Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän
haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan?
Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa?
Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi
tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?
Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei
väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä
yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla
toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän
tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa olivat
jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän
silmiinsä.
— Kahden tunnin päästä olemme Angersissa, — sanoi kreivi. — Olipa
todella vahinko, madame, että kun yhdessä varastitte kirjeeni, ette
menneet askelta pitemmälle. Teidät yllätettiin, muuten kai en enää
olisi hengissä.
Silloin kreivitär nosti päätään ja katsoi miestään niin hämmästyneenä
ja niin nuhteleva ilme kosteissa silmissään, että kreivi
tahtomattaankin hiljensi ääntään lausuessaan viimeistä sanaansa.
— Tarkoitatteko... että aioin murhata teidät? — kysyi kreivitär. —
Mieluummin olisin leikannut käteni poikki. Mitä tein, —ja nyt hänen
äänensä oli aivan varma, vaikka matala, — sen tein pelastaakseni
uskolaisiani. Ja jos se täytyisi tehdä uudestaan, niin sen myöskin
tekisin.
— Ja sen te uskallatte kertoa minulle suoraan vasten kasvoja?
— huudahti kreivi salaten tunteitaan, jotka olivat tukahuttaa
hänet.—Tekisittekö sen uudestaan, todellako? _Mon Dieu_, teidän
sietäisi saada pieni opetus.
Hän kohotti ratsupiiskansa sivaltaakseen hevosia, jotta ne jälleen
lähtisivät liikkeelle. Kreivitär luuli uhattavan itseään ja tällä
kertaa vihdoinkin väisti, mutta piiska läimäytti hevosta lavan kohdalle
saaden sen hypähtämään eteenpäin. Kreivi Hannibal puri hammasta
kalpeana.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi hän tylysti. — Olemme jääneet jälkeen!
— Ja ratsastaen kreivittären takana sivaltaen silloin tällöin hänen
hevostaan hän pakotti sen juoksemaan ravia, kunnes he saavuttivat
palvelijansa.
XXVII.
MUSTA KAUPUNKI.
Oli jo myöhäinen ilta, kun he väsyneinä saapuivat rasittuneilla
hevosillaan Angersin etukaupunkiin ja näkivät edessään matkansa pään.
Iltarusko oli jo häipynyt taivaalta, mutta ilma oli vielä lämmin
päivän helteestä, ja tätä opaalinväristä taustaa vasten Angersin
linnan jättiläishahmo, joka kirkkaalla päiväpaisteellakin kohoaa
synkkänä ja uhkaavana Mayenne-virran rannalta, erottautui mustana ja
teräväpiirteisenä. Sen alapuolella joen kummallakin rannalla ylenivät
kaupungin tornit ja huiput harjakattoisten talojen epämääräisestä
ryhmästä, jossa siellä täällä näkyi lahonnut, kyyhkysten tyyssijaksi
joutunut kaariportti Ludvig Pyhän ajoilta taikka tuulimyllyn kapeat
siivet.
Kaupunki näytti tummalta vaaleaa taivasta vasten, säilyttäen tiukasti
salaisuutensa. Tuhannet ihmiset olivat tulleet ulkosalle nauttiakseen
illan viileydestä pihoilla ja lehtikujilla. Ainoastaan hiljainen kohina
ilmaisi, että kaupungin suonissa sykki elämä.
Sittenkin kreivitär nähdessään sen katot tunsi jonkinlaista onnea ensi
kertaa tänä päivänä. Vaikka hän saisikin kärsiä, oli hän kuitenkin
pelastanut. Nuo talot olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Tuossa
hiljaisessa kohinassa olivat niidenkin naisten ja lasten äänet, jotka
hän oli pelastanut. Ajatellessaan tätä ja katsellessaan kaupunkia
läikähti hänen rinnassaan lämmin rakkauden ja hellyyden aalto, huuhtoen
pois kaiken katkeruuden. Hänet valtasi syvä nöyryys ja ääretön
kiitollisuus, ja hänen päänsä painui alemmas hevosen kaulalle, mutta
tällä kertaa ei häpeästä, vaan hartaudesta.
Jos hän olisi tiennyt, mitä tapahtui noiden kattojen alla, jotka
yö liitti yhteisen hämärän peittoon, jos hän olisi voinut lukea ne
ajatukset, joista tällä hetkellä monet rohkeatkin porvarit kalpenivat
ison torin läheisissä taloissa, olisi hän ollut vieläkin kiitollisempi.
Sillä tällä hetkellä oli perähuoneissa polvistuneita naisia
rukoilemassa kuumeinen hehku silmissään, ja miehet koettivat ulkona
näyttää rohkeilta, vaikka sydän oli pakahtua pelosta, toisten miesten
katsellessa heitä karsaasti, kuvitellen näkevänsä heidän ruumiinsa jo
käärinliinoissa.
Sillä Angersiin oli saapunut kaamea uutinen, eikä kukaan tiennyt
millä tapaa. Siitä oli saatu vihiä noin kolme päivää sitten. Miehet
olivat lukeneet toisten miesten katseista. Jonkun äkäpussin kieli tai
solvaistun naisen pilkkanauru oli sitä levittänyt, ilman linnut olivat
samaa liverrelleet. Siitä oli kuiskailtu sydänyön äänettömyydessä
toisesta ullakkoikkunasta toiseen vanhan kaupungin kapeiden kujien
poikki; siitä oli puhuttu luostarin rautaristikkoisten akkunain
takana ja rannalla lautatarhoissa. Huhu kertoi kymmenentuhannen,
viidenkymmenentuhannen, sadantuhannen saaneen Pariisissa surmansa ja
Orleansissa kaikkien. Tuon miehen sisar oli muka tapettu Toursissa,
ja tuon poika Saumurissa. Koko Ranskan halki oli lentänyt se sana,
että hugenottien on kuoltava, ja tässä levottomassa kaupungissa oli
saman katon alla pelkoa ja vihaa, raivoa ja himoa. Seinän toisella
puolella väijyi julmasilmäinen murhamies, toisella puolella lepäsi
uhri tuijottaen ovenripaa ja vavisten jokaista lähenevää askelta.
Väkevät miehet maistoivat kuoleman katkeruutta, ja naiset puristivat
pienokaisiaan rintaansa vasten ja hymyilivät niille tuskaisesti.
Puuttui vain merkki verilöylyyn. Muutamat odottivat sitä Saumurista,
jossa paavinuskoinen Anjoun herttua ja varamaaherra Montsoreau asui.
Toiset odottivat sitä suoraan kuninkaalta Pariisista. Se saattoi saapua
minä hetkenä hyvänsä, päivällä tai yöllä, ja viranomaisilla kuului
olevan yhtä mittaa istuntoja sitä odotettaessa. Ei siis kumma, että
ullakkojen päätyakkunoista ja korkealle sovitetuista kattoluukuista
monet kauhun riuduttamat kasvot tähyilivät pohjoista ja itää kohti;
pelko teroitti heidän kuntoaan ja he olivat kuulevinaan kesken
kaupungin hälinän rautaisten kavioiden kopsetta tuomiota tuotaessa.
Epäilemättä väestön enemmistö halusi rauhaa, niinkuin Ranskan
enemmistö aina on halunnut. Mutta tuomiokirkon tienoilla ja
niillä kujilla, joiden varrella lukkarit asuivat, luostarin
vierashuoneissa ja oppilaitosten pihoilla, kaikkien niiden kesken,
joiden elinkeinoa tämä uusi usko uhkasi, vallitsi kiihtymys ja
mieltenkuohu ikäänkuin häirityssä mehiläispesässä. Yhtäällä oltiin
tyytymättömiä viranomaisiin, — miksi he odottivat? Toisaalla tehtiin
salaisia sopimuksia ja suunnitelmia; kaikkialla hiottiin aseita ja
valettiin kuulia. Vanhalla kaunalla, uudella kilpailulla, tiedemiehen
katkeruudella, papin suvaitsemattomuudella, kaikella oli nyt hyvä
tilaisuus vihdoin purkautua. Kenenkään ei tarvinnut lähteä tästä
juhlasta nälkäisenä!
Juuri tähän luokkaan kuului se mies, joka vakoilemaan lähetettynä
ensin keksi kreivi Hannibalin joukon lähestyvän. Hän kiirehti tuomaan
kaupunkiin tätä uutista, ja matkamiesten saapuessa kaupungin portille
ja valojen juuri alkaessa tuikkia akkunoista ja markkinakojuista vilisi
hämärille kaduille ihmisiä, jotka juoksivat heitä vastaan toitottaen
tätä sanomaa. Tuskin olivat väsyneet ja matkasta tomuttuneet vieraat
ehtineet porttiholviin, kun huomasivat olevansa keskellä suurta
ihmisjoukkoa, joka liikkui heidän mukanaan ja tunkeili ympärillä,
milloin paljastaen päänsä, milloin syytäen kysymyksiä tai huutaen:
»Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!» Tungoksen yläpuolella syttyi
valoa akkunoihin, ja kaiken tämän yllä vanhojen hirsitalojen sirot,
kallistuvat päädyt katselivat tätä kiirettä ja hälinää.
He kulkivat pitkin kapeaa katua, missä kreivi Hannibalin ohjasten
kohdalla juoksevan ja tavantakaa hänen kasvojaan tutkivan roskaväen
oli vaikea väistää hevosten jalkoja. Sitten he joutuivat suuren kirkon
eteen, jonka avoimista ovista heitä vastaan tuli suitsutuksen ja
palavan vahan tuoksu. Osa seurakuntaa oli kuullut hälinän ja pyrkinyt
ulos seisten yhteen ahdettuna portailla pääoven kaksinkertaisen holvin
alla.
Kun kreivitär ratsasti kirkon ohi, tanakka, asestettu mies kummallakin
puolellaan, sattui hänen katseensa erääseen rappusilla seisovaan
mieheen, joka oli pitkä, laiha, tomuiseen mustaan pukuun puettu, ja
vaikka hän ei tuntenut miestä, näkyi tämä yhtä hartaasti tarkastelevan
kreivitärtä, sillä kun heidän katseensa yhtyivät, tarttui mies
naapurinsa olkapäähän ja viittasi kreivittäreen. Joko tämän liikkeen
tarmo taikka miehen ohuet huulet ja pahansuovat silmät hyydyttivät
veren kreivittären suonissa ja saattoivat hänet oudosti värisemään.
Tähän asti hän ei ollut pelännyt mitään, paitsi miestään. Mutta tällöin
kävi hänelle ilmeiseksi tuollaisen tungoksen voima ja pakottavaisuus,
ja hän näki ympärillään ne rajut intohimot, jotka yksikin sana
päästäisi valloilleen. Ja katsahtaessaan sivuillaan ratsastaviin
tuimiin miehiin hän oli näkevillään heidän kasvoissaan levottomuutta.
Hän katsahti myös taakseen. Siellä kreivi Hannibalin miehet tulivat
jalka jalassa kiinni, ympäröiden naispalvelijoita joka puolelta ja
siten suojellen heitä väkijoukon liialliselta puristukselta. Heidänkin
kasvoillaan kreivitär luuli näkevänsä levottomuutta. Ei siis ollut
kumma, että hänen Pariisissa kokemansa kohtaukset palasivat hänen
mieleensä ja värisyttivät hänen jo ennestään liiaksi rasittuneita
hermojaan.
Hän alkoi vavista. — Uhkaako... vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka
ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?
Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu
satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin
askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka
tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja
moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää
ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon.
Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön
puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes
oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne
ja...
— Kuningas! Kuninkaan sana ja lupa! — vastasi mies.
— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen
lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?
— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen
osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette...
kolmijalkaisen hevosen selkään!
— Mutta hänhän tulee kuninkaan luota! —läähätti mies.
— Aivan varmaan.
— Mutta sittenhän...
— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi
enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte
kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan
aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä
suinkaan liian varhain.
Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti
tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai
heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne
ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien
hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään,
ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä
takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta
jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään
ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön
Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä
edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi
ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui,
kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän käden hillitsemänä.
Siellä täällä väkijoukon keskellä, mutta silti kuulumatta heihin,
liikkui tummaviittainen pappi, benediktiinimunkki tai joku parraton
kirkonpalvelija yllyttäen tekoon, johon ei itse rohjennut ryhtyä.
Mutta siivot porvarit eivät olleet täällä. He makasivat kodeissaan
salvattujen ovien takana, ja viranomaiset vapisivat uskaltamatta muuta
kuin kehitellä roskajoukkoja tai heidän johtomiehiään.
Ranskassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, joka ei olisi sitä kokenut,
elänyt sitä hetkeä, jolloin joukot uhkasivat ja yhden miehen sanalla
oli valta panna alkuun tai ehkäistä. Neljän seinän sisäpuolelle jääneet
angersilaiset kuulivat tämän metelin ja värisivät, alkaen lapsesta,
joka äitinsä hameisiin tarrautuen ihmetteli miksi äiti itki, kaupungin
pormestariin asti, luullen sen hetken nyt tulleen. Kreivitärkin kuuli
sen ja tiesi, mitä se ennusti. Hän kuuli roskaväen huudoissa sen julman
ja raa'an sävyn, joka tiesi vaaraa; hänen sydämensä alkoi sykkiä
kiivaasti, ja hän katsoi miestään. Mutta sekä hänen että Angersin
onneksi saivat kaikki silloin nähdä, että kreivi Hannibalin satulassa
istui mies.
Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti pari minuuttia,
ennenkuin kaikki sen huomasivat, sillä torilla oli jo hämärä. Sitten
kreivi Hannibal nousi seisaalle jalustimiensa varassa ja paljasti
päänsä.
— Minä tulen kuninkaan luota! — huusi hän korottaen ääntään niin,
että se kuului torin joka kulmalle. — Ja tämä on hänen majesteettinsa
armollinen käsky ja määräys, että joka mies kuolemanrangaistuksen tai
sitäkin pahemman uhalla pidättää kätensä huomiseen. Ja huomenna, kello
kahdentoista aikaan, julistetaan hänen tarkemmat määräyksensä. Eläköön
kuningas! — Ja kreivi Hannibal peitti jälleen päänsä.
— Eläköön kuningas! — huusivat muutamat etumaisista, mutta heidän
äänensä olivat heikkoja ja vailla innostusta hukkuen siihen
tyytymättömään murinaan, joka kohosi joka puolelta. Samalla kuului
huutoja: »Siinäkö kaikki? Eikö mitään enempää? Kuolema hugenoteille!»
Vähitellen sulivat kaikki huudot yhdeksi, itsepintaiseksi
vaatimukseksi: »Montsoreau! Montsoreau! Me tahdomme tänne Montsoreaun!»
— Tämän huudon alkuunpanijat seisoivat, mikäli saattoi nähdä, torin
pimeimmässä nurkassa.
Jos Tavannesin sijalla olisi ollut joku toinen tai jos hän olisi
kääntynyt, perääntynyt tai osoittanut hiukankaan pelkoa, olisivat sanat
heti muuttuneet teoiksi, mellakasta olisi tullut kapina. Mutta kreivi
Hannibal, jonka jäljessä seurasi vain kourallinen ratsumiehiä, katseli
väkijoukkoa yhtä tyynenä kuin Notre Damen asestettu ritari. Ainoastaan
kerran hän vielä puhui, ja nostaen kätensä hiljaisuuden merkiksi hän
huusi jyrisevällä äänellä:
— Te vaaditte Montsoreauta, niinkö? Mutta Montfauconin te saatte,
ellette heti mene kotiinne!
Arimmat pelästyivät nyt, kun lisäksi näkivät kreivin säihkyvät silmät.
Tuntiessaan hänen katseensa ja nähdessään, ettei hän aikonutkaan
perääntyä, he alkoivat yksitellen taikka parittain luikkia tiehensä.
Pian heidän toverinsa kaipasivat heitä, ja huomatessaan heidän
hävinneen hekin säikähtivät ja hävisivät itse vuorostaan. Pian virtasi
ihmisiä joukoittain pois kujia, lehtokäytäviä ja pääkatua pitkin.
Vihdoin rohkeimmat ja hurjapäisimmät huomasivat jääneensä viimeisiksi.
He katselivat levottomina vuoroin toisiaan, vuoroin Tavannesia, mutta
heitäkin alkoi vihdoin pelottaa, ja sekaantuen poispäin virtaavaan
väkijoukkoon hekin kiirehtivät sieltä kajauttaen silloin tällöin
huudon: »Eläköön Montsoreau! Montsoreau!» Ja tällä huudolla oli
huomispäivän varalta uhkaava merkitys.
Kreivi Hannibal istui liikkumattomana ratsunsa selässä odottaen, kunnes
tori tyhjeni. Kun jäljellä oli vain muutamia harvoja ihmisryhmiä,
viittasi hän seuruettaan laskeutumaan hevosen selästä, sillä tähän asti
olivat myös kreivitär ja hänen naispalvelijansa pysyneet satulassa,
ettei väkijoukko saisi väärää käsitystä ja kuvittelisi heidän pelosta
peräytyvän majataloon. Itse hän laskeutui maahan viimeisenä ja saattoi
kreivittären taloon; miehet valaisivat lyhdyillä edellä ja takana,
ja Bigot, joka kantoi kreivin viittaa ja pistooleja, astui heidän
edellään. Montakaan minuuttia ei ollut kulunut siitä, kun kreivi
Tavannes oli vaatinut hiljaisuutta, mutta jo kauan ennen, kuin hän oli
ehtinyt siihen ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka
ikkunat olivat torille päin ja jossa heille jo katettiin illallista,
tiedettiin koko Angersissa se uutinen, että tänä yönä ei ollut vaaraa.
Haukka oli lentänyt Angersiin, ja katso, se oli kyyhkynen!
Kreivi Hannibal astui avoimen ikkunan luo ja katsahti ulos. Huone
oli kirkkaasti valaistu, ja talonväki askarteli siellä kattaen
pöytää. Kreivitär seisoi takan ääressä, joka näin kesällä oli täynnä
vihreitä oksia, ja kamarineiti piteli hänen edessään vesiastiaa
hänen pestäkseen, ja hänen mieleensä muistui tuskallisen selvästi
Bartholomeuksen päivän aamu ja se ateria, joka oli ollut hänen kaikkien
huoltensa enteenä. Vaistomaisesti hän joutui taas katsahtamaan
mieheensä ja muisti, kuinka suuresti silloin oli häntä kauhistunut,
ja nyt hän tavallaan hätkähti — ehkä siksi, että kreivi oli viime
minuutteina esiintynyt uudessa valossa — verratessaan silloista
käsitystään siihen, joka hänessä nyt oli, niin paljon kuin hän tätä
miestä pelkäsikin.
Jos koskaan, niin juuri tänä iltapäivänä, juuri näiden viimeisten
tuntien kuluessa, oli kreivin kohtelu oikeuttanut hänessä tämän kauhun
ja käsityksen. Hän oli kohdellut häntä suorastaan raa'asti, herjannut,
uhannut, jopa melkein lyönyt. Sittenkin kreivitär tunsi, että hänen
käsityksensä tästä miehestä oli kovin muuttunut, ja että hänen oli
vaikea ymmärtää entistä kantaansa. Vaikka hän vieläkin suuresti pelkäsi
kreivi Hannibalia, saattoi hän tuskin käsittää voineensa milloinkaan
tuntea niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Kreivin kääntyessä ikkunasta hän yhä seisoi katsellen häntä silmillä,
jotka kokivat yhdistää nuo kaksi eri käsitystä yhdeksi. Hän oli niin
ajatuksiinsa vaipunut, että seisoi paikallaan, pidellen vielä kosteissa
käsissään pyyheliinaa. Ennenkuin hän ehti huomata, oli kreivi tullut
hänen viereensä ja käskien kamarineitiä pitelemään vesiastiaa huuhtoi
siinä kätensä. Sitten hän kääntyi ja katsomatta kehenkään kuivasi
kätensä sen pyyheliinan toiseen päähän, jota kreivitär vielä käytti.
Heikko puna kohosi kreivittären poskille. Tällainen tutunomaisuus ja
likeisyys oli heidän suhteessaan niin kokonaan outoa, että se pani
veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan. Kun kreivi sitten käski
Bigotia avaamaan kannushihnat, astui hän esille.
— Minä teen sen! — kuiskasi hän seuraten äkillistä ja selittämätöntä
vaikutetta. Polvistuessaan hän ravisti päätään, niin että tukka
valahtaisi hänen kasvoilleen ja salaisi hänen punastumisensa.
— Te vain likaisitte sormenne, madame! — sanoi kreivi kylmästi.
— Sallikaa minun, — sopersi toinen tuskin ymmärrettävästi, ja vaikka
hänen sormensa vapisivat, suoritti hän kuitenkin tehtävänsä.
Kun hän nousi seisomaan, kiitti kreivi häntä. Mutta silloin miehessä
asuva pahahenki tai ehkä kostotar, jota kreivi oli ärsyttänyt väkisin
ottaessaan tytön toiselta, lemmenkateuden jumalatar, pani hänet
pilaamaan kaikki.
— Ja kummanko tähden, madame? — lisäsi hän pisteliäästi, — minunko
vai herra de Tignonvillen? — ja katsahtaen kreivittäreen puolittain
ivallisesti, puolittain tosissaan hän yritti lukea hänen ajatuksiaan.
Toinen peräytyi ikäänkuin olisi todella saanut iskun, ja kuuma veri
pakeni hänen poskiltaan. — Hänen tähtensä! — vastasi hän tuskallisesti
väristen, — että säästäisitte hänen henkensä! — Ja hän vetäytyi syrjään
nöyränä kuin koira, jota on lyöty. Mutta oikeastaan hän oli sen tehnyt
Angersin tähden kiitollisena siitä, mitä oli tapahtunut, eikä missään
turhassa toivossa, jotta sillä lepyttäisi miestään.
Kreivi olisi ehkä peruuttanut sanansa, mutta ennenkuin hän ehti
vastata, tuli isäntä kumartaen miltei maahan asti ilmoittamaan, että
kaikki oli valmiina, ja että kaupungin pormestari, jonka herra kreivi
oli kutsuttanut, oli saapunut ja odotti alakerrassa.
— Käskekää hänet tänne! — vastasi Tavannes vakavana ja otsaansa
rypistäen. — Ja sulkekaa sitten ovet, hyvä herra! Oma väkeni palvelee
kyllä meitä. Jaha, — jatkoi hän, kun pormestari, lihava mies, jonka
tavallisesti kukoistavat kasvot olivat nyt kalpeat ja venyneet, astui
sisään ja lähestyi häntä ahkeraan kumarrellen. — Mistä johtuu, herra
pormestari — olettehan pormestari, eikö niin?
— Niin juuri, herra kreivi.
— Mistä johtuu, että sellainen väkijoukko saa kokoontua kaduille? Ja
että vaikka tulen ilmoittamatta, minua on puoli kaupunkia vastassa?
Pormestari tuijotti hämmästyneenä. — Epäilemättä, herra kreivi, — sanoi
hän, — ovat jotkut tulleet koolle kunnioituksesta hänen majesteettinsa
kirjeitä kohtaan, joita tuotte.
— Kuka on sanonut, että minulla on kirjeitä?
— Kukako...?
— Kuka kertoi, että minä tuon kirjeitä? — toisti kreivi Hannibal
terävällä äänellä, käänsi tuoliaan puolittain ympäri ja katsoi
hätääntynyttä pormestaria. — Kuka sitä kertoi?
— Teidän ylhäisyytenne, — sopersi pormestari, — sitähän kerrottiin
kaikkialla eilen...
— Eilenkö?
— Viimeksi viime yönä... että oli tulossa kuninkaalta kirjeitä.
— Minunko kauttani?
— Niin, kirjeet kuuluivat tulevan teidän ylhäisyytenne mukana, jonka
nimi on niin tunnettu täällä, — sanoi pormestari toivoen voivansa
kirkastaa suuren miehen otsan.
Kreivi Hannibal nauroi kolkosti. — Te opitte kyllä pian tuntemaan minut
täällä paremmin, — sanoi hän. — Katsokaas, arvoisa herra, täällä on
joitakin vehkeitä. Mitä merkitsee, että he huutavat Montsoreauta, kuten
kuulin?
— Teidän ylhäisyytenne tietää, että Montsoreau on hänen majesteettinsa
varakuvernööri Saumurissa.
— Tiedän, hyvä mies, mutta onko hän täällä?
— Hän oli vielä eilen Saumurissa, mutta kolme päivää sitten kerrottiin,
että hän saapuu tänne hävittämään hugenotit perinpohjin. Sitten
huhuttiin teidän ylhäisyytenne tulosta ja hänen majesteettinsa
kirjeistä, ja silloin otaksuttiin, ettei Montsoreau tulekaan tänne,
koska hänen valtansa näin syrjäytettiin.
— Vai niin. Ja nyt roskaväkenne on sitä mieltä, että he mieluummin
tahtoisivat tänne herra Montsoreaun. Onko asian laita niin, mitä?
Pormestari kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. — Sikoja! — sanoi
hän ja syljettyään lattialle katsoi kreivitärtä anteeksipyytävästi. —
He ovat todellakin sikoja!
— Millaisia suhteita hänellä on täällä? — kysyi Tavannes.
— Hänen veljensä on hänen ylhäisyytensä piispan viransijainen, joka
saapui eilen.
— Ja hänen mukanaan kaiketi kokonainen lauma keropäitä, jotka ovat
saarnanneet ja kiihoittaneet väestöä! — huudahti kreivi Hannibal
vihanpuna kasvoillaan. — Puhukaa, mies, arvaanko oikein? Mutta voinpa
vannoa, että asian laita niin on.
— He ovat kyllä saarnanneet, — myönsi pormestari vastahakoisesti.
— Montsoreau saa siis laskea veljensä yhdeksi heistä. Hän on houkkio,
mutta hänen takanaan on lurjus, jolla ei ole mitään syytä rakastaa
meitä! Entä linna? Se on kaiketi Montsoreaun jonkun kätyrin hallussa,
eikö niin?
— Niin on, herra kreivi.
— Ja kuinka paljon siellä on asevoimaa?