhaili rauhattomasti ympäri huonetta, — on täällä
Angersissa roistojakin. Ja hirsipuut ovat omiaan roistoille. Mutta
jos sallitte minun lausua mielipiteeni, teidän ylhäisyytenne, niin on
epätietoista, tokko...
Mutta herra de Tavannesin maltti oli loppunut. — Täytättekö
määräyksen!? — jyrisi hän. — Siitä on kysymys ja se onkin ainoa kysymys.
Pormestari hätkähti niin, että miltei hypähti. — Tietysti, teidän
ylhäisyytenne, tietysti! — mutisi hän nöyrästi. — Tietysti täytän. —
Ja kumarrellen ahkerasti, mutta lisäämättä enää mitään hän poistui
huoneesta takaperoa.
Kreivi Hannibal nauroi julmalla tavallaan ja varmaankin luuli nähneensä
pormestarin viimeisen kerran sinä yönä. Siksi hän kiukustuikin, kun
tuskin minuutin kuluttua ja ennenkuin Bigot oli ehtinyt leikata paistia
ovi avautui ja pormestari ilmestyi uudelleen. Hän pujahti sisään
ja kiirehti selittämään pulmallista asemaansa, ennenkuin portailla
saavutettu rohkeus ehtisi haihtua.
— Näin ovat asiat, herra kreivi, — valitti hän. — Jos pystytän
hirsipuut ja joku hirtetään ja teillä on kuninkaan kirjeet, niin
on vain yksi roisto poissa, eikä siis mitään kiusaa ole sattunut.
Mutta jos teillä ei ole kirjeitä hänen majesteetiltaan, pannaan se
minun tiliini, ja silloin olisi kumma, elleivät he keksisi keinoa
hirttääkseen minut hyvitykseksi.
Kreivi Hannibal hymyili kolkosti. — Entä sisarenpoikanne? — kysyi hän
ivallisesti. — Ja entä tyttärenne, joka on kalpea hänen tähtensä ja voi
joutua samalle polttoroviolle kuin hänkin? Ja entä — —
— Armoa! Armoa! — huusi onneton pormestari väännellen käsiään. — Lescot
ja Thuriot — —
— Ehkä voimme hirttää Lescotin ja Thuriotin — — —
— Mutta minä en näe mitään keinoa, — voivotteli pormestari. — En
mitään, en mitään!
— Minäpä osoitan teille yhden keinon, — tiuskaisi Tavannes. — Jos
hirsipuut eivät ole paikoillaan auringon noustessa, niin hirtätän
teidät tästä akkunasta. Siinä yksi keino, mutta teette viisaammin
valitessanne toisen. Muuten teidän mieltänne rauhoittaakseni sanon
teille, että vaikka minulla ei olisikaan kirjeitä, ei kuningas aina
usko salaisimpia aikeitaan paperille.
Pormestari kumarsi. Hän vapisi ja epäröi, mutta hänellä ei ollut
valitsemisen varaa.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — minä olen käytettävissänne.
Täytän määräyksenne, tietysti täytän. Mutta, mutta — — ja ravistaen
päätään pahojen aavistusten vallassa hän kääntyi ovelle.
Mutta juuri kun hän oli melkein jo kynnyksellä, nousi kreivitär
seisaalle ja kutsui häntä takaisin.
— Herra pormestari, odottakaa vielä hetkinen, olkaa niin hyvä, —sanoi
hän. — Huomenna voi tulla selkkauksia, ja tyttärenne joutuu ehkä
vaaraan. Tekisitte viisaasti, jos lähetätte hänet minun luokseni.
Minun mieheni, — ja tätä sanaa lausuessaan hänen epäröivä äänensä kävi
varmaksi ja tyyneksi, — pitää huolta turvallisuudestani. Ja tyttärenne
on samoin turvassa minun luonani.
Pormestari näki edessään vain armollisen rouvan, joka huolehti muista
ihmisistä enemmän kuin oli tavallista hänen säätyisissään naisissa.
Hänestä ei tämän naisen poskien hehku eikä silmien lempeä loiste ollut
vaikeasti selitettävissä, ja siksi hän oli vain syvästi kiitollinen,
heltyen kyyneliin asti. Nöyrästi kiittäen pormestari suostui
tarjoukseen, joka koski hänen lastaan, ja poistui silmiään pyyhkien.
Hänen mentyään, ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kääntyi
Tavannes kreivittären puoleen, joka yhä seisoi.
— Olettepa kovin luottavainen tänä iltana, —sanoi hän ivallisesti.
— Hirsipuut eivät nähtävästi pelota teitä. Ehkäpä pelottaisi, jos
tietäisitte, ketä varten on aiottu se, joka pystytetään tänne oven
eteen?
Kreivitär loi häneen tutkivan katseen ja puhui uhmaavalla äänellä. —
Sitä en usko! Te, joka pelastatte Angersin, ette syökse häntä turmioon!
— Mutta hän oli nainen, hänen mielentilansa muuttui, ja rohkeus katosi,
samalla kun veri pakeni hänen kasvoiltaan. — Voi ei, ettehän te sitä
tee! — valitti hän. Hän lankesi kreivin eteen polvilleen ja kohotti
ristissä olevia käsiään. — Jumala panee sen sydämeenne, että säästätte
häntä... ja minua!
Kreivi nousi tukahuttaen kirouksen ja mennen hänestä parin askeleen
päähän. Hänen äänensä oli käheä ja kuului väkinäiseltä. — Menkää pois!
— sanoi hän. — Menkää taikka istukaa! Kuuletteko? Te koettelette
kärsivällisyyttäni liian paljon.
Mutta kreivittären mentyä hänen kasvonsa säteilivät. Hän oli saanut
tämän naisen ja kaiken muunkin juuri sille kannalle kuin oli
suunnitellut. Huomenna odotti häntä voitonriemu. Huomenna se, joka oli
maahan painettu, kohotettaisiin taas pystyyn.
Hän ei aavistanut, mitä yksi päivä voi tuoda mukanaan.
XXVIII.
PIENESSÄ KAPITULISSA.
Oli kulunut tunti auringonnoususta, ja Angersissa myymälät ja
kauppakojut olivat jo auki tai niitä aukaistiin paraikaa silloisen
aikaisen tavan mukaan. Maalaisväkeä tunkeili kaikista porteista
mustan kaupungin synkille kaduille tuoden maitoa ja hedelmiä, ja
vaimot tinkivät kalojen hinnasta ovien ja akkunoiden ääressä tai
hieroivat kauppaa linnuista. Sillä ihmisten täytyy syödä, vaikka Ste.
Croix-torille onkin pystytetty hirsipuita, kaksinkertaisia, korkeita ja
mustia vehkeitä, joista kustakin riippuu heiluvia köysiä, ikäänkuin ne
olisivat kaksinkertaisia kysymysmerkkejä.
Mutta hirsipuut tarvitsevat myös ravintoa, ja maasta hirteen oli niihin
aikoihin niin lyhyt matka, että mies väliin riippui köydessä, ennenkuin
ehti sitä huomatakaan. Mitä pikemmin siis leipävasut tyhjenivät
ja maamoukka, joka saa kaikki maksaa, pääsi kaupungin porttien
ulkopuolelle, sitä tyytyväisempi ainakin hän sai olla. Torilla oli sen
vuoksi kova kiire. Huudot olivat hiljaisempia tavaroita tarjoillessa,
ja tuskin odotettiin vanhintakaan ostajaa. Kun hinnasta oli sovittu,
kiirehtivät arimmat ostajat sulkeutumaan jälleen taloihin, mutta
rohkeammat, jotka uskalsivat käydä Ste. Croix-torilla saadakseen
omin silmin nähdä, oliko huhussa perää, puhelivat katujen kulmissa
ja kujilla karttaen aukeita paikkoja ja katselivat näitä uhkaavia
valmistuksia kaukaa. Kaameat mustat hirsipuut, jotka seisoivat
tuomiokirkon edustalla auringonpaisteessa, heittivät varjonsa yli
koko Angersin. Pelon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, missä ihmiset
kuiskailivat, ja luostarissakin, joissa miehet pureskelivat kynsiään
voimattoman raivon vallassa. Mitä hyvänsä kreivi Hannibal aikoikin
ilmoittaa kaupungille, ei ollut luultavaa — ja tunti tunnilta yhä
vähemmän luultavaa —, että kukaan häntä vastustaisi.
Hän oli siitä selvillä kävellessään auringonpaisteessa majatalon
edustalla, kannusten helistessä kiviä vasten joka kerta, kun hän
kääntyi, ja sadan tähystelevän silmän seuratessa hänen liikkeitään.
Nähtävästi ei ollut vaikea hallita tai kulkea omia teitään tässä
maailmassa. Mutta samassa hän muisti, ettei kaikilla ollutkaan hänen
malttiaan eikä sitä ylenkatsetta kaikkea heikkoa ja epäonnistunutta
kohtaan, joka helposti muuttui sääliksi. Nyt hän piti Angersia
vallassaan, masentaen sitä hirsipuillaan. Montsoreausta voisi
tulla vastusta, mutta vain mitätöntä, sillä hän tunsi Montsoreaun
ja sen seikan, jolle kuvernöörin sijainen pani enemmän arvoa kuin
hyödyttömälle verenvuodatukselle.
Ehkäpä hän ei olisi tuntenut itseään niin varmaksi, jos olisi
tiennyt, mitä paraikaa tapahtui pienessä St. Aubinin luostarissa
siinä huoneessa, jota Angersissa sanottiin pieneksi kapituliksi.
Se oli pitkulainen; kaarikatto oli gootilainen, ja seiniä verhosi
lautapäällystys, joka oli tummaa pähkinäpuuta ja ylettyi niin korkealle
kuin pitkä mies voi kurottaa. Valoa tuli huoneeseen niukasti kolmesta
rautaristikkoisesta ikkunasta, jotka olivat pienen nurmikkoisen
sisäpihan, benediktiinimunkkien viimeisen lepopaikan puolella. Ensi
silmäyksellä tämä huone itsekin näytti kaikenlaisen vanhan rojun
säilöltä. Pitkin seiniä oli kuorilaulajien hylkääminä kasoittain ohuita
isokokoisia, likaisia pergamentteja, lehtien kulmat käpristyneinä;
siellä täällä niiden seassa lojui joku paksu metallihaoilla somistettu
teos, jossa yhä ruostuivat ketjut pulpettiin taikka saarnatuoliin
kytkemistä varten. Rikkinäinen alttari täytti yhden nurkan, toisessa
oli jalustalla kummallinen, rikkinäinen kartta, ja muissa kahdessa
oli sekaisin haalistuneita vaakunakilpiä ja lippuja, jotka olivat jo
viimeisen kerran olleet pyhäinpäivän juhlakulkueessa ja nyt vähitellen
hajosivat tomuksi, vieläpä paksuksi tomuksi, sillä koko huone oli sitä
täynnä.
Sittenkin käytettiin pitkää tammista pöytää, joka täytti huoneen
keskustan, niin ahkerasti, että se kiilsi, samoin kuin suuret
metalliset kirjoitusneuvot. Ja vaikka pöydän ympärillä istuvat
seitsemän miestä ensi silmäyksellä ja tässä koleassa valaistuksessa
näyttivät yhtä ruostuneilta ja haalistuneilta kuin roju heidän
takanaan, riitti jo toinen silmäys heidän teräviin leukoihinsa
ja nälkäisiin silmiinsä ilmaisemaan, että heissä oli yllinkyllin
elinvoimaa.
Se, joka istui suuressa nojatuolissa pöydän päässä, oli oikeastaan
pikemmin lihava kuin laiha. Hänen valkoiset kätensä olivat
huolellisesti hoidetut, ja sormissa välkkyi sormuksia. Hänen suunsa
osoitti turhamaisuutta, ja leuka painoi leveätä pitsikaulusta,
joka olisi kelvannut vaikkapa kardinaalille. Mutta vaikka tätä
piispansijaista kuunneltiin kunnioittavasti, saattoi kuitenkin panna
merkille, että kohta kun hän oli päättänyt puheensa, hänen kuulijansa
katsoivat hänen vasemmalla puolellaan istuvaa pappia, isä Pezelaytä,
odottaen tämän lausuvan mielipiteensä, ennenkuin itse puhuivat. Isä
Pezelay oli todellakin tarmollaan alistanut valtaansa angersilaiset,
niin papit kuin muunkin väestön, niinkuin hän oli hallinnut Pariisinkin
uskovaisia, jotka tunsivat hänet hyvin. Usein erehdytään pitämään
vihan synnyttämää intoa todellisena voimana, ja hän, joka oli omin
silmin nähnyt, kuinka Pariisissa oli tehty, puhui niin vakuuttavasti ja
käskevästi, että aremmat luonteet helposti ja nopeasti mukaantuivat.
Mutta hirsipuut ovat kammottavia, ja kirjanpainaja Thuriot, jonka
turhamaisuutta oli mairitellut kutsu tähän salaiseen istuntoon, alkoi
epäillä tehneensä viisaasti, kun sinne saapui. Samaa mietti myös
Lescot, joka juuri yritti puhua.
— Mutta jos herra de Tavannesin määräys kuuluu, ettei saa ryhtyä
mihinkään toimiin, — aloitti hän epäröiden, — niin ette kai, arvoisa
isä, tahdo meitä vastustamaan kuninkaan tahtoa?
— Herra varjelkoon, ystäväni! — vastasi isä Pezelay mahtipontisesti.
— Mutta hänen majesteettinsa tahto on, että työskentelemme Jumalan,
pyhimysten ja pyhän kirkon kunniaksi. Kuinka? Onko se, mikä oli
Saumurissa laillista, täällä laitonta? Onko se, mikä Toursissa
oli laillista, käynyt täällä laittomaksi? Mitä kuningas itse teki
Pariisissa, nimittäin epäuskoisten perinpohjainen hävitys ja pyhän
kaupungin puhdistus, onko se hänen tahtoansa vastaan täällä? Ei, hänen
tahtonsa on, että täällä tehdään samoin kuin Pariisissa ja Toursissa
ja Saumurissa on tehty. Mutta hänen lähettiläänsä on uskoton. Nainen,
jonka hän on ottanut povelleen, on lumonnut hänet suloillaan ja
noituudellaan ja kääntänyt hänen mielensä niin, että hän kieltää sen
sanoman, joka hänet on lähetetty tuomaan.
— Oletteko kaiken erehdyksenkin varalta varma, että hänellä on
sensuuntaisia kirjeitä, hyvä isä? — uskalsi kirjanpainaja kysyä.
— Kysykää hänen ylhäisyytensä piispan sijaiselta! Hän tuntee ne kirjeet
ja niiden sisällyksen.
— Ne tarkoittavat juuri tätä, — vastasi päädiakoni hiukan jörösti,
naputellen sormillaan pöytää. — Minä itse olin kansliassa ja näin ne.
Ne ovat samanlaisia kuin ne kirjeet, jotka lähetettiin Bordeauxiin.
— Siinä tapauksessa ne toimenpiteet, joihin hän on ryhtynyt, tähtäävät
hugenotteihin, — sanoi Lescot, entinen pormestari, hengähtäen
helpotuksesta. Thuriotinkin kasvot kirkastuivat. — Hän varmaankin aikoo
hirttää pari heidän johtajistaan, ennenkuin käy käsiksi itse laumaan.
— Sitä en usko! — huusi isä Pezelay kimakalla, vihlovalla äänellään.
— Sanon teille, että se nainen on lumonnut hänet, eikä hän koskaan
ilmoita kirjeiden todellista sisältöä.
Hetken aikaa oli huoneessa hiljaista. — Mutta kuinka hän uskaltaisi
niin tehdä, kunnioitettava isä? — kysyi sitten Lescot hitaasti ja
epäilevästi. — Mitä? Salaisiko hän kuninkaan kirjeet?
— Ei ole mitään sellaista, jota hän ei uskaltaisi, eikä ole koskaan
ollutkaan, — vastasi pappi kiivaasti, sillä muisto siitä, kuinka
Tavannes oli Louvressa niin taitavasti kääntänyt kuninkaan vihan häntä
vastaan, valoi myrkkyä hänen ääneensä. — Nainen, joka asuu hänen
luonaan, on pahan hengen lapsi. Hän on lumonnut taikakeinoillaan.
Hänellä on pedon merkki rinnassaan, ja häntä varten tuli jo viriää.
Läsnä olevia maallikoita värisytti. Heitä vastapäätä istuvat kaksi
munkkia tekivät ristinmerkin mutisten: »Väisty, saatana!»
— Teidän on päätettävä, — jatkoi pappi katsoen heitä kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa, — tahdotteko asettua hänen vai Jumalan
enkelin puolelle. Sillä sen sanon teille, että kukaan muu ei pannut
jumalallista tuomiota toimeen Pariisissa! Jumalan enkeli piteli miekkaa
myös Toursissa eikä kukaan muu! Ja juuri hän sitä täälläkin pitää!
Oletteko hänen puolellaan vai häntä vastaan? Oletteko hänen vai sen
naisen puolella, jolla on pedon merkki? Oletteko Jumalan puolella vai
häntä vastaan? Sillä hetki lähenee. Aika on tullut. Teidän täytyy
valita. — Ja lyöden kämmenellään pöytään hän kumartui eteenpäin ja
tarkastaen kiiluvilla silmillään kutakin vuorostaan hän huusi: —Teidän
täytyy valita.
Päädiakonin vuoro tuli viimeiseksi.
Tämä liikahteli levottomana tuolillaan, hänen kasvonsa olivat entistään
hiukan kellahtavammat, ja posket näyttivät pullottavan tavallista
veltompina.
— Jospa veljeni olisi täällä! — mutisi hän. — Jospa herra de Montsoreau
olisi saapunut!
Mutta isä Pezelay tiesi, kenen tahto pääsisi voitolle, jos Montsoreau
tapaisi Tavannesin sopivalla hetkellä. Siksipä olikin papin tarkoitus
ollut ja oli yhä vieläkin yllättää Montsoreau, piirittää hänet heti,
kun hän saapuisi kaupunkiin, ulvovalla roskajoukolla, joka oli jo
ryhtynyt väkivaltaan, ja panna hänet heidän johtajakseen, heidän
pantikseen, ennenkuin hän ehtisi huomata, keiden kanssa oli joutunut
tekemisiin.
Mutta kuinka kaiken tämän saisi toimeen, niin kauan kuin hirsipuut
olivat pystyssä? Niiden luodessa varjonsa tämän kokoushuoneenkin pöydän
yli ja synkistäessä hänen innokkaimpien liittolaistensa kasvot? Tämä
ajatus teki papin vähäksi aikaa epävarmaksi, ja jollei yksityinen,
otsassa olevan arven kosketuksesta yhä yltyvä viha olisi lietsonut
hänen tekopyhyyttään, olisi hän varmaankin Angersin roskajoukon tavoin
taipunut vastahakoisesti ja sadatellen Angersia hallitsevan käden
valtaan. Mutta kun vihan siivet olivat kantaneet häntä pitkälle eikä
hän kuitenkaan saisi mitään aikaan... kun hän oli saapunut julkisesti
saarnaamaan ristiretkeä ja sitten täytyisi hiipiä nöyryytettynä
tiehensä, vaikka oli laahannut piispan sijaisen tänne, liehitellyt,
houkutellut ja uhkaillut vuorotellen — ja kaikki turhaan! Se oli kovin
katkeraa, kun koston muruset, joiden esimakua hän oli jo saanut,
maistuivat niin suloisilta.
Sillä se kosto, jota pappi oli suunnitellut yön pimeinä hetkinä aivojen
työskennellessä niin kuumeisesti, ettei hän voinut nukkua, ei ollutkaan
mikään tavallinen, maallikon keksimä, typerä ja kömpelö kosto. Häntä ei
ensinkään tyydyttänyt se, että saisi nähdä kreivi Hannibalin ryömivän
tomussa. Ei, vaan se, että saisi riistää hänen sylistään naisen,
jonka tähden hän oli syntiä tehnyt, kätkeä hänet johonkin luostariin
soppeen ja jättää hänet kidutukselle ja häpeälle alttiiksi ja lopuksi
polttaa hänet roviolla noitana: sellainen kosto oli papista yön hetkinä
tuntunut suloiselta.
Mutta näissä oloissa se näytti mahdottomalta. Kaupunki oli pelon
vallassa; pappi tiesi, ettei Montsoreauhon ollut luottamista, sillä hän
oli ahne ja ryösti mielellään. Kun siis päädiakoni tuumi avuttomana:
— Meidän tulee odottaa, — vastasi pappi ankarasti: — Ei herra de
Montsoreauta, arvoisa isä, vaan tulee luottaa Angersin hurskaisiin
asukkaisiin! Meidän tulee huutaa kaduilla: »He pilkkaavat Jumalaa! He
häpäisevät Jumalaa ja hänen äitiään!» Sillä tavalla, ainoastaan sillä
tavalla voimme hävittää tuon saastaisen joukon.
— Aamen, — mutisi St.-Benoisin pappi kohottaen päätään, ja hetken aikaa
hänen tylsät silmänsä leimusivat. — Aamen, aamen! — Sitten hänen päänsä
painui jälleen rintaa vasten.
Mutta Angersin papit katselivat epäröiden toisiaan ja arasti niitä,
jotka puhuivat. Tämä ravinto oli heille liian väkevää. Ja Lescot ja
Thuriot liikahtelivat levottomina.
— En käsitä, — mutisi Lescot vihdoin arasti.
— Mitä ette käsitä?
— Mitä voimme tehdä?
— Väkijoukko tietää, — vastasi isä Pezelay kiivaasti. — Luottakaa
heihin.
— Mutta ilman johtajaa he eivät ryhdy mihinkään.
— Siinä tapauksessa minä tahdon heitä johtaa.
— Sittenkin minua epäilyttää, arvoisa isä, — sopersi Lescot, ja
Thuriotkin nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Siihen aikaan pystytettiin
hirsipuita mieluummin maallikoita kuin papistoa varten.
— Te epäilette! — huusi pappi. — Vai niin! — Hänen ilkeät silmänsä
siirtyivät toisesta toiseen ja heistä muihin. Hän huomasi, että
kaikki olivat samaa mieltä, lukuunottamatta St.-Benoisin pappia. —
Te epäilette! No niin, kyllä minä näen, mitä se merkitsee. Näin on
asianlaita, — jatkoi hän hitaasti ja muuttuneella äänellä. — Kuninkaan
tahto ei merkitse mitään Angersissa. Hänen käskynsä ei täällä päde. Ja
pyhä kirkko saa turhaan pyytää apua sortajaansa vastaan. Minä sanon
teille, että noita, joka on lumonnut hänet, on lumonnut teidätkin.
Olkaa siis varuillanne, ettei teidän käy niinkuin hänen! Ja ettei tuli,
joka polttaa noidan, polta teidän kotejanne.
Molemmat porvarit tekivät ristinmerkin, kalpenivat ja vapisivat.
Angersissa pelättiin suuresti noituutta, ja jos siitä joutui
syytteeseen, oli vaara hirvittävä. Munkitkin näyttivät säikähtyneiltä.
— Jospa... veljeni olisi täällä, — toisti päädiakoni avuttomana, — niin
voitaisiin jotakin toimittaa.
— Ihmisen apu on turha, — vastasi pappi ankarasti ja tehden ylevän
liikkeen kädellään ikäänkuin lähtömerkiksi. — Teidän luotanne käännyn
sen puoleen, joka on teitä mahtavampi, — ja nojaten päätään käsiinsä
hän kätki kasvonsa.
Varapiispa ja munkit katselivat häntä ja sitten huolestuneina
toisiansa. Heidät kaikki valtasi sama halu lopettaa jo tämä asia,
päästä siitä eroon, pelastua; ja toinen toisensa jälkeen he nousivat
paikoiltaan niin noloina kuin piesty koira, mutisivat häveten pari
anteeksipyytävää sanaa ja kiirehtivät ulos huoneesta. Lescot ja
kirjanpainaja eivät myöskään vitkastelleet, ja tuskin oli minuuttiakaan
kulunut, kun molemmat vieraat saarnamiehet, pariisilaiset papit, olivat
yksin huoneessa, lukuunottamatta laihaa, likaiseen mustaan pukuun
puettua luostarin palvelijaa, joka oli koko neuvottelun ajan istunut
ovensuussa.
Kumpikaan ei puhunut, ennenkuin viimeinenkin laahustava askel oli
häipynyt kuuluvista. Silloin isä Pezelayn ja toisen papin katseet
kohtasivat toisensa. He silmäilivät toisiaan hyvän aikaa.
— Mitä arvelette? — mutisi Pezelay vihdoin.
— Märkä heinä, — vastasi toinen uneksivasti, — syttyy hitaasti, mutta
palaa kuitenkin, jos vain tuli on kyllin vahva. Milloin hän ilmaisee
tahtonsa?
— Kello kaksitoista.
— Raatihuoneessako?
— Niin on sanottu.
— Se on noin kolmensadan askeleen päässä Ste. Croix-torilta, ja hänen
täytyy mennä sinne vartioston saattamana, — jatkoi St.-Benoisin pappi
uneliaaseen tapaansa. —-Hän ei voi jättää monta miestä asuntoonsa
naisen luo. Jos hänen poissa ollessaan hyökättäisiin taloon...
— Hän palaisi ja... — Isä Pezelay ravisti päätään, ja hänen poskensa
kävivät hiukan kalpeammiksi. Varmaankin hän mielikuvituksessaan näki
enemmän kuin sanoi.
— _Hoc est corpus_, — mutisi toinen. — Jos hän kohtaisi meidät juuri
silloin matkalla asuntoonsa, ja meillä olisi kello, kirja ja kynttilä,
pysähtyisikö hän?
— Hän ei pysähtyisi! — sanoi isä Pezelay.
— Eikö?
— Minä tunnen sen miehen.
— No sitten... — mutta lauseensa lopun St.-Benoisin pappi kuiskasi
päätään kurkoittaen niin hiljaa, ettei hänen takanaan laiha mieskään,
joka kuunteli ahnaasti esimiehensä sanoja, sitä käsittänyt. Mutta että
hän puhui kyllin selvästi kuulijalleen, sitä todistivat isä Pezelayn
kasvot. Hämmästys, pelko, toivo, voitonriemu, kaikki nämä väreilivät
vuorotellen hänen kalpeilla, laihoilla kasvoillaan, mutta ennen kaikkea
viekas, vahingoniloinen ilkeys, ikäänkuin paholaisen silmät olisivat
tirkistelleet naamarin takaa.
Kun toinen vihdoin vaikeni, hengähti Pezelay syvään.
— Se on rohkeaa, rohkeaa! — mutisi hän. — Mutta oletteko miettinyt
erästä seikkaa? Se mies, joka johtaa...
— Hyökkäystä? — kuiskasi toinen kikattaen. — Hän voi joutua kärsimään,
niinkö? Hyvin mahdollista, mutta se on joku muu kuin te tai minä. Se,
joka oli viimeisenä täällä, hän on ensimmäisenä siellä. Varapiispa, jos
vain saamme hänet myöntymään, hän kun tietää, että hänenkin varalleen
on marttyyrikruunu. — Himmeissä silmissä välähti inhoittava mielihyvä.
— Entä se hälytys, joka saa hänet poistumaan raatihuoneesta?